Seitsemästoista ja viimeinen luku - Vihdoinkin satamassa

alkuun

Naapurit.

Kirjoittanut A.Conan Doyle

Suomennos Jokamiehen Viikkolehdelle.

XVII Vihdoinkin satamassa.


Oli jo tullut päivä ennenkun ”Puistokylän” asukkaat olivat kaikin päässeet koteihinsa, sen jälestä kun poliisitutkinto oli tapahtuman johdosta pidetty. Mrs Westmacott oli jätetty nukkumaan syvään uneen ensin saatuaan asianmukaisen lääkärinhoidon. Senpä vuoksi hämmästyikin amirali koko lailla kun hän jo kello kymmenen seuduissa aamulla sai rouvalta kirjelipun, jossa kehotettiin amiralia käymään hänen luonaan. Amirali riensi naapurinsa luokse peläten, että hänen tilansa oli kääntynyt huonompaan päin, mutta kun hän näki potilaan istuvan vuoteellaan, tyyntyi hän heti. Kääreen oli hän poistanut päästään ja ottanut sijaan punaisilla nauhoilla varustetun myssyn. Muuten oli hän jo ennättänyt pukeutua miellyttävän näköiseen aamunuttuun.

— Hyvä ystävä, sanoi hän, minulla olisi teille jotain puheltavaa näin viimeisellä hetkellä ... ei älkää noin säikähtykö... en minä vielä voi kuolla kolmeenkymmeneen vuoteen. Naisen on hävettävä kuolla ennen seitsemääkymmentä ikävuottaan. Klara, sinä voit mennä kutsumaan isäsikin tänne ja sinä, Ida, annapas minulle paperossilaatikko ja avaa portteripullon korkki.

— Kas niin, nyt on hyvä, sanoi hän, kun tohtorikin oli ennättänyt saapua. Mutta lähteäkseni teistä, amirali, niin en oikein tiedä kuinka alottaisin. Teidän kanssanne nimittäin on puhuttava suoraa kieltä.

— Kunniani kautta, hyvä rouva, en käsitä ollenkaan mitä tarkoitatte.

— Minä tarkoitan teidän ajatustanne lähteä jälleen merelle ja aikomustanne jättää yksin kärsivällinen vaimonne, joka ei eläissään ole saanut kovinkaan paljoa teitä nähdä. Teille se kyllä muodostuisi vaihteluksi ja seikkailun sekaiseksi elämäksi, mutta te ette lainkaan ajattele, kuinka elämä vaimollenne tulisi kuolettavan ikäväksi jossakin Lontoon kaupunginosassa. Niin, niin, te miehet olette kaikki yhtä maata.

— Hm, hyvä rouva, koska kerran tiedätte noin paljon, niin tiedätte myös varmuudella, että olen myynyt eläkkeeni. Olkaapa siis hyvä ja sanokaa minulle kuinka voin tulla toimeen ilman työtä?

Mrs Westmacott otti päänalaisensa alta suuren vakuutetun kirjeen ja ojensi sen vanhalle merimiehelle.

— Tässä on minun vastaukseni tuohon kysymykseenne. Katsokaapa onko kaikki all right.

Amirali otti kotelosta paperit ja tarkasteli niitä. Nehän olivat samat, jotka hän edellisenä päivänä oli antanut mr Mc Adamille.

— Mutta mitä minulla nyt enää on näiden kanssa tekemistä? kysyi hän ällistyneenä.

— Kyllä, sillä ne ovat teidän. Sulkekaa ne visusti johonkin varmaan paikkaan tai antakaa ne jonkun luotettavan ystävänne talteen! Ja jos nyt haluatte tehdä velvollisuutenne, niin rientäkää vaimonne luokse ja pyytäkää häneltä anteeksi sitä asiaa, että olette voinut ajatella jättää hänet yksin.

Amirali pyyhkäisi kädellään kurttuista otsaansa.

— Olette sangen jalomielinen, hyvä rouva — sanoi hän — ja tämä on teidän puoleltanne kovin ystävällistä. Te olette luotettava ystävä, sen huomaan, ja niin olen aina teistä ajatellut. Mutta nämä paperit merkitsevät rahaa, ja vaikka minä näinä päivinä olenkin joutunut tyrskyihin, niin emme kuitenkaan vielä ole tulleet niin suureen hätään, että olisimme pakotettuja lähettämään hätämerkkejä ystävillemme. Jos onnettomuus kuitenkin tahtoo viedä laivamme niin pitkälle kallioita kohti, ettemme omin voimin voi pelastua, niin olette te, hyvä rouva, ensimäinen, jonka puoleen käännymme.

— Älkää tehkö itseänne naurettavaksi, herra amirali, sanoi leski puoliksi suutuksissaan. Ettehän te tiedä mitään koko asiasta ja kuitenkin luette te minulle lakia. Mutta minä tahdon toimia oman mieleni mukaan ja sen vuoksi on teille parasta pitää nuo paperit, sillä ne ovat teidän. Se ei ole mikään lahja minulta, sillä minä vain palautan varastetun omaisuuden.

— Mitä tämä merkitsee? Mitä tarkoitatte, hyvä rouva?

— Senpä juuri aionkin teille selittää. Mutta teidän on uskottava rehellisen naisen sanaa ilman todistuksia, sitäpaitse ette saa tehdä minkäänlaisia kysymyksiä. Hyvä on, että sinäkin, Klara, olet täällä sillä se koskee teitä kaikkia neljää. Se minkä kerron, täytyy kuitenkin jäädä meidän keskemme. Minulla, nähkääs, on siihen omat syyni, enkä ollenkaan halua, että poliisi saa asiasta vihiä. Kenen luulette minua yöllä lyöneen, herra amirali?

— Rosvon tietenkin! Mutta hänen nimeään en tunne.

— Mutta minäpä tunnen miehen. Rosvo on sama mies, joka on saattanut, tai ainakin koettanut saattaa poikanne puille paljaille ...ainoa veljeni Jeremiah Pearson.

Kaikilta pääsi hämmästyksen huudahdus.

— Kuulkaapa nyt niin kerron teille jotakin hänestä ...hieman, tarkoitan, sillä hän on tehnyt niin paljon sellaistakin, josta en välitä teille kertoa ja jota te ette otaksuttavasti haluaisi kuullakaan. Konna on hän ollut kaiken ikänsä, liukassanainen ja pinnaltaan luottamusta herättävä, mutta vaarallinen, kavala konna. Jos minulla on miehestä ankaranlaisia ajatuksia, niin johtuvat ne lapsuudestani, jolloin rakas veljeni oli ainoana seuranani. Hän on ainoa sukulainen, mitä minulla on elossa, sillä toinen veljeni, Charlesin isä, kaatui Intian kapinassa.

— Isämme oli rikas ja ennen kuolemaansa jakoi hän omaisuutensa kahtia minun ja elossa olevan veljeni kesken. Mutta Jeremiahin hän tunsi, eikä luottanut häneen ollenkaan, ja sen vuoksi antoi hän minun huostaani osan tälle kuuluvaa perintöä ja varotti kuolinvuoteellaan minua pitämään sitä summaa varalla Jeremiahin viimeiseksi keinoksi. Tämä sopimus olisi pitänyt jäädä minun salaisuudekseni, mutta onnettomuudeksi kuuli sairaanhoitaja keskustelumme ja ilmaisi sen Jeremiahille, joka niin ollen on kaiken aikaa tiennyt, että minulla on ollut hänen varalleen säilössä vararahasto. — Mutta kuulkaapa, tohtori, onko tupakoiminen vahingollista päälleni? ...Eikö... Ida annapas sitte minulle tulitikkuja.

Hän sytytti tupakan ja nojasi taaksepäin patjalleen ja päästeli huultensa lomitse savukiehkuroita.

— Lukemattomia kertoja on hän koettanut kiristää minulta noita rahoja, jatkoi hän. Hän on torunut, imarrellut, uhannut ja tungeskellut, sanalla sanoen, tehnyt kaikkensa, päästäkseen niihin käsiksi, mutta minä olen pysynyt järkähtämättömänä, sillä minä olen aavistanut, että vielä tulee aika, jolloin ne ovat paikallaan. Ja nyt kun kuulin hänen katalan konnantyönsä, kuulin että hän karkasi ja jätti yhtiömiehensä selvittämään likaiset asiansa... ja varsinkin kun kuulin, että vanha ystäväni oli pakotettu luopumaan toimeentulostaan ja kalliisti hankitusta vanhuudenturvastaan maksaakseen minun konnamaisen veljeni tekemät velat, niin tunsin, että nyt, jos milloinkaan, nuo rahat ovat paikallaan. Eilen lähetin Charlesin mr Mc Adamin luokse, jos mahdollista, peruuttamaan kaupan. Sekä Mc Adam että mr Elberry olivatkin niin kunnon miehiä, että peruuttivat sen ottamatta mitään lisäkorvausta kaupanrikkojaisiksi... Ei, amirali, ette ole minulle minkäänlaisessa kiitollisuudenvelassa. Minun teille osottamani palvelus on aivan vähäpätöinen ja oikeudenmukainen; se ei ole maksanut minulle mitään, sillä se on suoritettu juuri niillä rahoilla, joista äsken oli kysymys. Sanokaapa itse, olisinko mitenkään voinut niitä paremmin käyttää?

— Ajattelin kyllä itsekseni, että piankin saisin hänestä jotakin kuulla, jatkoi mrs Westmacott. — Eilen illalla sain kirjeen, joka oli kirjoitettu hänen tunnettuun matelevaan ja ruikuttavaan äänilajiinsa. Hän oli, niin sanottiin kirjeessä, palannut ulkomailta, pannen uhkaan henkensä ja vapautensa, ainoastaan sanoakseen jäähyväiset ainoalle sisarelleen ja pyytämään häneltä anteeksi kaiken hänelle matkaan saattamansa pahan. Hän ei enää milloinkaan tulisi minua vaivaamaan. Kuitenkin anoi hän ”viimeisen kerran”, että minä luovuttaisin hänelle tallessani olevan summan. Näiden rahojen avulla voisi hän valtameren toisella puolella alottaa jälleen kunniallisen miehen elämän ja siellä muistelisi hän aina sisartaan, ja rukoilisi hänen, henkensä pelastajan puolesta. Siihen suuntaan oli koko kirje kirjoitettu ja lopussa anoi hän, että jättäisin ikkunan sulkematta ja että olisin salissa kello kolme yöllä, jolloin hän tulisi ottamaan sisareltaan viimeisen suutelon ja sanomaan viimeiset jäähyväiset.

— Sellainen konna kun hän on ollutkin, niin en kuitenkaan häntä voinut antaa ilmi, kun hän kerran oli sanonut luottavansa minuun. Minä en vastannut kirjeeseen, mutta olin kuitenkin salissa kello kolme yöllä. Hän tuli tosiaankin ja vaati heti rahoja. Hän oli kauheasti muuttunut; hän oli laihtunut ja näytti nälkäiseltä kuin susi. Hänen puheensakin oli sekavaa. Hän pureskeli hampaitaan ja väitti, että rahat olivat hänen. Minä sanoin maksaneeni rahat juuri hänen puolestaan. ”Kuinka niin?” kysyi hän. Minä koetin hänelle selittää, että olin koettanut pelastaa hänen kunniaansa ja tasoittaa hänen matkaan saamansa onnettomuuden seurauksia. Silloin karjasi hän minulle kirosanan, otti taskustaan lyijypampun ja iski sillä minua päähän; muuta en voi muistaa.

— Tuo roisto! huudahti tohtori. — Mutta varmaankin on poliisi jo hänen jäljillään.

— Sitä en usko, lausui mrs Westmacott tyynesti. Veljeni on tavattoman pitkä mies ja poliisi etsii lyhyttä ja paksua, sen vuoksi arvelen, että poliisimiehet ovat johtuneet harhaan. Minun mielestäni on parasta, että perheasiat selitellään näin yksityistä tietä.

— Hyvä rouva, sanoi amirali, jos rahat tosiaankin ovat olleet tuon miehen, niin en ollenkaan epäile ottaessani niitä vastaan ominani. Te olette saanut jälleen meille päivän paistamaan silloin kun ilma oli pimeimmillään, sillä minä tiedän teille kertoa, että poikani oli kiven kovaan kieltäytynyt ottamasta vastaan shekkiä, jonka mr Mc Adam minulle lähetti. Mutta nyt voi hän huoletta ottaa sen ja maksaa sillä velkansa. En voi muuta kuin rukoilla Jumalan siunausta teille siitä mitä nyt olette tehnyt hyväksemme; muuta tapaa en tunne osoittaakseni teille kiitollisuuttani ...

— Ei teidän tarvitse yrittääkään muuta, keskeytti leski. Mutta rientäkää rouvanne luokse hyvittämään häntä. Jos olisin hänen sijassaan, niin totta totisesti kestäisi kauan ennenkun saisitte anteeksi. Minä puolestani lähden Amerikaan Charlesin mukana. Huolitteko minusta matkaanne, Ida? Siellä perustetaan paraillaan Denverin kaupunkiin naisten yliopistoa, ja siellä opetetaan naisia kestämään elämän taisteluja ja etenkin taistelemaan miestä vastaan. Yliopiston johtokunta tarjosi tuonnottain minulle vastuullisen opettajan viran ja minä olen päättänyt ottaa sen vastaan. Sillä nyt, kun Charles aikoo mennä avioliittoon, ei minulla enää ole siteitä, jotka voisivat kytkeä minut Englantiin. Voitte, ystäväni, joskus minulle kirjoittaa ja osoittaa kirjeet professori mrs Westmacottille, Emacipation Collegeen, Denveriin. Siellä tarkkailen kuinka naisen kunniakasta taistelua jatketaan vanhoillisessa Englannissa, ja jos joskus minua tarvitaan, niin kernaasti palaan tänne ja taistelen, sen lupaan, ensi rivissä ...Ja nyt hyvästi... Mutta te, tytöt, jääkää tänne. Minulla on vielä pari sanaa sanottavana teille.

— Ida ja Klara! sanoi hän heti kun toiset olivat lähteneet. — Tulkaa tänne ja antakaa kätenne minulle! ... Oi, te pahankuriset, ilkeät tytöt, kuinka voitte katsoa minua suoraan silmiin? Olitteko siinä uskossa, sanokaa, etten minä muka huomannut teidän vehkeitänne? Te suorititte hyvin sen minkä päätitte, se on minun myönnettävä, mutta minun on samalla tunnustettava, että minä, samoin kuin isännekin, pidän teistä enemmän sellaisina kuin nyt olette. Kuitenkin voin teille vakuuttaa, että koko vehkeily oli aivan turhan takia, sillä jo sitä ennen olin päättänyt, etten ottaisi vastaan isänne tarjousta, vaikka hän sellaisen olisi tehnytkin.


Muutaman viikon kuluttua oli vanhoilla neitosillamme taasen kyllin ihmettelemisen aihetta, sillä näkötornistaan oli heillä yhtä ja toista katselemista ”Puistokylän” vilkkaassa elämässä. Kirjavilla nauhoilla koristetut ajurit veivät kaksivaljakoillaan neljä henkilöä, jotka parin tunnin kuluttua palasivat takaisin kahtena avioparina. Vähäistä myöhemmin saapuivat vanhat neitosemme itsekin kutsuttuina vieraina viettämään kaksoishäitä iloisilla murkinapäivällisillä, jotka pidettiin numero kahdessa tohtori Walkerin luona. Maljoja esitettiin, naurettiin, muutettiin pukuja ja konfettipapereita viskattiin kahteen vaunuun, joilla nuoret parit lähtivät elämäntaipaleelle.

Charles Westmacott on nykyisin hyvinvoipa farmari Länsi-Teksasissa. Hän ja hänen suloinen vaimonsa ovat seudun suosituimpia henkilöitä. Tätiä eivät he usein näe, mutta sitä enemmän saavat he sanomalehdistä lukea hänen toiminnastaan Denverissä. Amirali asuu puolisonsa keralla edelleenkin ”Puistokylässä”, jossa tohtorikin vielä asuu. Harold Denverin pankkiliike on saatu vakavalle pohjalle ja kärsityt tappiot ovat jo aikoja sitte korvatut. Hienostuneessa kodissaan saa Harold täydellisen korvauksen siitä, mitä rahamaailman pyrkimykset häneltä riistävät. Kun hän iltaisin palaa Cityn tungoksesta ja hyörinästä, voi hän olla tyytyväinen siihen, että päivän tehtävä on hyvin suoritettu, vaikkakin hänen ajatuksensa ovat kaiken päivää olleet toisaalla — onnellisessa kodissaan, entisessä Westmacottin huvilassa.


Loppu.






Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:ot 17-18 2-9.5.1908.

Kuudestoista luku - Yöllinen vierailu

Naapurit.

Kirjoittanut A. Conan Doyle

Suomennos Jokamiehen Viikkolehdelle.

XVI Yöllinen vierailu.


Sillä välin kun noissa kolmessa huvilassa näyteltiin elämän tragikoomillista näytelmää, sillä välin kun rakkaus, ilo ja pelko nopeasti muuttivat paikkoja näyttämöllä ja loivat vuoroin valoa, vuoroin varjoa elämän jokapäiväisyyksiin ja nuo kohtalon yhdistämät perheet loivat toistensa tulevaisuutta, koettaen kukin puolestaan suoria elämän sekavia selittämättömiä lankoja, tarkkaili heitä viertotien toiselta puolelta kaksi paria utelevia silmiä. Sisarukset Bertha ja Monika Williams seurasivat huvilansa valkeiden ikkunaverhojen takaa lyhyeksi leikatun ruohokentän yli yksityislooshistaan näytelmää, jota nuo kolme perhettä näyttelivät. Sisaruksilta ei ollut jäänyt huomaamatta perheiden kesken kehittyvä ystävyys, Haroldin kihlaus Klara Walkerin kanssa, Charles Westmacottin kihlaus hänen sisarensa kanssa, vaarallinen, lumoava vaikutus, jonka leski oli tehnyt tohtori Walkeriin, Walkerin tytärten merkillinen käytös ja heidän isänsä suuttumus sen johdosta. Berthalla, sisaruksista nuoremmalla, oli aina varalla joko hymy tai huokaus rakastavaisille, Monikalla taasen nenännyrpistys tai olkapäiden kohautus vanhoille. Öin puhelivat he keskenään siitä, mitä olivat päivin havainneet ja heidän ikävä, tapahtumista köyhä elämänsä sai väriä naapurien elämästä, aivankuin vanha, valkeaksi maalattu seinä heijastaessaan sille lankeavan valon.

Mutta kohtalo oli määrännyt, että heidän itsensäkin piti vanhoilla päivillään saada omintakeisesti elää tapahtuma, joka saattoi heidät välittömästi syvään liikutukseen, tapahtuma, josta vastaisuudessa tulisi pohja, mistä kaikki muut vähäpätöisemmät tapahtumat laskettiin, jos tahdottiin niiden aika määritellä. Juuri sinä yönä, joka seurasi äsken kertomiamme tapahtumia, sattui miss Monika Williams makaamaan unettomana vuoteellaan. Äkkiä kavahti hän istualleen ja hänen sydämensä löi levottomasti.

— Bertha! kuiskasi hän ja nyhkäsi sisartaan kylkeen. — Ajattelepas, minä jätin alakerroksen eteishuoneen ikkunan auki!

— Ah, Monika, sitä en voi uskoa. — Mutta Berthakin kavahti istualleen ja alkoi vavista pelkästä myötätuntoisuudesta.

— Kyllä, Bertha, vastasi sisar, muistan aivan varmasti, että ikkuna jäi auki. Sinä muistat, että olin unhottanut kastaa kukat ikkunalaudalla. Avasin ikkunan, mutta samassa kutsui Jane minua katsomaan jälkiruokaa, enkä sen perästä enää käynyt huoneessa.

— Herra Jumala, Monika! Kiittäkäämme luojaamme, ettemme nyt makaa vuoteissamme murhattuina. Viime viikollahan murtauduttiin erääseen taloon Florest Hillissä, joka ei ole kovinkaan kaukana tästä. Menemmekö sulkemaan ikkunan?

— En uskalla mennä yksinäni ja hyvin kiltti olisit, rakas Bertha, jos seuraisit minua. Ota ainoastaan alushame yllesi ...niin ja tohvelit ...mutta kynttilää emme tarvitse... Kas niin, nyt olen valmis, Bertha, tuletko?

Kaksi pientä valkeata haamua hapuili pimeässä; portaat natisivat ja eräs ovi parahti ja pian olivat sisarukset eteishuoneessa. Ikkuna oli tosiaankin auki. Monika veti sen hiljaa kiinni ja pani sen säppiin.

— Kuinka ihana kuuvalo! Sanoi hän ja kurkisti ulos. — Kaikki näkyy yhtä selvästi kuin kirkkaalla päivällä. Kuinka rauhalliselta näyttävätkään nuo huvilat tuolla viertotien toisella puolen! Näyttää vaan niin surulliselta, kun tuon yhden aitaksessa on lippu, jossa luetaan „Vuokrattavana”. Mitähän numero kahdessa ajatellaan sen johdosta, että numero yhdestä muutetaan. Minä puolestani olisin kernaammin suonut, että tuo kauhea nainen numero kolmesta olisi lyhyine hameineen ja käärmeineen mennyt tiehensä ... Mutta mitä tuo merkitsee? ...Bertha, kiirehdipä tänne katsomaan!

Hänen äänensä oli äkkiä muuttunut väriseväksi kuiskaukseksi ja sormellaan osoitti hän Westmacottin huvilaa kohti. Bertha päästi vikisevän, kauhua ilmaisevan huudahduksen, pusersi sisarensa käsivartta ja jännitti katseensa osotettuun suuntaan.

Eräästä viertotien puoleisesta ikkunasta mrs Westmacottin huvilassa näkyi epämääräinen tulenheijastus. Ikkunaverho oli laskettu alas, mutta valo näkyi kuitenkin sen läpi. Aivan ikkunan vieressä, sen ulkopuolella, seisoi mies ja hänen vartalonsa ääriviivat näkyivät selvästi takaa kumottavaa valoa vastaan. Hänen selkänsä oli käännetty tielle päin ja käsivarsillaan nojasi hän ikkunalaudalle. Mies seisoi alallaan, niin etteivät sisarukset kirkkaasta kuutamosta huolimatta olisivat voineet häntä havaita, ellei taustalta kuultava valo olisi hänen varjoaan tummentanut.

— Hyvä Jumala! läähätti Bertha. — Tuo on varmaankin joku murtovaras.

Mutta sisar puisti epäilevästi päätään ja hänen kasvoillaan oli halveksiva ilme. — Odotapas!...Tarkastetaanpa häntä hieman ...Tässä voi olla kysymyksessä pahempaakin...

Samassa kohotti mies ruumistaan ja alkoi vääntää ikkunanpuolikasta. Ikkunanpuolikas antoi perää ja hän avasi sen hiljaa. Sitte hyppäsihän ikkunalle, kurkisti äkkiä ympärilleen ja meni ikkunasta huoneeseen sisälle. Tätä ei hän kuitenkaan voinut tehdä työntämättä syrjään verhoa. Silloin näkivät sisarukset, että mrs Westmacott seisoi keskellä huonetta liikkumattomana kuin patsas, kädessään kynttilä. He näkivät vilauksen hänen valkeasta kauluksestaan ja huomasivat että hänen kasvonsa olivat valkeat kuin palttina. Mutta samassa putosi ikkunaverho jälleen paikoilleen, eivätkä he enää nähneet muuta kuin tuon heikon valon verhon takaa.

— Oh, tuota kamalaa naista! Tuota kauhean kauheata ihmistä! huudahti sisar Monika. — Hän odotteli miestä. Etkö nyt nähnyt sitä omin silmisi?

— Odota, odota hieman! Ole vaiti, kuunnellaan mitä tapahtuu, kuiskasi hänen lempeämpi sisarensa. Hiljaa avasivat he jälleen ikkunansa ja asettuivat uutimien taakse kuuntelemaan.

Pitkän ajan oli kaikki mrs Westmacottin huvilassa hiljaista. Yhä oli ikkuna heikosti valaistuna, aivankuin olisi mrs Westmacott seissyt samassa paikassa liikkumattomana; mutta mieshenkilön varjo luisui silloin tällöin verhon yli. Näytti siltä kuin mies olisi kävellyt edes ja takaisin valon ja uutimen välissä. Kerran pysähtyi varjo ja näytti ikäänkuin se olisi kurottanut käsiään. Mutta samassa kuului kumahtava paukaus, heti sen jälestä kirkaus ja jyräys, aivankuin joku olisi kaatunut lattialle. Sen jälestä katosi valo huoneesta. Mies hyppäsi ikkunasta ulos, juoksi vinoon puutarhan läpi ja katosi erään pensaan taakse.

Nyt vasta käsittivät molemmat vanhat neitoset, että he olivat olleet todistajilla murhenäytelmässä, joka näyteltiin naapurin luona. — Apua, apua! huusivat he ensin heikoin ja vapisevin äänin, mutta sitte yhä kovemmin, niin että ääni kuului kautta koko huvilakylän. Valoja alkoi tuikkia siellä ja täällä, pian jokaisessa ikkunassa, oviketjut ratisivat ja avaimia väännettiin lukoissa. Pian olivat kaikki lähiseudun asukkaat jalkeilla. Haroldilla oli aseenaan sauva, amiralilla miekka ja tohtori Walkerilla hiilihanko. Kaikki riensivät mrs Westmacottin taloon, jonka ovi jo oli avattu. Kauhistuneina ryntäsivät kaikki siihen huoneeseen, jossa tapaus oli sattunut.

Charles Westmacott oli kalpeana lattialla ja tajutonta tätiään piti hän sylissään. Täysissä pukimissaan makasi hän lattialla sammunut kynttilä vielä kädessään. Hänen kasvoillaan ei voitu huomata mitään haavaa eikä mustelmaa.

— Jumalan kiitos, että tulitte, sanoi Charles tohtorille. — Sanokaa kuinka hänen laitansa on ja mitä meidän on tehtävä.

Tohtori Walker laskeusi polvilleen mrs Westmacottin näöltään hengettömän ruumiin viereen, tutki hänen valtasuontaan ja päätään.

— Hän on saanut jollakin tylsällä aseella voimakkaan iskun päähänsä, sanoi hän. Vasemman korvan juuressa on suuri pauko. Mutta hänellä on voimakas ruumiinrakennus ja valtasuoni lyö aivan tyydyttävästi; hän ei siis makaa kuolemaisillaan, vaan on ainoastaan tainnoksissa. Tässä ei lie mitään vaaraa olemassa, Jumalan kiitos, mutta meidän on saatava hänet vuoteeseen ja pantava hänen päähänsä kylmä kääre. Minä koetan auttaa häntä huoneeseensa ja sitte lähetän molemmat tyttäreni häntä hoitamaan. Mutta kuka on voinut tämän tehdä?

— Varmuudella joku murtovaras, sanoi Charles. — Näettehän, että ikkuna on auki. Hän on varmaankin kuullut jotain kolinaa ja rientänyt alas, sillä hän ei ole milloinkaan ollut pelkuri. Jos hän kuitenkin olisi huutanut minua avukseen.

— Mutta hän on täysissä pukimissa.

— Hän valvoo usein myöhään yöhön.

— Valvoin kauan tänä yönä, kuului mrs Westmacottin ääni. — Hän avasi silmänsä ja katsoi lampun valaisemaa huonetta. Rosvo tuli ikkunasta sisälle ja löi minua lyijymöhkäleellä, sanoi hän. Sanokaa se poliisille. Pahantekijä oli lyhyt ja tanakka mies. Kas niin Charles, anna minulle käsivartesi, jaksan kyllä omilla jaloillani ylös huoneeseeni.

Mutta hänen tahtonsa oli väkevämpi kuin mitä hänellä oli ruumiillisia voimia, sillä hän oli tuskin päässyt jaloilleen, kun jo kaikki alkoi mustua hänen silmissään, ja varmaan olisi hän jälleen langennut lattialle ellei Charles olisi ennättänyt saada voimakasta käsivarttaan hänen ympärilleen. Saapuvilla olevat kantoivat hänen ja asettivat hänet vuoteeseen. Tohtori jäi häntä hoitamaan ja Charles riensi ilmoittamaan tapahtumasta poliisille. Amirali sai toimekseen mennä lohduttamaan tohtorin tyttäriä.


(jatk.)




Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:ot 16-17 25.4.-2.5.1908.

Viidestoista luku - Vieläkin luotojen ja kallioiden keskellä

Naapurit.

Kirjoittanut A.Conan Doyle

Suomennos Jokamiehen Viikkolehdelle.

XV Vieläkin luotojen ja kallioiden keskellä.


Seuraavana päivänä lähetti mr Mc Adam amiralille 5,000 punnan shekin, jota seurasi viralliselle paperille kirjoitettu välikirja, minkä mukaan amirali oli siirtänyt eläkekirjansa ostajalle mr Elberrylle. Vasta sitte kun hän oli allekirjoittanut kauppasopimuksen ja lähettänyt sen postiin, käsitti hän täydelleen mitä hän oikeastaan oli tehnyt. Hän oli uhrannut kaikki mitä hänellä oli. Hänen eläkkeensä oli mennyttä. Hänellä ei ollut jälellä muuta kuin se, minkä hän toivoi työllään ansaitsevansa. Mutta vanha ja voimakas sydän ei vaikeroinut. Hän odotti hartaasti vastausta St. Lawrencen osakeyhtiöltä ja sanoi varvilta irti asuntonsa seuraavasta vuokraneljänneksestä. Huoneisto, josta oli maksettava vuokraa sata puntaa vuodessa, oli ylellisyyttä, johon hänellä ei enää ollut varaa. Mutta olkoonpa menneeksi! Tuhat kertaa ennen tämä kuin että hänen nimensä olisi tahraantunut ja sekaantunut, vaikkapa syyttömästikin, jonkimmoisiin epäluuloihin.

Samana aamuna oli Harold Denverin määrä pitää kokous velkojainsa kanssa ja esittää heille liikkeen asema. Se ei suinkaan ollut mikään mieluinen tehtävä, päinvastoin oli se hänestä alentavaa; mutta tyynellä päättäväisyydellä ryhtyi hän toimeen. Kodissa häntä odotettiin jännityksellä, jotta päästäisiin selville asiain tilasta. Vasta iltapäivällähän palasi kiihoittuneena ja kalpeana. Hänestä voitiin selvästi havaita, että hän oli tehnyt kaiken voitavansa ja että hän oli saanut kärsiä paljon ikävyyksiä.

— Mitä merkitsee tuo ilmoituslippu, joka riippuu huvilamme ulkopuolella? tiedusteli hän.

— Koetamme vaihtaa hieman asuinpaikkaamme, vastasi amirali. — Tämä paikkakunta ei ole kunnolleen maata eikä kaupunkia. Mutta älä välitä nyt siitä, poikaseni, kerro kernaimmin kuinka Cityssä kävi.

— Herra minua auttakoon! Minun onneton liikkeeni karkoittaa teidät kodistakin! puhkesi Harold tuskaisena. — Helpompaa on minulle taistella velkojieni kanssa kuin nähdä teidät kumpaisenkin kärsivän takiani.

— Mitä sinä nyt rupattelet, poikaseni? huudahti amirali. Mitähän me tässä nyt oikeastaan kärsimme? Äiti haluaa asua lähempänä teattereita, siinä koko asia; eikö ole niin, äiti? Mutta istu nyt tyyneenä meidän väliimme ja kerro juurtajaksain koko asia.

Harold istui vanhempiensa väliin ja otti kumpaisenkin käden omaansa. — Kaikki ei toki olekaan niin hullusti kuin ensin luulin, sanoi hän, mutta silti kuitenkin ovat asiat huonosti. Minä sain aikaa kymmenen päivää hankkiakseni rahoja; mutta mistä niitä saan, sitä en tosiaankaan tiedä. Kuitenkin valhetteli Pearson entiseen tapaansa, pelotellessaan, että velkoja on 13,000 puntaa. Niitä ei ole täyttä 7,000 puntaakaan.

Amirali löi kätensä yhteen. — Tiesinhän minä jo edeltäpäin, että tältä karilta päästään. Hurraa, poikaseni! Hurraa!

Harold tuijotti kummissaan isäänsä, joka oli syöksähtänyt seisaalleen ja käsiään huiskuttaen huusi yhtämittaa hurraataan. — Tiedätkö siis, isä, mistä voin saada nuo 7,000 puntaa, kysyi hän.

— Älä siitä huolehdi, poikaseni, jatka sinä vain kertomustasi!

— No, olivatpa he hyvinkin suopeita, vieläpä ystävällisiäkin, mutta luonnollisesti vaativat he rahojaan tai vastaavaa vakuutta. He sanoivat luottavansa minuun ja suostuivat sen vuoksi odottamaan kymmenen päivää ennenkun ryhtyvät mihinkään lain vaatimiin toimiin. Kolme heistä, joilla on saatavia yhteensä noin 3,500 puntaa, menivät niinkin pitkälle, että sanoivat jättävänsä rahansa haltuuni niinkauaksi kun haluan, jos suostun antamaan heille velkakirjan ja maksamaan korkoa viisi prosenttia. Se vähentää minun tuloistani 175 puntaa vuodessa, mutta varovaisesti eläen arvelen silti suoriutuvani. Oikeastaan on minun siis hankittava varoja ainoastaan puolen velan täytteeksi.

Uudelleen puhkesi amirali riemuunsa.

— Tarkalleen laskettuna täytyy minun siis hankkia noiden 10 vuorokauden kuluessa ainoastaan 3,200 puntaa, jatkoi Harold, ja jos sen summan onnistun jollakin lailla hankkimaan, ei kukaan tarvitse minun takiani kärsiä. Annoin heille kunniasanani, että hankin heille joka pennin, vaikka se maksaisi henkeni. Mutta nuo velkojat ovat itsekin köyhiä, eivätkä voi odottaa. He ovat ottaneet vangitsemiskäskyn Pearsonia vastaan, mutta pelkäävät, että hän on paennut Amerikaan, josta häntä ei voi saada palautetuksi.

— He saavat rahansa, sanoi amirali. Sinä, poikaseni et tunne perheemme kaikkia mahdollisuuksia, näetkös. Eihän sitä voi tietää, ennenkun on tutkinut. Kuinka paljon on esimerkiksi sinulla itselläsi?

— Minulla on pankissa suunnilleen tuhat puntaa.

— Hyvä, ja minulla on melkein sama määrä. Siinähän jo on hyvä alku. Ja nyt on sinun vuorosi, äiti. Mikä paperilippu sinulla, äiti, on kädessäsi?

Mrs Denver avasi paperilipun ja levitti sen Haroldin polvelle.

— Mitä? Viiden...viidentuhannen shekki, sammalsi hän.

— Niin on, poikaseni. Mutta eipä äiti ole ainoa rikas täällä. Katsopas tätäkin!

Amiralikin levitti shekkinsä ja asetti sen Haroldin toiselle polvelle.

Haroldin katse osui shekkiin ja hämmästyksissään katsoi hän vuoroin kumpaistakin. — Kymmenentuhatta puntaa! huudahti hän. — Hyvä Jumala, mistä olette saaneet noin paljon rahoja?

— Nyt et enää tarvitse käydä pelko sydämessäsi, rakas poikaseni, sanoi äiti ja kietoi käsivartensa poikansa ympärille.

Mutta Haroldin silmä keksi nimikirjoituksen toisessa shekissä.

— Mitä tämä merkitsee? Tohtori Walker? huudahti hän punastuen. — Tämä on Klaran työtä, varmasti on se Klaran työtä... Isä, niitä rahoja emme me voi ottaa. Se ei olisi oikein eikä kunniallisesti tehtyä.

— Oikein, poikani! Minua ilahuttaa kuulla, että sinä ajattelet sillä tavalla. Kuitenkin osoittaa tuo paperiliuska, että tohtori on todellinen ystävämme. Se oli juuri tohtori Walker itse, joka shekin toi, vaikkakin luonnollisesti Klaran lähettinä. Mutta yksistään tuo toinenkin jo riittää; sillä voit maksaa koko velkasi ja se on minun omani!

— Sinunko, isä? Mistä olet sen saanut?

— No, no, ei niin kiivaasti! Siinä näet mitä voi saada aikaan kunniallisten miesten kanssa Cityssä. Voit olla vakuutettu siitä, että se on minun omani ja rehellisellä tavalla hankittu.

— Rakas, vanha isä! — Harold puristi hänen luisevaa kättään. — Ja sinäkin äiti. Te olette nostaneet raskaan taakan harteiltani. Olen aivankuin toinen ihminen. Olette pelastaneet kunniani, hyvän nimeni... sanalla sanoen kaikki. Minun on kiittäminen teitä paljosta.

Heidän siinä istuessaan syysauringon luodessa säteitään läpi ikkunan, kuulivat he ulkoa kautsupallojen läjähdyksiä, ja kun he loivat silmänsä ulos, havaitsivat he mrs Westmacottin pelaamassa tennistä veljensä pojan kanssa. Hän juoksi vastaanottamaan palloja niin että lyhyet hameet liehuivat tuulessa. Tämä näky oli omiaan tuomaan lievennystä heidän jännitetyille hermoilleen, ja kuinka olikaan, niin puhkesivat he iloiseen nauruun.

— Hän pelaa Charlesin kanssa, sanoi vihdoin Harold, sillä walkerilaiset eivät ole vielä tulleet ulos. Mielestäni voit äiti antaa minulle tuon shekin, että saan antaa sen takaisin tohtorille.

— Kernaasti Harold! Varmaankin tunnet tyydytystä saadessasi antaa sen takaisin näin pian.

Harold meni tohtorin tuokse puutarhan läpi. Klara ja tohtori istuivat ruokailuhuoneessa Haroldin saapuessa huvilaan. Klara hypähti ylös tuoliltaan ja riensi häntä vastaan.

— Vihdoinkin saan tavata sinua! Olen odottanut niin kärsimättömänä... puoli tuntia sitte näin sinun menevän tästä ohitse ja olisin niin kernaasti tullut sinua tapaamaan, mutta en uskaltanut. Nyt on sinun kerrottava kaikki.

— Olen juuri tullut kiittämään teitä molempia, mutta en löydä sanoja, jotka olisivat kylliksi palkitsemaan suuren ystävyytenne. Mutta tässä on shekkinne, tohtori, sillä laskelmieni perusteella olen tullut vakuutetuksi, että suoriudun ilman sitäkin.

— Herralle olkoon kiitos, lausui Klara sydämellisellä lämmöllä.

— Velkojen summa on nimittäin paljon pienempi kuin ensin luulin ja meillä on varoja melkoista enemmän kuin velkoja. Voimme aivan hyvin suoriutua, kuten nyt näyttää.

— Vai aivan hyvin! — Tohtorin otsa vetäysi kurttuun ja hän kylmeni huomattavasti. — Kuulkaapa mister Harold! — sanoi hän melkein ankarasti — minun mielestäni olisi teidän otettava nämä rahat kernaimmin kuin ne, jotka luulette olevan niin helposti saadut.

— Kiitän teitä sydämestäni; ja jos olisin pakotettu lainaamaan, niin lainaisin kernaasti teiltä. Isälläni on täsmälleen sama määrä eli viisituhatta puntaa ja kun ennestäänkin olen hänelle paljon velkaa, niin en tunne itseäni sen vuoksi niin kovin masentuneelta.

— Ettekö masentuneelta? Mutta onpa kuitenkin eräänlaisia uhrauksia, joita pojan ei pitäisi ottaa vastaan vanhemmiltaan, sanoi tohtori.

— Uhrauksia? Mitä tarkoitatte, tohtori?

— Onko mahdollista, ettette tunne millä lailla nuo rahat on hankittu?

— Vakuutan teille, tohtori, ettei minulla ole aavistustakaan kuinka nuo rahat on saatu. Minä tiedustelin sitä isältäni, mutta hän ei halunnut antaa minulle vastausta.

— Sen kyllä voin arvata! huudahti tohtori ja ankaruus katosi hänen kasvoiltaan. Arvasinhan, ettette kuitenkaan ole sen laatuinen mies, joka pelastaakseen itsensä rahapulasta, panee alttiiksi äitinsä onnen ja isänsä terveyden.

— Hyvä Jumala! Mitä tarkoitatte?

— Ei ole muuta kuin oikein, että selitän teille asian oikean laidan. Summa, jonka mainitsitte, on isänne eläkkeen hinta. Hän on saattanut itsensä puille paljaille ja aikoo jälleen lähteä merille.

— Merillekö uudelleen? Sehän on mahdotonta!

— Mutta kuitenkin totta joka sana. Charles Westmacott on kertonut kaikki Idalle. Charles oli isänne kanssa Cityssä, kun hän kävi myymässä eläkekirjaansa. Se hänelle vihdoin onnistuikin ja siitä sai hän rahat.

— Myynyt eläkkeensä! Rakas, kallis isäni myynyt eläkkeensä!

Hän syöksyi saman tien kotiinsa. — Isä, isä, minä en voi ottaa vastaan noita rahoja, huudahti hän. Ei, kernaimmin sitte vararikko! Jospa minulla olisi ollut aavistustakaan siitä millä tavalla sait rahat! Mutta meidän on hankittava takaisin eläkekirja, meidän täytyy hankkia se takaisin. Äiti kuinka voitkaan luulla minua noin itsekkääksi? Anna shekki minulle, isä, minä etsin ostajan käsiini vielä tänä iltana, sillä kernaammin tahdon kuolla kuin koira ojaan, kuin ottaa vastaan kolikkoakaan noista rahoista.


(jatk.)



Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:ot 15-16 18-25.4.1908.

Neljästoista luku - Hei, itäänpäin!

Naapurit.

Kirjoittanut A.Conan Doyle

Suomennos Jokamiehen Viikkolehdelle.

XIV Hei, itäänpäin!


Mr Mc Adam, toiminimen Mc Adam & Squiren toinen osakas, oli hyvin hieno herrasmies, joka vietti suurimman osan ikäänsä hyvin hienon kirjoituspöydän takana hyvin hienossa konttorihuoneistossa. Hänellä oli valkea tukka ja hienosti kaareva kotkannenä. Hän otti usein hyppysellisen hienoa nuuskaa hienosta, kultaisesta nuuskarasiastaan ja höysti puhettaan kernaasti latinalaisilla klassikkojen lauseilla.

— Parahin sir, sanoi hän, ensin tarkkaan kuultuaan amiralin kertomusta, kaikki mrs Westmacottin ystävät ovat minunkin ystäviäni. Saanko tarjota nuuskaa? — Ettekö nuuskaa lainkaan? Minua kummastuttaa, että olette tullut kääntyneeksi tuohon Metaksaan; johan ilmoituskin osottaa, mikä hän on miehiään. Habet foenum in cornu. Kaikki ovat he petkuttajia.

— Sitä se oli tohtorikin. Minä en ollenkaan pitänyt hänen ulkomuodostaan.

— Arcades Ambo. Mutta nyt on meidän mietittävä, mitä voimme hyväksenne tehdä. Metaksa oli oikeassa sanoessaan, ettei eläke itsessään ole mikään luotettava vakuus, ellei sitä seuraa henkivakuutus. Mutta myydyksi me saamme kuitenkin eläkkeenne. Minä tunnen erään varakkaan urheilijan, joka kernaasti tekee tuollaisia kauppoja. Mutta minun on tehtävä samalla lailla kuin Metaksakin teki. Meidän on noudettava lääkäri.

Amiralin ruumis tutkittiin toiseen kertaan, mutta tällä kertaa oli tutkija muuan kuuluisa lääkäri. Hänen lausuntonsa oli yhtä edullinen kuin Metaksan lääkärin lausunto oli ollut lannistava.

— Teidän rintanne ja sydämenne ovat kuin neljänkymmenen vuoden ikäisen miehen ja ruumiinrakenteenne on paras mitä milloinkaan olen tutkinut, jos otan huomiooni ikänne, sanoi tohtori.

— Hyvä, sanoi mr Mc Adam ja kirjoitti paperille tohtorin lausunnon. Mielestäni voitte kyllä vaatia viisituhatta puntaa. Ilmoitan asiasta päämiehelleni mr Elberrylle ja toivon saavani pian ilmoittaa teille, että hän suostuu kauppaan. Eläkekirjan voitte jättää minulle kuittia vastaan.

— Hyvä! Mutta minä tarvitsisin rahat piakkoin.

— Juuri sen vuoksi pidätän täällä eläkekirjanne. Jos kohtaan mr Elberryn tänään, niin voitte saada rahat jo huomenna. Nuuskaa, olkaapa hyvä! — Eikö vieläkään? No, näkemiin sitte, hyvät herrat. Olen onnellinen saatuani olla teille avuksi.

Mc Adam kumarteli myötäänsä, saadakseen vieraansa ulos, sillä hänellä oli tuiki vähän aikaa pitkiin puheisiin.

— Kuulkaapa, mr Westmacott, sanoi amirali, kun he jälleen olivat päässeet kadulle, minä olen teille hyvin kiitollinen, sillä yksin en totta vieköön olisi voinut sivuuttaa noita Cityn haikaloja. Mutta minulla on vieläkin asia toimitettavanani. Mutta se asia on paremmin minun omaan alaani kuuluva, enkä sen vuoksi tarvitse siinä teidän apuanne.

— Eipä tässä mitään vaivaa, eihän minulla ole muutakaan tehtävää. Ilokseni seuraan teitä, jos vaan voin olla teille jonkinlaisena apuna.

— Lähtekää te vain kotiin, poikaseni. Olisin teille sangen kiitollinen, jos kotiin tultuanne heti pistäytyisitte ilmoittamassa vaimolleni, ettei minulla ole mitään hätää ja että saavun kotiin noin tunnin kuluttua.

— Kuten haluatte, amirali; saatan kyllä terveisenne kotiinne.

Westmacott kohotti hattuaan ja lähti länteen päin, mutta amirali, syötyään hätäisesti murkinan eräässä ravintolassa, suuntasi matkan itään, halki keskikaupungin.

Tie tosin oli pitkä, mutta vanha merimies asteli eteenpäin pitkin askelin, jättäen jälkeensä kadun toisensa perään, kunnes hän oli päässyt läpi kaupungin. Laitakaupungille jouduttua alkoivat suuret myymälät vähitellen muuttua pikkukaupoiksi ja ihmisten ulkomuoto köyhemmäksi. Vihdoin oli hän saapunut syvälle itäisen esikaupungin huonomaineisille kujille.

Hän riensi eteenpäin pitkää kivitettyä kujaa, jonka kumpaisellakin puolella istui kampaamattomia naisia ja likaisia lapsia kuluneilla portailla. Kulkiessaan samaista kujaa, joutui amirali seikkailuun, joka oli omiaan osottamaan kuinka vaarallista on liikkua Lontoon itäisen esikaupungin kujilla päivälläkin saati sitte yöllä. Erään talon seinustalla myi mies pähkinöitä pienestä myymävaunustaan; hänen läheisyydessään seisoi naisletus päässään kulunut pitsihuivi ja ympärillään huolimattomasti kääritty ruudukas vaippa. Nainen pureskeli pähkinöitä ja viskasi tuon tuostakin komppasanan tanakkavartiselle, kaniininnahkaiseen lakkiin ja sarkahousuihin puetulle miehelle, joka seisoi seinää vastaan nojaten ja savupiippua polttaen. Mistä syystä nainen torui tai minkä purevan pistosanan hän miehelle sanoi, sitä ei amirali tuntenut, mutta yhtäkkiä antoi mies naiselle sellaisen läimäyksen että nainen tupertuneen näköisenä kyykistyi hedelmävaunun alle.

— Sinä pirullinen konna! huudahti amirali ja syöksähti paikalle keppi kohotettuna. — Olethan hullumpi kuin eläin, roisto!

— Ohoh, murahti mies äänellä, joka muistutti villin käheätä karjuntaa. Tuki kitasi, taikka minä sinulle opetan...

Mies astui amiralia kohti nyrkki pystyssä, mutta samassa singahti amiralin keppi ja mies sai ensimäisen iskun käsiranteeseensa, toisen reiteensä ja kolmannen yli kaniininnahkalakkinsa. Keppi tosin ei ollut raskas, mutta silti se kyllä jätti jälkeensä punaisen juovan siihen paikkaan, mihin se osui. Ilkimys karjui kuin peto ja koetti potkia amiralia raudoitetuilla saappaankoroillaan; mutta amiralillakin oli sukkelat jalat ja samalla kertaa vielä päälliseksi tarkka silmä. Hän hypähti väliin sivulle ja väliin taaksepäin ja myötäänsä satoi kepiniskuja roistonharteille. Mutta yhtäkkiä tunsi hän parin käsivarsia kaulansa ympärillä ja kun hän käänsi päätään taaksepäin, huomasi hän että sama nainen, jota hän äsken oli puollustanut, oli asettunut puollustamaan lyöjäänsä.

— Minä pidän häntä kiinni! huusi hän. — Kas niin, Billy, potki nyt hänen sisälmyksensä maalle!

Amirali tunsi vahvan kouristuksen kaulansa ympärillä. Hän teki epätoivoisen ylityksen päästäkseen irti, mutta onnistui ainoastaan kääntymään, niin että nainen joutui hänen eteensä, mikä muuten näyttikin olleen paras liike, mitä hän olisi voinut tehdä. Puolisokeana raivosta ryntäsi mies amiralia kohti ja antoi raskaan nyrkkinsä pudota juuri samassa silmänräpäyksessä kun amirali suoritti kiertoliikettään. Kuului aivan samanlaatuinen ääni, joka kuuluu viskattaessa kivimuuriin, sen jälkeen kuului vähän vikinää ja naisen kädet irtausivat amiralin kaulan ympäriltä. Hengettömän näköisenä luhistui nainen kadulle. Amirali kohotti jälleen keppinsä ja asettui puollustusasemaan, mutta se ei ollut enää tarpeellista, sillä paikalle oli ennättänyt kokoontua suuri väkijoukko ja pari tukevaa poliisikonstaapelia pujotteli tungoksen läpi. Kun roisto huomasi poliisikonstaapelit, liukahti hän hyvien naapuriensa avulla pakoon.

— Minua vastaan tehtiin hyökkäys kadulla. Tuota naista lyötiin ja minä halusin häntä suojella, sanoi amirali.

— Nainen on Bermondsayn Sally — sanoi toinen konstaapeleista, joka oli kumartunut tarkastamaan tuota inhottavaa läjää, jonka muodosti muutamat likaiset hameet ja rikkinäinen vaippa. Nainen näytti saaneen kyllikseen sillä kerralla.

Amirali ilmoitti poliisille lyöjän tuntomerkit.

— Lyöjähän on sitte ollut Black Davie; hän on ollut jo neljä kertaa kutsuttuna poliisikamariin sen johdosta, että hän on tuota naista lyönyt. Tällä kertaa näyttää hän suorittaneen mestarinäytteen. Mutta jos minä, hyvä herra, olisin teidän sijassanne, niin antaisin tuollaisen väen ratkaista asiansa kahdenkeskisesti parhaan ymmärryksensä mukaan; suokaa anteeksi, että sen teille sanon.

— Mitä? — Tarkoitatteko, että mies, joka on ollut kruunun palveluksessa, pitäisi ainoastaan katsella sivulta silloin kun naista lyödään? kysyi amirali tulistuneena.

— Kuten itse haluatte! Mutta minä huomaan, että olette menettänyt kellonne.

— Kelloni? Amirali koetti kädellään liivintaskuaan. Vitjat riippuivat napinreijässä, mutta kello oli kun olikin kadonnut. Hän pyyhkäsi kädellään otsaansa. — Tuosta kellosta en olisi tahtonut luopua, sillä sitä ei voida kullallakaan maksaa. Sain sen kuvakomppanialtani risteiltyämme Afrikan rannikolla.

Poliisimies kohautti olkapäitään: — Niin sitä voi käydä, kun suotta sekaantuu tuollaisten asioihin.

— Mitä annatte, herra, jos sanon teille missä kello on? kysyi pieni vilkassilmäinen poika väkijoukosta. Annatteko suuren lantin.

Amirali otti guinean rahakukkarostaan.

— Tuon saat!

— Ja tuossa on kellonne. Poika näytti tainnoksissa olevan naisen kokoonpuristettua kättä, josta pisti esiin kellon reuna. Tuo naikkonen oli koettanut toisella kädellään kuristaa suojelijansa ja anastanut toisella kädellä kultakellon hänen liivintaskustaan.

Tyytyväisenä siitä, että nainen oli ainoastaan tainnoksissa, antoi amirali poliisimiehelle osoitteensa ja jatkoi matkaansa eteenpäin. Hänen matkansa määränä oli lähinnä virran rantaa oleva kaupunginosa. Pian huomasikin hän, että syksyilmaan alkoi sekoittua puhdistavaa tervanhajua ja koko ympäristö alkoi osoittaa, että hän oli saapumaisillaan laivatokkien luokse. Jo pilkkoitti Themsen samea vesi ja virran povesta, kasvoi kokonainen metsä laivanmastoja ja nokisia savupiippuja. Oikealla puolella oli leveä katu ja sitä myöten suuntasi amirali matkansa. Vähän matkaa astuttuaan havaitsi hän erään talon seinällä nimikilven, jossa luettiin ”Laivaosakeyhtiö St. Lawrence”. Hän astui poikki kadun ja työnsi oven auki ja samassa oli hän saapunut laivakonttoriin.

— Onko mr Henry tavattavissa? kysyi amirali.

— Ei, hyvä herra, vastasi eräs vanhahko mies, joka istui korkealla konttorituolilla nurkassa. — Hän ei ole saapunut tänään kaupunkiin; mutta minä voin toimittaa mitä haluatte.

— Onko teillä vapaana jotakin ensimäisen tai toisen perämiehen paikkaa?

Konttoristi katseli ihmetellen tuota merkillistä hakijaa:

— Onko teillä todistuksia? tiedusteli hän.

— On minulla kaikki merimiehentodistukset, joita suinkin on mahdollinen saada.

— Mutta te ette sovellu kuitenkaan meille.

— Miksi en sovellu?

— Te olette liian vanha, sir.

— Voin vakuuttaa teille, että näköni on niin hyvä kuin se milloinkaan on ollut ja muussakin suhteessa käyn minä miehestä.

— En epäilekään sitä, hyvä herra.

— Mutta miksi ikäni sitte on minulle esteenä?

— No, minä sen voin sanoa teille suoraan. Kun teidän ikäisellänne miehellä on hyvät paperit, mutta kun ei siitä huolimatta ole päässyt korkeammalle kuin perämiehenhyttiin, niin on hänen papereissaan tahroja. Mistäpä minä sen tietäisin? Juoppous ehkä, kiivas luonne, arvostelukyvyn puute tai muuta sellaista. Mutta jotain siinä olla täytyy.

— Minä teille vakuutan, ettei mikään sellainen ole kysymyksessä; mutta minä olen tilapäisesti joutunut matalikolle ja sen vuoksi on minun jälleen ryhtyminen vanhaan ammattiini.

— Vai niin asia onkin, sanoi konttoristi ja loi amiraliin epäilevän silmäyksen. — Kuinka kauan olette ollut merimiehenä?

— Viisikymmentäyksi vuotta.

— Miten sanoitte?

— Viisikymmentäyksi vuotta, kuten sanoin.

— Ja samassa palveluksessa?

— Niin.

— Silloinpa varmaan olette alottanut uranne hyvin nuorena.

— Kahdentoista vuotisena.

— Sitä toiminimeä varmaankin on hoidettu merkillisellä tavalla, koska olette saanut jättää toimenne palveltuanne viisikymmentäyksi vuotta, vaikka vielä olette aivan reipas. Ketä olette palvellut?

— Hänen majesteettiaan kuningatarta. Jumala häntä varjelkoon!

— Te siis olette palvellut laivastossa. Mikä arvonimi oli teillä erotessanne?

— Amiralin arvo.

Konttoristi hämmästyi ja kapusi alas korkeasta asemastaan.

— Olen amirali Hay Denver, nyttemmin eläkkeellä. Tässä on korttini...ja tässä on palvelustodistukseni. Mutta, ymmärrättekö, minä en tahdo riistää keneltäkään muulta tointa; ainoastaan siinä tapauksessa, että teillä sattuu olemaan joku paikka avoinna, olen halukas sen vastaanottamaan. Minä tunnen kaikki väylät Hyväntoivonniemeltä Montrealiin saakka ja, voinpa sanoa, paremmin kuin kadut Lontoon kaupungissa.

Hölmistyksissään oleva konttoristi katseli sinisiä papereita, jotka hän oli ottanut käteensä:

— Ettekö suvaitse istua, herra amirali?

— Kiitoksia. Mutta tekisitte minulle palveluksen, jos jättäisitte arvonimeni. Minä sen ilmoitin teille vain sen vuoksi, että sitä kysyitte; olen nyt lähtenyt puolikannelta ja olen kaikesssa yksinkertaisuudessa pelkkä mr Hay Denver.

— Uskallanko kysyä oletteko sama Denver, joka aikoinaan oli pohjois-amerikalaisen laivastomme päällikkönä?

— Sama mies.

— Te varmaankin silloin autoitte ”Comus”-nimisen laivamme karilta Fundy Bayssä. Tirehtörit äänestivät teille pelastuspalkkioksi kolmesataa guineata, mutta te kieltäydyitte niitä vastaanottamasta.

— Tuota tarjoustaan ei tirehtörienne olisi pitänyt tehdä, sanoi amirali tuikeasti.

— Tuo on teidän puoleltanne jalosti ajateltu, ja jos mr Henry olisi sattunut olemaan täällä, niin olisi hän varmaankin heti päättänyt asian kanssanne. Mutta minä sen esitän vielä tänäpänä tirehtöreille ja varmaankin tulevat he ylpeiksi saadessaan teidät toiminimemme palvelukseen, ja kuten toivon, tarjoovat he teille toimen, joka paremmin kuin äsken mainitsemanne vastaa ansioitanne.

— Olen teille kiitollinen, sir, sanoi amirali. Vähän ajan kuluttua oli hän jälleen kadulla. Tyytyväisenä suuntasi hän matkansa Victoria-asemalle rientääkseen jälleen kotiinsa.


(jatk.)





Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:ot 13-15 4-18.4.1908.

Kolmastoista luku - Tuntemattomilla vesillä

Naapurit.

Kirjoittanut A.Conan Doyle

Suomennos Jokamiehen Viikkolehdelle.

XIII Tuntemattomilla vesillä


Kun tohtori oli lähtenyt, sulloi amirali kaikki tavaransa jälleen arkkuunsa, lukuunottamatta vaskiheloilla varustettua kirjoitussalkkua. Sen avasi hän ja otti sieltä joukon sinisiä papereita, jotka kaikki olivat varustetut sinetillä leimamerkeillä ja alkukirjaimilla A. V., jotka oli suurilla kirjaimilla painettu paperiarkkien ylälaitaan. Hän sitoi huolellisesti ne kääröön, pisti ne povitaskuunsa, pani hatun päähänsä ja otti kepin käteensä.

— John, John! — sanoi rouva Denver ja laski kätensä hänen käsivarrelleen. Äläpä tuolla tavalla syöksy matkaan! Olenhan saanut olla niin vähän yhdessä sinun kanssasi, John. Ainoastaan kolme vuotta on siitä kun luovuit palveluksesta. Älä jätä minua taas yksikseni. Minä kyllä käsitän, että tämä on heikkoutta minun puoleltani, mutta minä en jaksa olla ilman sinua.

— Onhan sinun luonasi meidän oma kunnon poikamme, äiti, sanoi amirali ja silitti puolisonsa harmaantuneita hiuksia. — Olemme eläneet toistemme kanssa kunnialla ja, jos herra suo, niin kuolemme myöskin kunnialla. Tässä ei ole kysymys siitä, kuinka velka on syntynyt; se on maksettava, ja mikä on pojan velvollisuus, se on myöskin meidän velvollisuutemme. Hänellä ei ole rahoja ja kuinka kykenisi hän niitä ollenkaan hankkimaankaan? Ja mikä on seurauksena? Se, että minun on pidettävä huolta tästä asiasta. Ja minun käytettävissäni on ainoastaan yksi keino.

— Mutta ehkei olekaan asia ollenkaan niin paha kuin se näyttää olevan. Eikö meidän olisi viisainta odottaa siksi kunnes Harold on huomenna saanut tavata nuo ihmiset?

— Se on kyllä mahdollista, että he antavat hänelle hieman aikaa. Mutta ole vain huoletta, äiti, minä en mene niin pitkälle, että paluutie katkeaa. Minä vain aluksi tiedustelen, etkä sinä nyt saa koettaa minua pidättää. Tämä on sellainen asia, joka on pantava toimeen, ja silloin ei saa olla minkäänlaisia esteitä.

Amirali irroitti hiljalleen vaimonsa sormet takinhihastaan, työnsi hänet hiljoilleen tuoliinsa ja kiirehti ulos.

Vähemmässä kuin puolessa tunnissa oli amirali ennättänyt Viktoria-asemalle ja tungeskeli asemasillalla kävelevässä ihmisjoukossa. Kotona oli hänen asiansa näyttänyt helpolta ja yksinkertaiselta, mutta nyt oli hän ymmällä siitäkin, mihin hänen ensiksi oli käännyttävä. Äkkiä pisti hänen päähänsä ajatus: hän tungetteleikse takaisin asemahuoneella olevan sanomalehtikioskin luokse, josta osti päivän sanomalehden. Hätäisesti luki hän sitä, siksi kunnes hänen silmänsä kiintyivät erääseen palstaan. Hän etsi itselleen rauhallisen istumapaikan ja alkoi kaikessa rauhassa tutkia ilmoituksia.

Lukiessaan tuota ilmoituspalstaa, tuntui hänestä kummalliselta, että ollenkaan on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka tarvitsevat rahoja. Joukottain näkyi olevan sellaisia ihmisiä, joilla on niitä liiaksi ja jotka kehottivat tarvitsevaisia tulemaan luokseen niitä ottamaan: tarvitsi vain kurottaa kätensä ja rahoja sai ken halusi. Tuossa oli muuan N. N., joka ei ammatiltaan ollut mikään lainanvälittäjä, mutta joka sattumalta voisi niitäkin hankkia j.n.e. Tuossa taas oli muuan palvelushaluinen N.N., joka lainaili pieniä summia, kymmenestä tuhanteen puntaan saakka, ottamatta palkkiota, vaatimatta vakuuksia tai muuta sellaista, ja rahat olivat saatavissa muutaman tunnin kuluessa. Tuntui aivan siltä kun olisi nähnyt nopsia tiskimiehiä, jotka riensivät kultasäkkeineen auttamaan tarvitsevaisia raukkoja. Kolmas gentlemani lainasi ainoastaan mieskohtaisen sopimuksen tapahduttua lainanottajan kanssa. Hän lainasi kaikkia eikä mitään vastaan, kuinka häilyvät lupaukset tahansa olivat hänelle kylliksi — hän luotti ihmisiin — sanoi hän, eikä hän milloinkaan ottanut enempää kuin viisi sadalta. Tuo ilmoitus oli amiralista lupaavin; kurtut hänen otsaltaan silisivät ja toista kertaa ilmoituksen luettuaan valkeni hänen mielensä huomattavasti. Hän kääri kokoon sanomalehden ja nousi lähteäkseen, mutta samassa huomasi hän edessään Charles Westmacottin.

— Hyvää päivää, amirali!

— Hyvää päivää, Westmacott! — Charles oli aina ollut amiralin lellipoika. — Mitä asioita on teillä kaupungissa?

— Olenpahan vain ollut hieman tätini asioilla. Mutta teitä en ole milloinkaan Lontoossa tavannut.

— Minäpä inhoonkin tätä paikkaa, se tukahduttaa minut; eihän tällä puolen Greenvichin voi henkeäänkään vetää. Mutta te varmaankin olette täällä kuin kotonanne? Varmaankin tunnette täällä Cityssä joka kolkan.

— Noh, kyllä minä jotenkin tämän tunnen. En ole milloinkaan asunut kaukana tästä ja sitäpaitse käyn täällä jotenkin usein tätini asioilla.

— Ehkä tiedätte, missä Bread Streetkin on?

— Tiedänpä kyllä. Se on Cheapsiden puolella.

— Kuinka tästä on sinne suunnattava? Näyttäkääpä minulle väylä, jota minun on kulettava.

— Kuulkaapa, amirali, minulla ei enää ole mitään toimitettavaa. Jos suvaitsette, niin minä seuraan teitä.

— Tosiaanko? Sepä olisi aivan verratonta ja teiltä hyvin tehty. Minulla nähkääs on vähää asiaa sinne. Aion käydä rahanvälittäjäin Smith & Hanburyn luona.

He vaelsivat Themsin rantaa aina Paulin laiturille saakka. Matkalla kertoi amirali seuratoverilleen mitä hänen mielessään oli ja syyn miksi hänen oli pitänyt kaupunkiin tulla. Charles Westmacott tunsi Cityn elämää ainoastaan nimeksi ja vielä vähemmin tunsi hän raha-asioita, mutta molemmat nämä asiat olivat kuitenkin hänelle paremmin tuttuja kuin amiralille ja siksi päätti hän olla luopumatta amiralista ennenkun asia oli kunnolleen päätetty.

— Tällä tavalla nuo herrat kirjoittavat, sanoi amirali ottaen sanomalehden taskustaan. Hän näytti ilmoitusta, joka oli häntä miellyttänyt. — Tuohan näyttää koko siistiltä, ja otaksuttavasti purjehtivat nuo puhtaalla lipulla, eikö totta? Mieskohtaisen keskustelun tapahduttua, sanovat he. Siinähän ei voi olla petosta. Eikä tuota viittä prosenttiäkään voi paljoksua millään lailla.

— Kyllähän tuo puhdaskarvaiselta ainakin näyttää, myönteli Westmacott.

— Ei ole hauskaa juoksennella lainaamassa rahoja; mutta ennenkun tulette minun ikääni, Westmacott, niin varmaan saatte kokea, että on olemassa sellaisiakin tilaisuuksia, jolloin saa laskea kaiken ylpeytensä lastiruumaan. Mutta tässäpä jo onkin heidän numeronsa ja nimikilpikin on tuossa ovessa.

He astuivat ahtaaseen porraskäytävään ja tarkkailivat vaskisia nimikilpiä oven kumpaisellakin puolella. Mitä korkeammalla nimien omistajat olivat, sitä alhaisemmalta näytti heidän arvonsa. Alemmassa kerroksessa oli laivanisäntiä ja asianajajia, ja kun he olivat sivuuttaneet joukottain länsi-intialaisia agentteja, arkkitehtejä, insinöörejä ja välitysapulaisia, löysivät he etsimänsä toiminimen. He olivat astuneet ylös kivistä kiertoporrasta, joka alahalla ensin oli päällystetty komealla matolla ja siistillä johteella, mutta tuli yhä vaatimattomammaksi, mitä korkeammalle he nousivat ja sivuuttivat lukemattomia ovia. Vihdoin saapuivat he katonrajaan, jossa pyöreä kattoikkuna loi käytävään valoa, ja havaitsivat Smith & Hanburyn nimen suurilla valkeilla kirjaimilla oveen maalattuna. Nimen alla oli kirjoitus ”Astukaa sisälle”. He seurasivat tuota lyhyttä, mutta ystävällistä kehoitusta ja saapuivat likaiseen suojaan, johon tuli säästeliäästi valoa kahdesta likaisesta akkunasta. Huoneen kalustona oli kirjoitusmusteella tahrattu pöytä, amerikalaisella vahakankaalla päällystetty istumasohva ja kolme erilaista tuolia. Uunin edessä oli suuri sinireunainen sylkikuppi ja uunin yläpuolella tumma räikeänvärisellä kehyksellä varustettu taulu. Isopäinen, harmaankalpea poika istui paikallaan tuijottaen tulijoita aivankuin ei huoneessa olisi ollut muuta tuijotettavaa ja tuon tuostakin iski hän hampaansa kädessään olevaan omenaan sitten huolettomasti möykyttäen hienoksi irti puremansa lohkareet.

— Onko mr Smith tai Hanbury tavattavissa? kysyi amirali.

— Ei täällä mitään sellaisia ole, vastasi poika.

— Mutta nimethän on ovessa.

— Niin on, sanoi poika, mutta sehän on vaan firma, nähkääs. Nuohan on vaan nimiä; mutta herrat tahtovat varmaan puhua mister Reuben Metaksan kanssa?

— No, olkoon menneeksi vaikka Metaksen kanssa; onko hän kotona?

— Eipähän olekaan.

— Milloin hän tulee kotiin?

— Enpähän tiedä sitäkään... Hän meni syömään. Väliin viipyy hän tunnin, väliin pari. Tänään hän viipyy kait kaksikin, sillä nähkääs, hän sanoi mennessään olevansa kovin nälkäinen.

— Parasta lienee sitte, että tulemme tänne joskus toiste, sanoi amirali.

— Enpä luule olevan tarpeellista — sanoi Charles — minä kyllä tunnen kuinka tuollaisten viikarien kanssa on meneteltävä. Kuulepas, pieni sammakonpoika, tuosta saat killingin, jos juokset hankkimaan tänne isäntäsi. Ja varo selkänahkaasi, ellei hän ole täällä viiden minuutin kuluttua. Marssi matkaasi nyt!

Hän otti poikaa niskasta ja työnsi hänet ovesta ulos. Poika livisti tiehensä niin että portaat kolisivat.

— Hän kyllä löytää isäntänsä — sanoi Charles — ja niin kauan voimme olla täällä kuin kotonamme. Mutta tämä sohva ei näytä aivan luotettavalta ja muuten näyttää koko pesäkin sellaiselta, ettei täältä ole mitään rahoja saatavissa.

— Sitä minäkin ajattelen, sanoi amirali, ja katseli ympäri huonetta pettyneen ilme kasvoillaan.

— Mutta kyllä minä silti olen kuullut kerrottavan, että köyhimmillä liikkeillä on komeimmat liiketoimistot. Toivotaan, että täällä on asia päinvastoin. Kaikessa tapauksessa ei täällä näytä uhratun liikoja sisustukseen ja otaksuttavasti edustaa tuo kaalinkeräpäinen poika koko konttorihenkilökuntaa. Mutta tottatosiaankin, minä olen kuulevinani hänen äänensä portaissa. Joko hän nyt ennätti katkaista isäntänsä murkinarauhan.

Samassa pisti poika suuren päänsä ovesta sisään ja samassa tuokiossa astui hänen isäntänsäkin sisälle. Tämä oli tumma ja hinterävartinen mies, paljaaksi ajeltu, niin että ihosta pisti esiin ainoastaan sininen parransänki. Hänen tukkansa oli tumma ja suortuvainen ja hänen pistävät ruskeat silmänsä kiiluivat pöhistyneiden silmäluomien välistä. Hän astui vieraiden eteen ja hieroi pieniä suonikkaita käsiään. Konttorihenkilökunta vetäysi siististi ulos suurine päineen, sulkien varovaisesti oven jälessään.

— Minä olen Reuben Metaksa — esitti koronkiskuri itsensä — ja olen valmis teitä palvelemaan. Rahalainastako haluatte puhella kanssani?

— Se on asiamme.

— Tekö rahoja tarvitsette? — tiedusteli hän Charles Westmacottilta.

— En... tämä toinen herra.

Koronkiskuri loi hämmästyksissään silmänsä amiraliin.

— Kuinka paljon haluaisitte?

— Noin viisituhatta puntaa, arvelen.

— Minkälaisen vakuuden tarjootte?

— Olen eronsaanut laivaston amirali. Nimeni löydätte laivastokalenterista ja tässä on korttini. Eläkekirjani on matkassani. Saan 850 puntaa vuodessa ja jos eläkekirja on käsissänne, niin on siinä mielestäni kyllin vakuutta rahoistanne. Saisitte nostaa eläkkeeni, kuolettaa velasta 500 puntaa ja ottaa korkonne viiden prosentin mukaan.

— Kuinka monta prosenttia sanoittekaan?

— Viisi sadalta vuodessa.

— Mr Metaksan suu vetäysi naurua tarkoittavaan irviin.

— Vuodessa, sanoitte...varmaankin tarkoititte kuukaudessa?

— Kuukaudessa? Mutta sehän jo olisi kuusikymmentä prosenttia vuodessa.

— Aivan oikein.

— Mutta sehän on aivan suunnatonta.

— En minä ole teitä tänne käskenyt. Kaikki tulevat tänne aivan itsestään. Olette kuulleet ehtoni ja omassa vallassanne on joko ne hyväksytte tai hylkäätte.

— Siinä tapauksessa hylkään ne. — Amirali nousi lähteäkseen.

— Odottakaa silmänräpäys, hyvät herrat. Istukaa, niin voimme keskustella asiasta lähemmin. Tämä poikkeaa hieman tavallisista tapauksista, ja ehkä satumme löytämään jonkun keinon, joka teitä saattaa tyydyttää. Luonnollisesti on tarjoomanne vakuus aivan saman arvoinen kuin ei vakuutta olisi ensinkään, eikä kukaan järkevä ihminen lainaisi sitä vastaan viittätuhatta killinkiä...

— Mitä sanottekaan, herra, eikö siinä ole vakuutta?

— Ei ollenkaan, sillä te voitte kuolla vaikka huomenna. Te ette enää ole aivan nuori. Kuinka vanha olettekaan, jos saan kysyä?

— Kolmenseitsemättä.

Mr Metaksa otti päydältä erään kirjan ja alkoi selailla sitä. Kirja oli täynnä numerosarekkeita.

— Tämä on vakuutustilasto — sanoi hän — ja katsokaapa tätä... tässä luetaan, että teidän ikäisellänne henkilöllä on elettävänä ainoastaan muutamia vuosia ja nekin ainoastaan siinä tapauksessa, että hän nuoruudessaan on elänyt hyvin säännöllistä elämää.

— Kuinka? Haluatteko tehdä salaviittauksia, että olen viettänyt huonoa elämää.

— Anteeksi, herra amirali, merielämällä on houkutuksensa ja rasittaa se kylläkin ruumista. Nuoruudessaan ovat merimiehet iloista väkeä ja elävät hurjasti, ja kun he sitten vanhenevat, niin on heidän vaikea luopua vanhoista totutuista tavoistaan. Minun mielestäni ei merimiehen ikään ole paljoakaan luotettava.

— Minä teille sanon erään asian, sanoi amirali, joka alkoi tulistua. Onko teillä pari nyrkkitaisteluhansikkaita, niin nuijin teidät maahan kolmessa päivässä ... Tai haluatteko, että juoksen kanssanne kilpaa Paulin laivasillalle. Silloinpa saatte nähdä olenko vanha.

— Sellainen ei voi tulla kysymykseenkään, sanoi rahamies olkapäitään kohauttaen. — Pää-asia on tässä: jos te satutte kuolemaan huomenna, niin kuinka on silloin vakuuden laita?

— Mutta jos minä vakuuttaisin henkeni ja antaisin teidän haltuunne vakuutuskirjan...?

— Kelpaisittekohan te mihinkään yhtiöön?...minä pahoin pelkään. Vuosimaksu sellaisesta vakuutuksesta nousisi ainakin viiteensataan puntaan; eikä se mielestäni sovellu teidän laskuihinne.

— No niin, mitä on teillä itsellänne esitettävänä? kysyi amirali allapäin.

— Ehkä voin keksiä jonkun keinon voidakseni teitä palvella. Lähettäisinkö noutamaan lääkärin, joka tutkii ruumiinrakennustanne? Hänen lausuntonsa perusteella voin ehkä sanoa kuinka paljon voin teille luovuttaa rahoja.

— Noh, tuohan näyttää rehelliseltä peliltä, eikä minulla ole mitään sitä vastaan.

— Lääkäri asuu tässä aivan lähellä, muuan etevä lääkäri. Hänen nimensä on Proudie.

Hän astui ovelle ja huusi ovesta ulos: — Kuule, John, juokse tohtori Proudien luokse ja käske hänet tulemaan tänne, jos mahdollista heti!

Poika juoksi asialleen ja herra Metaksa istui pöydän ääreen ruokkoomaan kynsiään. Ei kulunut pitkääkään aikaa, ennenkun portaista kuului askeleita. Koronkiskuri riensi tulijaa vastaan ja portaista kuului kuiskutusta. Sisälle astui suurivartaloinen, lihava ja huononpuoleisesti puettu mies, karvaheitto silinterihattu kädessään.

— Tohtori Proudie, esitti herra Metaksa.

Tohtori kumarsi ja laski hatun kädestään, ensin otettuaan hatun pohjasta stetoskopin. Hänen tulonsa muistutti täsmälleen puoskarimestarin näyttämölle astumista.

— Kumpainenko herroista haluaa tulla tutkituksi? sanoi hän tirkistäen ensin toista ja sitten toista. — Ahaa te! Ainoastaan takki ja liivit pois... kaulahuivinne voitte pitää ...kas noin...kiitos! Ja nyt hengittäkää syvään...kiitos! Hm...yhdeksänkymmentäyhdeksän ...olkaapa hengittämättä hetkinen...Oh, mitä kuulenkaan?

— Mitä olette kuulevinanne, tiedusteli amirali tyynesti.

— Hm, hm...tuopa oli ikävä seikka! ... Sanokaapa, oletteko milloinkaan potenut reumatismikuumetta?

— En milloinkaan.

— Entä muuta vaarallista tautia?

— En milloinkaan.

— Ahaa...tehän olette amirali, kuulin sanottavan! Olette tehnyt pitkiä merimatkoja kuumissa maissa ...malariakuumetta ...vilutautia, minä ymmärrän ...

— En ole ollut päivääkään sairaana, sanon sen teille.

— Mikäli itse siitä olette tiennyt... Mutta te olette kuitenkin hengittänyt epäterveellistä ilmaa, ja sen vaikutus on vielä jälellä ruumiissanne. Teidän sydämestänne kuuluu sivuääniä ...organinen vika...ei tosin kovin vaarallinen, mutta kuitenkin sangen huomattava.

— Onko se vaarallista?

— Voi käydä vaaralliseksikin aikaa voittaen...teidän on vältettävä kiivaita liikkeitä.

— No, voi toki? — Olisiko vaarallista käydä neljännespeninkulman matka nopeasti?

— Kyllä se olisi teille vaarallista.

— No, mutta jos käyn nopeasti puolen peninkulman matkan?

— Olisi uhkarohkea teko.

— Onko minulla ehkä vielä muitakin vammoja?

— Ei ...teillä on ainoastaan heikko sydän; mutta kun sydän on heikko, niin on kaikki muukin heikkoa, eikä silloin voi sanoa että ruumis on terve.

— Siinä näette amirali! — sanoi mr Metaksa, kun tohtori oli pistänyt stetoskopin hattuunsa. Ikävää, ettei tohtorin lausunto ollut suotuisampi teille, ja kun tässä kuitenkin on liikeasia kysymyksessä, niin täytyy minun luonnollisestikin olla varovainen.

— Luonnollisestikin, ja asia on niin ollen ratkaistu.

— Ratkaistu tässä muodossaan. Mutta ehkä voimme sittekin saada aikaan sopimuksen. Tekisin niin kernaasti teille palveluksen. Kuulkaapa, herra tohtori, kuinka kauan luulette herra amiralin vielä voivan elää?

— Hm, vaikeata sanoa, vastasi Proudie ja näytti häveliäältä.

— No, antakaa kuulun, kehotti amirali.

— Olen katsellut kuolemaa silmästä silmään niin monta kertaa, etten sitä nytkään säikähdä. Se on joskus ollut niinkin lähellä minua kuin te nyt tuossa seistessänne.

— Olkoon menneeksi sitte ... luonnollisesti on meidän laskettava noin suunnilleen...mutta sanokaammepa esimerkiksi...hm, kaksi vuotta...niin, vähintäinkin kaksi vuotta arvelen teillä vielä olevan elonaikaa.

— No, hyvä, liitti koronkiskuri väliin, noina kahtena vuonna olisi teillä eläkettä 1,700 puntaa, herra amirali. Minä annan teille 2,000 puntaa, jos luovutatte eläkekirjan minulle. Te voitte kuolla vaikka jo huomispäivänä, ja silloin menetän minä kaksituhattani. Mutta minä otan edesvastuun siitä omille niskoilleni. Ainoastaan siinä tapauksessa, että elätte kauemmin, kuin mitä tohtori tuossa teille elinaikaa lupaa, saan minä omani takaisin.

— Te siis haluatte, että minä kokonaan luopuisin eläkekirjastani?

— Niin kahtatuhatta puntaa vastaan puhtaassa rahassa.

— Mutta jos minä vielä elän kaksikymmentä vuotta?

— Noh, silloin olen minä tehnyt hyvän yrityksen. Mutta itsehän kuulitte mitä tohtori sanoi.

— Saisinko heti rahat?

— Saatte puolet puhtaassa rahassa; mutta toisen tuhannen punnan edestä on teidän ostettava minulta huonekaluja.

— Huonekaluja?

— Niin, huonekaluja. Saatte sillä summalla verrattoman kaluston koko taloonne. Kaikki liiketuttavani ottavat puolesta määrästä huonekaluja.

Amirali joutui kauheaan epätietoisuuteen. Hän oli saapunut kaupunkiin saadakseen rahoja. Mitä oli hänen nyt tehtävä hankkiakseen apua pojalleen, joka juuri sitä tarvitsi. Mutta olisiko hänen nyt luovuttava niin paljosta saadakseen siitä tuiki vähän korvausta? Mutta parempi vähänkin, kuin ei mitään. Hän loi silmäyksen koronkiskurin shekkikirjaan, joka loikoi pöydällä. Tämä, käyttäen tilaisuutta, avasi kirjan ja pisti kynänsä mustepulloon.

— Täytänkö shekin? kysyi mies.

— Olen sitä mieltä, amirali, että ensin hieman käymme — sanoi Charles Westmacott; käymme ja hankimme vähän murkinaa, ennenkuin päätämme sopimuksen.

— Sopimus on päätetty silmänräpäyksessä, eikä sen vuoksi ole tarpeellista kuluttaa aikaa turhaan, sanoi mr Metaksa jotenkin tuikeasti ja iski terävät silmänsä Charlesiin, joka istui tuolillaan aivan rauhallisena. Amirali oli raha-asiain suhteen jotenkin yksinkertainen; mutta hän oli aikojen kuluessa nähnyt monta ihmistä ja oppinut tuntemaan heidän luonteensa asianomaisen silmistä. Ja nyt oli hän huomannut koronkiskurin myrkyllisen syrjäkatsauksen ahneuden ja innon, joka piileili tuon muuten niin välinpitämättömältä näyttävän kuoren alla.

— Olettepa oikeassa, Westmacott, sanoi hän. — Käykäämme hieman, ennenkun päätämme sopimuksen.

— Mutta on mahdollista, etten ole enää iltapäivällä tavattavissa.

— No, siinä tapauksessa valitsemme jonkun muun päivän.

— Mutta miksi ette päätä sopimusta nyt heti?

— Minua ei haluta, ajattelen asiaa, vastasi amirali.

— Hyvä, mutta muistakaa, että tarjoukseni on voimassa ainoastaan tänäpänä. Minä peruutan sen ellei sitä päätetä tällä kertaa.

— Olkoon se sitte peruutettu!

— Entä minun palkkioni? huudahti tohtori.

— Kuinka paljon vaaditte?

— Guinean.

Amirali viskasi pöydälle punnan kultarahan ja killingin vielä lisäksi. — Kas niin, lähdetään, Westmacott! sanoi hän ja molemmat lähtivät huoneesta.

— Tuo ei oikein ollut minun mieleni mukaista, sanoi Charles kun he olivat päässeet kadulle. — Tiedän kyllä, etten ole mikään erinomaisen teräväpäinen, mutta tuo näytti minusta kuitenkin peijaukselta enemmän kuin luvallista. Mitä teki hän ulkona tohtorin kanssa kuiskuttelemassa? Ja koko tuo juttu teidän heikosta sydämestänne? Luulenpa vaan, että nuo herrat ovat pari hyviä lurjuksia, jotka soittavat samaa viulua.

— Oikea haikala luotsikaloineen, myönsi amirali.

— Minäpä ehdotan teille jotakin, jos annatte siihen luvan. Tässä lähellä asuu eräs notario, Mc Adam, joka avustaa tätiäni hänen raha-asioissaan, ja hän on tuiki rehellinen mies.

Amirali sillä välin otti osotekirjasta selville, ettei Bread Streetin varrella asunut ainoatakaan Proudie-nimistä lääkäriä.

— Siisti pari tosiaankin! huudahti amirali. Ja minun sydänvikani puhalsi hän vaan tarpeen varaksi; kunniani kautta, siistejä poikia! Mutta kun nyt kerran olemme olleet tekemisissä konnien kanssa, niin etsikäämme rehellisiäkin ihmisiä, joiden kanssa asiasta neuvottelemme.


(jatk.)




Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:ot 11-13 21.3.-4.4.1908.

Kahdestoista luku - Ystäviä hädässä

Naapurit.

Kirjoittanut A. Conan Doyle

Suomennos Jokamiehen Viikkolehdelle.

XII Ystäviä hädässä


— Tänään haluan puhella kanssasi raha-asioista, isä, onko sinulla siihen aikaa?

Klara oli istuutunut vastapäätä isäänsä ja aika oli sama aamupäivä. Klaralla oli vakava kurttu kulmakarvojensa välissä ja hänen sormiensa päät oli hän sovitellut toisiaan vastaan, kuten ainakin henkilö, joka ymmärtää liikeasioita.

— Tietysti, tyttöseni, sanoi tohtori, laskien kädestään sanomalehden.

— Tahdotko sanoa, isä, kuinka paljon minulla oikeastaan on osalleni perintöä. Olet kyllä montakin kertaa siitä puhunut, mutta minä olen unohtanut numerot.

— Sinulla on kaksisataaviisikymmentä puntaa vuodessa korkoja siitä, minkä olet perinyt äitisi ja tätisi testamentin perusteella.

— No, entäs Idalla?

— Hän saa sataviisikymmentä?

— Mielestäni tulen toimeen viidelläkymmenellä punnalla vuodessa, isä. Minulla ei ole taipumusta ylellisyyteen ja turhuuteen; ja kun ostan itselleni ompelukoneen, niin voin ommella itse pukunikin.

— Sen kyllä uskon, lapseni.

— Senpä vuoksi voin vähentää tuloistani kaksisataa vuodessa.

— Ehkä voinet, jos se muuten on tarpeellista.

— Sitäpä se juuri onkin, isä. Nytpä voisit minua auttaa, isä, jos haluaisit. Harold on suuressa tarpeessa. Hän tarvitsee rahoja, paljon rahoja. Ja itse ei hän ole siihen syypää.

Kypsyneen naisen hienotunteisuudella ja kaunopuheliaisuudella selitti hän isälleen koko asian:

— Ajattelepas, että olisit minun sijassani, isä. Mitä teen minä rahoilla? En ikänäni ole rahoille uhrannut ainoatakaan ajatusta. Mutta nyt käsitän, kuinka tärkeätä saattaa olla rahojen omistaminenkin. Nyt on minun asiani auttaa Haroldia ja rahat tarvitsen jo huomenna. Annapas, isä, minulle neuvo, kuinka saan ne haltuuni jo huomispäivänä.

Klaran into sai tohtorin hymyilemään:

— Sinä olet yhtä innokas rahoja menettämään kuin muut ovat niitä ansaitakseen. Jos nyt olisi kysymyksessä joku muu, niin selittäisin sinulle, että tällainen päätös on jotenkin pikaisesti tehty, mutta minä luotan Haroldiin ja havaitsen, että häntä kohtaan on harjoitettu ilkeätä petosta. Anna, lapsukaiseni, asia minun huostaani.

— Sinun huostaasi, isä?

— Niin, minun huostaani; sellaisissa asioissa tulevat miehet paraiten toimeen keskenään. Sinun omaisuutesi on noin viisituhatta puntaa, mutta sitä ei voida saada irti noin vain tuokiossa.

— Voi, kuinka ikävää!

— No, no, odota, lapseni, onhan niitä muitakin keinoja. Minulla on pankissa täsmälleen viisituhatta ja ne voin lainata Denverille, se tahtoo sanoa, sinun rahoinasi. Ne saat sinä sitte maksaa takaisin minulle, kun sinun rahasi ovat nostettavissa.

— Sepä mainiota! Sinäpä olet kuitenkin kiltti isä!

— Mutta siihenkin on olemassa este, lapseni. Luulenpa, ettet voi saada Haroldia ottamaan vastaan rahojamme.

Klara tuli alakuloiseksi. — Luuletko tosiaankin, isä, että hän kieltäytyy?

— Olenpa melkein varma siitä.

— Mutta, mitä on minun sitte tehtävä, isä? Kuinka ikäviä ovatkaan raha-asiat! Sitä en olisi milloinkaan aavistanutkaan.

— Minäpä käyn hänen isänsä luona ja koetan sopia hänen kanssaan asiasta.

— Teepä se, isäkulta! Käythän siellä heti kun vain ennätät?

— Nyt on parahin aika. Minä käyn viipymättä.

Tohtori meni huoneeseensa, kirjoitti shekin, pisti sen kirjekuoreen, otti suuren olkihattunsa päähänsä ja lähti tavalliselle aamupäivävierailulle naapurinsa luokse.

Häntä kohtasi eriskummallinen näky astuessaan amiralin saliin. Suuri merimiesarkku oli keskellä lattiaa ja sen ympärillä oli läjittäin merimiespaitoja, öljytakkeja, merikirjoja, sekstanttilaatikkoja, merikojeita ja saappaita. Vanha merikarhu istui kaiken sekamelskan keskellä ja tarkasteli juurtajaksain tuota kokoelmaa. Rouva Denver istui alakuloisena sohvalla.

— Terve, tohtori! — huudahti amirali, kun hänen ystävänsä astui huoneeseen, ja ojensi tulijalle kätensä. Tulipa jälleen myrsky, kuten ehkä jo olette kuullut. Mutta olenpa minä ollut eläissäni monessa kovemmassakin myrskyssä, ja ehkäpä sitä tästäkin päästään, jos Herra suo, huolimatta siitä, että alus on entistä raihnaisempi.

— Rakkaat ystäväni, tulen juuri ilmaisemaan teille, kuinka syvästi otan osaa huoleenne. Tyttö kertoi vastikään minulle koko asian.

— Tämä yllätti meidät niin äkkiä, tohtori, nyyhki rouva Denver.

— Olin jo siinä toivossa, että saisin pitää Johnin huostassani koko lopun ikäni...taivaskin tietää, ettemme ole saaneet viettää paljoakaan aikaa yhdessä...mutta nyt uhkaa hän jälleen lähteä merelle.

— Niin, niin, Walker, tässä ei ole muuta tehtävää. Kun ensin kuulin asian, niin käänsin vastatuuleen ja laskin purjeet. Vakuutan teille, etten koskaan ole menettänyt rikiäni niin täydellisesti, en siitä saakka kun sain midshipsmanin tikarin vyöhöni. Tunnen, hyvä ystävä, sekä haaksirikkoja että meritappeluja, joita merellä saattaa tapahtua; mutta Lontoon Cityssä olevia salakareja, joille minun poikarukkani ajoi, niitä en ole totta tosiaankaan oppinut tuntemaan. Pearson oli tässä tapauksessa luotsinani ja sen tietää Jumalakin nyt, että hän oli konna. Nyt olen kuitenkin jälleen saanut rikini kuntoon ja suuntani on aivan selvä.

— Mitä aiotte, amirali?

— Minulla on omat suunnitelmani ja pojalleni hankin puhtaan väylän. Tuhat tulimmaista! tosin ovat jäseneni hieman jäykät, mutta te voitte varmaan lääkärinäkin todistaa, että vielä kykenen astumaan lähes peninkulman tunnissa. Ja silmäni ovat vielä entisessä kunnossaan. Tosin olen kolmellaseitsemättä ikävuodellani, mutta runkoni on vielä terve; voin vakuuttaa, että se on vielä liian terve maalle vedettäväksi kymmenkuntaan vuoteen. Tuulenpuuska ja muutama kipallinen suolavettä silloin tällöin tekee minulle hyvää... olepas vaiti, muori, tällä kertaa kestää matka ainoastaan neljä vuotta. Kerran kuukaudessa, tai ainakin kahdessa, käyn kotona. Eihän tämä ole muuta kuin pieniä huvimatkoja maalle.

Ukko puheli kiireellisesti ja korkealla äänellä, samalla kun hän työnsi kirstuunsa sekstanttejaan ja merisaappaitaan.

— Aiotteko tosiaankin jälleen nostaa lippunne, ystäväni?

— Lippuni! — sanoitteko niin, Walker? En ollenkaan; kruunulla kyllä on nuorempaakin väkeä. Korkeintaan tulee amirali Denveristä jonkun kauppalaivan päällikkö; ellei kapteeni, niin ainakin perämies tai alaperämies, jos joku laivan isäntä on siihen kylliksi suosiollinen. Tuleepa ihana aika, kun jälleen saa astua laivansa komentosillalle.

— Ei, herra amirali, se ei käy laatuun! — sanoi tohtori, joka istui rouva Denverin vieressä ja taputti hänen kättään ystävällisesti. — Meidän on odotettava siksi kunnes teidän herra poikanne on pitänyt kokouksen noiden ihmisten kanssa; silloin saamme nähdä kuinka suuret tappiot oikeastaan ovat ja voimme miettiä keinoja pulan poistamiseksi. Silloin vasta on aika tarkastaa varamme ja katsoa kuinka pitkälle ne riittävät.

— Varamme?  — huudahti amirali katkerasti naurahtaen. — Niitä on niin paljon kuin minulla eläkettä ja se on piankin tarkastettu, hyvä Walker.

— Odottakaapa hieman, ystäväiseni! Muuatta asiaa ette ehkä ole tullut ajatelleeksi; olen nimittäin ajatellut, että tyttöni saa viisituhatta puntaa myötäjäisikseen. Poikanne huolet ovat luonnollisesti hänenkin huoliaan, eikä rahoja voida koskaan käyttää paremmin kuin sekavien asioiden selvittämiseen. Tytöllä on sitäpaitsi hieman omiakin varoja ja hän aikoo tarjota nekin käytettäväksi; mutta minun mielestäni tämä tapa parempi. Hyvä rouva Denver, ettekö tahtoisi ottaa tätä shekkiä? Kuitenkin on mielestäni parasta, ettei siitä puhuta mitään Haroldille, käytetään lappua vaan tarpeen tullessa.

— Herra siunatkoon teitä, Walker; tepä tosiaankin olette todellinen ystävä! Milloinkaan en unhoita tätä! huudahti amirali. Hän oli istuutunut merimiesarkkunsa kannelle ja pyyhki hikeä otsaltaan.

— Minusta on samaa onko rahat teillä tai minulla, mutta tarpeen tullessa voivat ne olla avuksi. Mutta yhden ehdon kuitenkin asetan; jos juttu näyttää niin pahalta, ettei sitä enää voida auttaa, niin älkää silloin antako rahoja. Ei maksa vaivaa kaataa vettä seulaan; ja jos poika tekee kuperkeikan, niin tarvitsee hän jotakin päästäkseen jälleen jaloilleen.

— Ei hän kumoon purjehdi, ettekä te, tohtori, tarvitse hävetä sitä perhettä, jonka poika aikoo tyttärenne viedä vaimokseen. Minulla on myöskin suunnitelmani. Mutta kaikessa tapauksessa pidämme rahanne, hyvä ystävä; ne rohkaisevat meitä sillä tiedämmehän silloin, että meillä on jotain käytettävänämme, jos tinka tulee.

— Se on oikein! — sanoi tohtori ja nousi seisaalleen. — Ja jos vielä enemmänkin tarvitaan, niin emme saa päästää poikaa onnettomuuteen jonkun tuhannen punnan takia. Ja nyt, amirali, olen valmis kävelylleni. Tuletteko mukaan?

— Minulla ei ole aikaa. Minun on mentävä kaupunkiin.

— Näkemiin sitte! Toivon saavani pian kuulla parempia uutisia. Hyvästi, rouva Denver! Tuntuu aivan siltä kuin teidän poikanne olisi minun oma poikani, enkä minä tule entiselle tuulelleni, ennenkuin kuulen, että kaikki on jälleen hyvin.


(jatk.)




Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:ot 10-11 14-21.3.1908.

Yhdestoista luku - Salama kirkkaalta taivaalta

Naapurit.

Kirjoittanut A. Conan Doyle

Suomennos Jokamiehen Viikkolehdelle.

XI Salama kirkkaalta taivaalta


Näin oli siis kahden nuoren tytön neuvokkaan vehkeen kautta saatu uhkaava pilvi karkoitetuksi ja päivä paistoi jälleen kirkkaana. Kuitenkin uhkasi toinen yhtä tumma pilvi verhota varjoonsa toisen huvilan ja tuo pilvi näytti paljoakin entistä uhkaavammalta. Noista kolmesta perheestä, jotka kohtalo oli saattanut yhteen, oli jo kaksi rakkauden siteillä yhdistettynä kolmanteen, mutta kohtalo oli päättänyt, että nuo kaksi, Westmacottin ja Hay Denverin, olivat toisiinsa sidottavat myöskin toisen laatuisilla siteillä.

Amiralin ja lesken välillä oli vallinnut sydämellinen suhde aina siitä päivästä lukien, jolloin tuo vanha merimies oli laskenut lippunsa ja muuttanut mielipiteitään, myöntäessään huvijahdilla purjehtivalle terhakalle naiselle, sen minkä hän oli kieltänyt naisasianaiselta. Hänen suora ja rehellinen luonteensa tunnusti naapurirouvan samanlaatuiset ominaisuudet, ja heidän välillensä syntyi melkein samanlaatuinen ystävyys, joka syntyy kahden miehen kesken molemminpuolisen kunnioituksen ja samanlaatuisen katsantokannan perusteella.

— Olen kuullut, että herra poikanne palvelee jossakin pankkiliikkeessä kaupungissa, — sanoi mrs Westmacott amiralille, kun he eräänä päivänä olivat kävelyllä.

— Niin on asia rouvaseni, sanoi amirali tyytyväisenä. Eikä koko maailmassa ole ainoatakaan hänen ikäistään miestä, joka tehtävänsä suorittaisi paremmin kuin hän tekee. Hän on edistynyt suurin askelin. Useat, jotka nostivat ankkurinsa samaan aikaan kuin hänkin, ovat nyt pitkällä hänen jälessään. Viime vuonna ansaitsi hän viisisataa puntaa ja kun hän vain tulee kolmenkymmenen ikään, niin kirjoittaa hän varmaankin vuositulonsa neljällä numerolla.

— Syy miksi teiltä tätä kysyin, sanoi mrs Westmacott, on se että minäkin joskus talletan rahoja ja muutan niitä arvopapereiksi, mutta se välittäjä, jota tähän saakka olen käyttänyt, on osoittautunut petkuttajaksi. Mielihyvällä käyttäisin poikaanne välittäjänä.

— Ystävällisesti teiltä, rouvaseni! Haroldin päällikkö ja yhtiömies on nykyisin lomalla, ja poika tahtoo sillä aikaa näyttää, mihin hän kykenee. Hytinkansi on kapteenin ollessa maissa perämiehelle liian ahdas, kuten hyvin tiedätte rouvaseni.

— Toivon, että hän tyytyy tavalliseen puoleen prosenttiin.

— Sitä en tiedä vakuuttaa, mutta otaksuttavasti hän siihen tyytyy. Voin vannoa, että hän tekee sen, mikä on oikein ja omantunnonmukaista.

— On tavallista, että maksan kymmenen killinkiä sadasta punnasta. Jos kohtaatte hänet, ennenkuin minä satun hänet näkemään, niin voitte sanoa, että hän hankkisi minulle Uuden Zeelannin papereita viidentuhannen punnan edestä. Niiden kurssi on nyt neljässä, mutta minä arvelen niiden hinnan kohoavan.

— Viidentuhannen! — huudahti amirali ja alkoi laskea päässään.

Annahan olla! Siitä tulee välityspalkkiota viisikolmatta puntaa. Tuo on jo kelpo päiväpalkka! Teidän määräyksenne tuottaa pojalleni sievosen summan.

— Joku sen kuitenkin saa ja miksikäs en sitä sitte soisi pojallenne? Mutta sanoitte poikanne olevan yhtiömies liikkeessä?

— Niin on. Poikani on nuorempi yhtiömies ja liikkeen vanhemman yhtiömiehen nimi on Pearson. Tutustuin häneen monta vuotta sitte ja silloin tarjosi hän pojalleni paikan ja myöhemmin on pojasta tullut liikkeen osakas. Luonnollisestikin oli pojan puolesta maksettava osuutta runsaanpuoleinen summa.

Rouva Westmacott pysähtyi äkkiä ja hänen intiania muistuttavat kasvonsa tulivat tavallistaankin jyrkkäpiirteisimmiksi:

— Pearson? — kysyi hän. Jeremiah Pearson?

— Niin. Se on hänen nimensä.

— Silloinpa ei koko tuumasta tulekaan mitään! Teidän ei pidä sanoa pojallenne sanaakaan tuosta, mitä teille äsken mainitsin.

— Kuten haluatte, rouvaseni.

He alkoivat jälleen jatkaa kävelyään, rouva Westmacott syventyneenä jonkimmoisiin ikäviin ajatuksiin ja amiraali allapäin sen johdosta, että hänen poikansa oli menettänyt tulemaisillaan olevan ansion.

— Sanon teille erään asian, puhkesi mrs Westmacott vihdoin sanomaan. — Jos olisin teidän sijassanne, niin erottaisin tuon nuoren miehen viipymättä tuosta yhtiöstä.

— Miksikä niin rouvaseni?

— Sen vuoksi, että hän on mennyt yhtiöön Lontoon Cityn vaarallisimman ja viekkaimman ketun kanssa.

— Jeremiah Pearsonko? Mitä sanottekaan, hyvä rouva? Kuinka tunnette hänet siltä kannalta? Hänen nimensähän pitäisi olla hyvin hyvä ja tunnettu.

— Mutta kukaan ei tunne Jeremiah Pearsonia niin hyvin kuin minä hänet tunnen. Minä varoitan teitä, amirali, sen vuoksi, että pidän sekä teistä että pojastanne. Mies on konna, ja parasta olisi, jos heti koettaisitte päästä hänestä erillenne.

— Mutta onhan tuo tekemänne väite ainoastaan todistamatonta puhetta. Tunnetteko te hänet paremmin kuin kaikki Cityn pörssikauppiaat ja pankkiirit?

— Herra! kirkaisi mrs Westmacott, uskotteko, että hänen tunnen, jos ilmaisen teille, että minun nimeni ennen avioliittoon menoani oli Ada Pearson ja että Jeremiah Pearson on minun ainoa veljeni?

— Vai niin! huudahti amirali katsellen hämmästyneenä leskeä. Tosiaankin, kun nyt sen sanoitte, niin havaitsen, että olette yhdennäköiset.

— Jeremiah on mies, jonka sydän on kivestä, ja omaatuntoa hänellä ei ole hituistakaan. Ette uskoisi puoliakaan, jos kertoisin teille mitä olen saanut kärsiä veljeni takia. Isäni omaisuus jaettiin kahtia meidän, sisarusten kesken; viidessä vuodessa menetti hän osuutensa ja sen jälkeen on hän koettanut kaikkia kepposia ja temppuja päästäkseen käsiksi minun osuuteeni. Hän on koettanut hyvällä, oikeudenkäynnillä, uhkauksilla ja kaikilla vehkeillä, mitä maailmassa olla saattaa. Kyllä minä veljeni tunnen ja tiedän myöskin olla varuillani hänen suhteensa.

— Tämä on minulle aivan uutta, rouvaseni; mutta kaikessa tapauksessa kiitän teitä rehellisyydestänne. Teidän sanoistanne käsitän hyvin, että paha on matkassa silloin kun hän on samassa laivassa. Ehkä tekisi Harold viisaimmin, jos jättäisi hänet tuuliajolle.

— Se pitäisi hänen tehdä heti, päivääkään odottamatta.

— Hyvä, minä keskustelen asiasta hänen kanssaan viipymättä, voitte luottaa siihen. Mutta nyt olemme saapuneet asemalle. Minä odotan siksi kunnes olette päässyt vaunuun ja sitte riennän kotiin, kuulemaan mitä vaimoni asiasta arvelee.

Kulkiessaan mietteissään kotiinsa päin, kuuli hän Haroldin huutavan jälessään:

— Hei, isä! Odota! Tulen juuri kaupungista ja ensimäinen näky, mikä minua kohtaa, on sinun selkäsi. Astut niin reippaasti, että minun on melkein pitänyt juosta saavuttaakseni sinut.

Amiralin suu vetääntyi hymyyn, joka silitti vakavat piirteet hänen kasvoiltaan.

— Tuletpa varhain kotiin tänään, poikaseni, sanoi amirali.

— Halusin saada sinulta neuvoja, isä.

— Onko kareja näkyvissä, vai kuinka?

— Eipä juuri hätää, tilapäinen pula vain.

— Mistä on sitte kysymys?

— Kuinka paljon on meillä käteisiä varoja?

— Niitä ei ole paljoa, poikaseni! Ehkä kahdeksansataa puntaa.

— Puoletkin siitä riittää. Ajattelepas minkälaiseen ajattelemattomuuteen Pearson on tehnyt itsensä syypääksi!

— Mitä tarkoitat?

— Katsopas, kun hän matkusti pienelle lomalleen Havreen, antoi hän minun toimekseni maksaa lankeevat vekselit ja muut sillä aikaa sattuvat menot. Hän sanoi, että meillä on pankissa tilillämme kyllin varoja niiden maksujen suorittamiseen, jotka hänen poissaollessaan voivat tulla kysymykseen. Tiistaina sattui meille kaksi maksua, toinen 80 ja toinen 120 puntaa ja minä kirjoitin niitä vastaavat shekit. Mutta nyt ovat shekit palanneet ja niiden mukana saapui tieto, että olemmekin nostaneet pankista muutaman sata puntaa enemmän kuin mitä meillä on siellä sovittua luottoa.

Amiralin kasvot kävivät vakaviksi. — Mitä, herran nimessä merkitsee tämä?

— Kaikki saadaan helposti jälleen kuntoon. Näes, Pearson sijoittaa toisaalle liikkeen tuottaman voiton ja pitää pankissa ainoastaan pieniä luottotilejä. Kuitenkin oli tuo hänen puoleltaan hyvin huonosti tehty; sillä olihan hyvin ilkeä saada shekkinsä palautetuksi. Olen kirjoittanut hänelle ja pyytänyt valtuutta saada myydä muutamia arvopapereita ja pankkiinkin olen kirjoittanut asiasta selityksen. Mutta sen jälkeen on saapunut muitakin maksuvaatimuksia. Sen vuoksi olen ajatellut parhaaksi, että panemme liikkeeseen hieman yksityisomaisuuttamme.

— Aivan oikein, poikaseni! Kaikki mikä on minun, on sinunkin. Mutta tiedätkö, kuka tuo Pearson oikeastaan on? Tiedätkö, että hän on mrs Westmacottin veli?

— Oh...todellako?...Onpa se merkillistä. Niin, kyllä he ovat minunkin mielestäni, nyt kun sinä sen sanoit, toistensa näköisiä. Molemmilla on samanlaiset terävät, päättäväiset piirteet.

— Hän on juuri tänään varottanut minua veljestään. Hän sanoo, että Pearson on Lontoon suurin veijari. Tahdon toivoa, ettei käy niin hullusti, että joudumme hänen tähtensä tyrskyihin.

Harold oli vähän kalvennut, kun hän kuuli mrs Westmacottin arvostelun päälliköstään ja yhtiömiehestään. Se vahvisti hänen häilyviä epäluulojaan, jotka välistä olivat vaivanneet häntä, mutta jotka hän oli karkoittanut mielestään mielikuvituksen tuotteina, joilla ei ollut mitään perää.

— Mutta onhan hän kuitenkin luotettu mies Cityssä, isä, väitti hän epävarmasti vastaan.

— Tietysti ...onhan hän tietysti. Samaa sanoin rouva Westmacottille. Ja olisihan huomattu, jos hänen laitansa ei olisi ollut oikein...hm!... perheriitoja, niin, nehän voivat herättää katkeruutta asianomaisissa. Olipa miten tahansa, hyvä on, että olet kirjoittanut ja järjestänyt kaikki, sillä täytyyhän meillä olla kaikki puhdasta ja siistiä laivassamme.

Mutta Haroldin kirjeeseen vanhemmalle yhtiömiehelle ei tullut vastausta. Vanhemman yhtiömiehen kirje Haroldille meni ristiin tiellä, ja nyt odotti se häntä, hänen tuloaan aamiaispöytään seuraavana aamuna. Kun hän luki kirjeen, sai se hänen sydämensä nousemaan kurkkuun ja miehen hypähtämään tuolilta kalpeana kuin palttina ja silmät tuijottavina.

— Poikani, poikani, mistä on kysymys?

— Minä olen puilla paljailla, äiti, puilla paljailla.

— Hän seisoi tuijottaen raivokkaan näköisenä eteensä, ja kirje putosi hänen kädestään matolle. Sitten vaipui hän nojatuoliin ja peitti käsillään silmänsä. Äiti kietoi kätensä hänen ympärilleen, amiralin ottaessa vapisevin sormin kirjeen lattialta. Hän pani silmälasit nenälleen ja luki. Kirje kuului:


”Paras Denver! Kun luette tämän, olen minä sekä teidän että kaikkien muiden, jotka tahtovat minua puhutella, ulottuman ulkopuolella. Ette tarvitse etsiä minua, sillä minä olen jättänyt tämän kirjeen eräälle tuttavalle postiin pantavaksi lähtöni jälkeen ja kaikki teidän ponnistuksenne päästä minun jäljilleni jäävät ehdottomasti tuloksettomiksi. Minusta tuntuu ikävältä ollessani pakotettu jättämään teidät välikäteen, mutta toisen meistä piti se kärsiä ja minä suon kernaimmin, että pihtiin jäätte te. Pääkirjasta ette löydä muuta kuin noin 13,000 puntaa velkoja. Varmaan olisi teille parasta muuttaa kaikki rahaksi ja seurata vanhemman yhtiömiehenne esimerkkiä. Jos nopeasti toimitte, niin varmaankin onnistutte, muussa tapauksessa ei teillä ole muuta tehtävää, kuin sulkea ovet. Mutta minä epäilen, ettei velkoja voida pitää minun yksityisinä velkoinani, vaan pidetään niihin teitä syyllisenä yhtä paljon kuin minuakin. Seuratkaa vilpittömän ystävänne neuvoa ja paetkaa Amerikaan; hyväpäinen nuori mies siellä kyllä menestyy, ja siellä saatte korvauksen tuohon pieneen onnettomuuteenne. Muuten on tämä teille pienoinen läksytys, kunhan vain opitte, ettei koskaan ole luotettava millinkään suullisiin selityksiin, vaan on aina otettava pilkulleen selvä yhtiömiestensä toiminnasta, olkootpa he sitte vaikka likkeen vanhimpiakin yhtiömiehiä.

Teille aina uskollinen
Jeremiah Pearson.”


— Hyvä Jumala! huudahti amirali. — Hän on purjehtinut väärällä lipulla.

— Ja jättänyt minut kiikkiin pettäjänä ja vararikkoisena.

— Ei, ei Harold! nyyhki äiti. — Kaikki kääntyy vielä hyväksi. Eihän tässä ole kysymys muusta kuin rahasta.

— Rahastako, äiti? Tässä on minun kunnianikin kysymyksessä!

— Poika on oikeassa; hänen kunniansa on kysymyksessä ja myöskin minun, sillä hänen kunniansa on minun kunniani. Saatiinpa jälleen niskoillemme suuri huoli, äiti, me jotka juuri olimme siinä luulossa, että niistä jo olemme päässeet. Mutta koettakaamme kantaa tämäkin vastus, kuten olemme kaikki tähänastisetkin kantaneet.

Hän ojensi vaimolleen laihan, suonikkaan kätensä ja yhteisen surun valtaamana istuivat vanhukset pitäen toistensa käsistä.

— Olimme liian onnelliset! huoahti rouva Denver.

— Herran tahto tapahtukoon, äiti! vastasi amirali.

— John, se on Herran tahto.

— Mutta kuitenkin on tuo raskasta kantaa. Vaikka olisin menettänyt kaikki; taloni, rahani ja arvoni, niin olisin voinut senkin paremmin kantaa; mutta kunniani... ja vielä minun iälläni ...ajattelepas laivaston amirali ilman kunniaa!

— Kunniaa, John, ei menetetä silloin kuin ei mitään kunniatonta tekoa ole tehty. Mitä olet sinä tehnyt? Mitä on Harold tehnyt? Tässä ei ole ollenkaan kunnia kysymyksessä.

Vanha mies puisti päätään. Mutta Harold oli sillä välin kutsunut käytännöllisen järkensä avukseen, sen hetkeksi menetettyään kauhean iskun kohdatessa.

— Äiti on oikeassa, isä — sanoi hän — asia itsessään on kyllä musta, se on tunnustettava, mutta meidän ei ole sitä katseltava mustempana kuin mitä se todella on. Tuo röyhkeä kirje on kuitenkin todistuksena siitä, etten minä mitenkään ole sekaantunut Pearsonin katalaan tekoseen.

— Mutta voidaanhan ajatella, että kaikki on teidän keskenne ennakolta sovittua ja suunniteltua.

— Ei, isä, sitä ei voida ajatella. Koko minun toimintani, ja elämäni riitelee sellaista käsitystä vastaan. Kukaan ei voi sellaista sanoa minulle vasten kasvoja.

— Noh, eihän toki, poikaseni, jos heillä on silmät päässään! sanoi amirali rohkaisten itseään nähdessään poikansa säkenöivän katseen ja avoimet, vilpittömät kasvot. — Meitä puollustaa tuo kirje ja sinun tunnetusti luotettava luonteesi. Ne me esitämme kaikille. Oikeastaan on minun syyni, että valitsin sinulle yhtiömieheksi tuon konnan. Herra nähköön, silloin olin kuitenkin siinä uskossa, että olin avannut sinulle loistavan uran!

— Isä rakas, kuinka sinä olisit voinutkaan hänessä mitään vilppiä havaita? Mutta minulle on tämä läksytys ollut verraton, kuten tuo konna kirjeessään sanoo...ja kuitenkin, minun oli vaikea pyytää tarkastettavakseni hänen kirjojaan, hän kun oli niin paljon minua vanhempi ja kokeneempi. Mutta nyt ei saada menettää aikaa hukkaan. Minun on heti riennettävä Cityyn.

— Mitä aiot tehdä, poikaseni?

— Sen, mitä kunniallisen miehen tulee tehdäkin. Aion kirjoittaa kaikille päämiehillemme ja velkojillemme ja pyytää heitä pitämään kokouksen. Silloin esitän heille asian juurtajaksaen, näytän heille kirjeen ja annan heidän toimia parhaansa mukaan.

— Oikein, poikaseni! Pingoita purjeet ja tartu lujasti peräsimeen! silloin ei tarvitse myrskyssäkään pelätä.

— Minun on heti lähdettävä, sanoi Harold. Hän otti päällysnuttunsa ja hattunsa. — Mutta minulla on vielä kaksikymmentä minuuttia aikaa junan lähtöön ja sillä aikaa voin toimittaa vielä pienen asian.

Hän oli lasioven läpi havainnut tenniskentällä valkean puseron ja olkihatun. Klaran tapana oli kohdata aamuisin häntä kentällä, sanoakseen muutaman sanan ennenkun hän lähti kaupunkiin. Hän kiirehti Klaran luokse nopein ja tanakoin askelin; hän oli tehnyt suuren päätöksen, mutta hänen kasvonsa olivat vääntyneet ja huulensa kalpeat.

— Klara, sanoi hän, kun tämä iloisesti hymyillen riensi häntä vastaan, minulla on sinulle tänään huonoja uutisia; liikkeeni Cityssä on perikadossa ja...minun on mielestäni...vapautettava sinut lupauksestasi.

Klara tuijotti häneen suurin, tummin ja kysyvin silmin ja hänen kasvonsa kävivät yhtä kalpeiksi kuin Haroldinkin.

— Mitä koskee liike Cityssä sinua ja minua?

— Minua uhkaa kunniattomuus, enkä voi vaatia että sinä ja'at sen minun kanssani.

— Kunniattomuus? Kurjan kullan ja hopean menettäminen ei ole mitään kunniattomuutta.

— Oi, Klara, jospa se vaan olisikin sitä! me tulisimme paljon onnellisimmiksi maalla olevassa hökkelissä kuin jos kaikki Cityn rikkaudet olisivat meidän käytettävissämme. Köyhyys ei minua voisi musertaa sillä tavoin kuin tänä aamuna olen tullut muserretuksi. Parikymmentä minuuttia takaperin sain kirjeen ja nyt tuntuu minusta kuin se olisi tapahtunut jo kauan sitten ja aivan kuin toisessa elämässä, josta en muista paljoakaan... Kauhea pilvi on peittänyt elämän raikkauden kokonaan, karkoittanut tyyneyden ja rauhan.

— Mutta mistä sitten on oikeastaan kysymys? Pelkäätkö jotain muuta pahemmin kuin köyhyyttä?

— Pelkään suurempia velkoja kuin mitä suorittaa voin... pelkään täytyväni tehdä vararikon. Eikö tuo ole kovempaa kuin köyhyys?

— On, Harold, monin kerroin kovempaa... Mutta sitä on koetettava välttää. Onko sinulla muuta kerrottavaa minulle? ...minä tarkoitan lähemmin kerrottavaa?

— Yhtiötoverini on karannut ja jättänyt minut vastaamaan kaikista veloistamme, joista minulla ei ollut aavistustakaan. Siinä asemassa, jossa nyt olen, voidaan minut velvoittaa maksamaan ainakin melkoisen osan veloista. Minä olen hänen nimessään vastaanottanut talletuksia, ja hän on ne kavaltanut. Hänen yhtiömiehenään olen niistä vastuullinen. Nyt olen saattanut kurjuuteen kaikki ne, joita rakastan...isäni ja äitini ... Mutta ainakaan sinä et saa joutua tuon synkän pilven varjoon... sinä olet vapaa, Klara, meidän välillämme ei ole enää mitään sidettä.

— Sellaisen siteen katkaisemiseen vaaditaan molemmat asialliset, sanoi Klara, alakuloisena pistäessään kätensä Haroldin kainaloon. — Sellaisen siteen sitoo kaksi henkilöä ja kaksi tarvitaan sitä katkaistaessakin. Hyvä herra, tehdäänkö Cityssä liikeasioita niin, että toinen asianosainen voi milloin tahansa vetäytyä sitoumuksistaan vastaamatta? Vastaapa siihen!

— Sinä, Klara, et siis tahdo antaa minulle entistä vapauttani?

— Enpä niinkään, herraseni... kukaan velkoja ei ole niin armoton kuin minä, nyt sen tiedät. Ei, Harold, milloinkaan et pääse tästä siteestä!

— Mutta minä olen puilla paljailla, tiedä se; minun koko vastainen elämäni on piloilla.

— Ja silti tahtoisit sinä saattaa minutkin perikatoon, turmella minunkin elämäni. Ei, hyvä herra, niin vähällä et pääse! Mutta vakavasti puhuaksemme, Harold, sinä loukkaisit minua äärettömästi, ellei asia olisi sellainen kuin se todella on. Luuletko sinä todellakin, että naisen rakkaus on sellainen kuin tämä sateenvarjo, jota pidän kädessäni, pelkkää päiväpaistetta varten ja aivan tarpeeton silloin, kun sade uhkaa ja pilvet kasaantuvat?

— Minä en tahtoisi vetää sinua mukanani onnettomuuteen, Klara.

— Enkö mielestäsi tulisi onnettomaksi, jos hylkäisit minut siinä asemassa, jossa nyt olet? Nyt juuri voin olla sinulle jonkinlaisena apuna ja tukena. Aina olet ollut niin voimakas ja niin korkealla, minun yläpuolellani, ja vieläkin olet sinä voimakas. Mutta, näetkös, kaksi päätä on aina parempi kuin yksi, sitä et voi väittää vastaan. Ja sitäpaitse, herraseni, te ette ollenkaan tiedä, kuinka minä olen tutustunut liikeasioihin. Niin ainakin sanoo isä ja hänenhän pitäisi ainakin näitä asioita ymmärtää.

Harold yritti puhua, mutta hänen sydämensä oli liian täynnä. Hän saattoi ainoastaan puristaa hänen valkeata kättään, joka lepäsi hänen käsivarrellaan. He kävelivät ruohokentän ympäri moneen kertaan ja Haroldin raskas mieliala alkoi vähitellen hälvetä.

— Kaikki selviää piankin, sanoi Klara, silloin huomaamme, että olimme turhan takia levottomia. Kaikki liikemiehet saavat kärsiä pieniä onnettomuuksia. Ja minä voin sinulle vakuuttaa, ettei ole ainoatakaan pankkimiestä, joka ei olisi saanut vahinkoja kärsiä. Sillä, jos kaikki aina kävisi samaa tasaista rataansa, niin kaikki tulisivat vähässä ajassa pörssikauppiaiksi ja silloin olisi teidän väistyttävä Citystä ja pidettävä kokouksianne Hyde Parkissa. Kuinka paljon tarvitset muuten rahoja tällä kertaa?

— Enemmän kuin mitä kykenen hankkimaan...ehkä kolmetoistatuhatta puntaa.

Klaran naama vetäytyi totiseksi, kun hän kuuli summan suuruuden. — Ja mitä aiot nyt tehdä? kysyi hän hieman alakuloisempana.

— Nyt menen ensinnäkin Cityyn ja kutsun koolle velkojamme huomiseksi. Luen heille Pearsonin kirjeen ja annan heidän sitte tehdä päätöksensä minun suhteeni.

— Mitä luulet heidän päättävän?

— Mitäpä he voivat minun suhteeni päättää? Ehkä koettavat saada minut velkavankeuteen ja panna liikkeen vararikkotilaan.

— Huomenna on velkojainkokous, sanoit? Antaisin sinulle neuvon Harold; sano tahdotko sitä seurata?

— Mikä on neuvosi, Klara?

— Pyydä heiltä edes muutaman päivän odotusaika. Kukapa tietää, miksi asiat vielä voivat kääntyä.

— Miksipä ne voisivat kääntyä? Niin paljoa rahoja en kykene hankkimaan.

— Mutta pyydä kuitenkin muutaman päivän odotusaikaa.

— Muutaman päivän ajan saamme kaikessa tapauksessa, sillä sen vaativat muodollisuudetkin. Mutta nyt on minun kiirehdittävä, Klara, sillä muuten saattaisi näyttää siltä kuin tahtoisin piileillä. Nyt, jos milloinkaan on minun paikkani konttorissa.

— Oletpa oikeassa, rakkaani. Herra sinua siunatkoon ja suojelkoon! Minä jään kotiin, mutta minun ajatukseni ovat sinun luonasi. Minä ainakin olen sellainen päämiehesi, josta et edes vararikollakaan pääse eroon, et ainakaan niin kauan, kun molemmat elossa olemme. Kuulitko, mitä sanoin, rakkaani?


(jatk.)




Jokamiehen ja joka naisen viikkolehti n:o 8-10 29.2.-14.3.1908.