COO-EE
Boyscoutkertomus Etelämeren saarilta
Kirjoittanut Robert Leighton
Suomennos
20 luku
Kohtalon uhmailemista
Seuraava päivä oli pilvetön; puhalti heikko länsi tuuli Ja tulivuoren savu kohosi ilmaan kuten tavattoman iso palmu. Mitä kauemmaksi kuunari pääsi länteen päin, sitä enemmän tuli näkyviin kaukaisia vuorenhuippuja, ja illalla saattoi erottaa lännestä pohjoiseen kulkevan Malaita-saaren, jonka vuoria peitti vihreä, troopillinen kasvullisuus loistavan valkoisesta rannasta alkaen korkeimmille huipuille saakka. Nanumangan tie antoi leveän salmen kautta, jonka suussa taivaanrannan leikkasi pieni Ulauan saari.
Kepple ei kerskaillut sillä, että hän oli tullut juuri siihen paikkaan, mihin oli tahtonut päästä. Hän vain ihmetteli amiraalikunnan karttojen ja mittauskoneiden tarkkuutta. Omasta puolestaan hän oli ainoastaan tyytyväinen, kuten on jokainen merimies, kun hän huomaa laskeneensa oikein.
Salomoninsaarelaiset olivat jo osottaneet tuntevansa tuon vuorisen maan, jota he lähenivät. He keskeyttivät välistä työnsä hengittääkseen sen tuoksua tai äänettöminä katsellakseen tulivuoren synnyttämää savupatsasta. Tulivuori oli muiden vuorten takana, mutta alkuasukkaat näyttivät maan muodosta huomaavan tuttuja piirteitä. Vasta illalla, kun savu alkoi loimuta kuten revontulet, he näyttivät saavan varmuuden siitä, että lähestyttiin heidän kotimaataan. »Jollei tuo ole Salomoninsaaria, tahdon syödä oman pääni», selitti Barney Stretch, kun hän Trimblen kanssa laitteli erästä reiviä, ja Trimbte vastasi: »Siinä tapauksessa sen syö joku toinen».
»Voimme jäädä niistä jonkun matkan päähän», huomautti Barney. »Emme laske minkään saaren rantaan».
»Lasketaan», selitti Trimble varmana. »Nuo kolme kanaakia lasketaan maihin. Ned on viekkaudella saanut sen tietää, ja meillä oli yöllä pitkä keskustelu sen johdosta. Ned on noita. Hän saa selvän kaikesta; hän pitäisi olla etsivänä poliisina».
»Ned! Tuo rahjus tekee minut sairaaksi», murahti Barney. »Hänessä ei ole rohkeutta kahdenkaan pennin edestä. Tuo pieni amerikkalainen pidätti hänet, ja nyt ukko voi tehdä hänelle mitä tahansa. Vieläpä herra Chipperfieldkin on vienyt voiton häneltä».
»Ole vaiti!» huudahti Trimble halveksivasti. »Sinä et tunne Nediä. Sinä luulet hänen luopuneen aikeesta sentähden, ettei se onnistunut, kun me olimme tyvenen vallassa ja hän meni laivahylkyyn, vaikka hänen olisi pitänyt pysyä laivassa ja toteuttaa suunnitelmamme. Mutta odotahan, saat vielä nähdä! Ned on pyytänyt minua odottamaan kunnes lähestymme Salomoninsaaria, ja viime yönähän järjesti kortit. Viikon kuluttua me, Barney, elämme kuten lordit kuunarin salongeissa. Saamme sanoa hyvästi suolalihalle ja homehtuneille korpuille. Saamme syödä joka päivä herrain ruokaa, kukin saa asunnokseen upseerinhytin, ja alus on reelinkiä myöten rahaa täynnä».
»Puhut joutavia? Ei kookospalmuissa rahaa kasva. Tarkoitat helmiä.»
»Kultaa, puhdasta kultaa. Laguunissa tuolla vuorten takana on uponneena vanha espanjalainen gallioni. Kultarahoja ja harkkoa on merenpohjassa suunnattomat määrät, ei muuta kuin nostoa ylös. Ja kaikki on meidän, sinun ja minun ja Nedin.»
»Vai niin», vastasi Barney keskeyttäen työnsä. »Entäs päällystö? Missäs herra Kepple ja poika ja perämies ja amerikkalainen silloin ovat? Etkö luule heidän tulevan osalle?»
Trimble pudisti päätään. »Kortit sanovat, että he menevät maihin, ja tiedäthän, kuinka helposti siellä tapahtuu onnettomuus. Ned ajatteli ensin, että tarvitsisimme aseita, mutta nyt hän aikoo antaa kannibaalien tehdä työn; se on parempi. Heti kun olemme saaneet rahat haltuumme, purjehdimme omalla aluksellamme ensin San Fransiskoon ja sieltä kotiin Englantiin».
»Vai niin», sanoi Barney, »ja kuka meistä osaa purjehtia halki Tyynenmeren?»
»Ned, etkö ymmärrä», vastasi Trimble. »Ned osaa lukea merikorttia ja tehdä havaintoja yhtä hyvin kuin nuo hienot keikaritkin. Ned osaa kulkea yhtä varmasti Tyynellämerellä kuin sinä San Fransiskossa. Ned on noita, oikea noita».
Kun kunnari saapui saarten luo, heikkeni tuuli. Kun laiva oli kiertänyt ensimäisen niemenkärjen ympäri, oli purjehtijain silmäin edessä ihmeen ihana maisema. Niin kauas kuin katse kantoi, olivat vuoret mitä runsaimman troopillisen kasvullisuuden peittämät; siellä täällä näkyi kauniita vesistöjä.
Korallirannalla oli ryhmittäin kookospalmuja sulkamaisine lehtineen, joita tuulenhenki huojutti tahdissa leipäpuiden piikkisten lehtien kanssa. Köynnöskasveilla keinui koreavärisiä lintuja, ja kauempaa metsästä loistivat karmosininväriset kukat. Kuunari liukui lähemmäksi, ja Kepple ja Chip seisoivat kannella kaukoputkilleen.
»Tämä on kuin muuttokohtaus Drury Lanessa», sanoi Kep.
»Aivan», vastasi professori, joka seisoi hänen takanaan. »Ja kaikki tämä on annettu väestölle, joka on maapallon pirullisinta ja petollisinta väkeä».
Hän lainasi Chipin kaukoputken ja jatkoi: »Luulen näkeväni yhden alkuasukkaan tuolla lahden rannalla; se on nainen, jolla on pieni poika mukanaan».
»Siellä on kylä», sanoi Chip. »Ja tuolla on koko joukko alkuasukkaita. He työntävät kanotin vesille. Näettekö heitä, professori?»
Professori tähysteli hetkisen osotettuun suuntaan ja lausui sitten: »Luulen, että he aikovat tulla vastaan. — Katsokaas, herra Kepple, eikö tuo kanootti ole kaunismuotoinen. Tahdon kernaasti nähdä sen läheltä».
»Minä en halua ollenkaan tarkastella sitä. Enkä pidä siitäkään, että heillä on noin kiire».
Kanotti oli hyvin suuri. Siihen astui kymmenkunta alastonta alkuasukasta varustettuina meloma-airoilla, joita he käyttivät ihmeteltävällä taidolla, niin että kanotti kiiti suurella vauhdilla. He kulkivat vähän viistoon aikoen katkaista kuunarin tien, mutta tämä kulki kuitenkin hyvää vauhtia, josta oli seurauksena ainoastaan se, että professori sai nähdä villit verrattain läheltä. Nämä lakkasivat soutamasta päästäen pettymystä osottavan ulvonnan, ja Nanumanga jatkoi matkaansa Malaita- ja Guadalcanax-saarien välistä salmea kohti.
Professori laski, että viimemainitun saaren korkein huippu oli vähintään kahdeksantuhatta jalkaa korkea. Guadanalcarin pohjoispuolella oli pieni Savon saari suitsuavine tulivuorineen, joka on ainoa toimiva tulivuori Salomoninsaarilla. Professori kertoi Chipille, että kaikki nämä saaret olivat tulivuoriseutua ja sentähden niin pelättyjä.
Illalla tähystäjä ilmoitti, että oikealla puolella näkyi kaksimastoinen alus. Joyce antoi sille merkin, ja kun se tuli lähemmäksi, nähtiin sen peräsimessä valkoihoinen mies.
»Ettekö haluaisi tulla laivaamme?» sanoi Kepple ja katseli miestä, joka oli keski-ikäinen ja parrakas, likaisessa puvussa ja leveä hattu päässä.
»Teidän ei tarvitse pyytää minua toista kertaa», vastasi vieras ja nousi laivaan. »Olen sangen hämmästynyt tavatessani meriupseerin kauppalaivassa», sanoi hän tervehtien Keppleä. »Pyydän saada esittää itseni. Nimeni on Forbes. Purjehdin liikeasioissa San Christovalilla. Olen juuri ollut Guadalcanarissa tervehtimässä erästä tuttavaani. Ainakin —» hänen kasvonsa synkistyivät — »matkustin sinne sentähden. Mutta tulin puoli päivää liian myöhään. Hänestä oli enää jälellä vain pää. Hän oli paras ystäväni, mutta hän ei totellut varotuksiani noiden villien suhteen. Hän oli viides mies, jonka he ovat ottaneet päiviltä senjälkeen kun saavuin näille tienoille. Luulen, että nyt tulee minun vuoroni».
Professori astui askeleen lähemmäksi vierasta. »Tarkoitatteko, sir, että kaikki nuo viisi on — syöty?»
»Juuri sentähden he surmattiin», vastasi Forbes.
Kep katsoi, oliko pursi hyvin kiinnitetty, ja sanoi sitten:
»Käymme juuri illalliselle, ja toivon, että Te, herra Forbes teette meille seuraa».
»Kiitollisuudella», vastasi vieras.
Illallisen aikana Kep puhui kolmesta saarelaisesta. »Teidän täytyy tietysti laskea kukin heistä omaan saareensa», sanoi Forbes. »Puhun heidän kanssaan ja otan selvän siitä, mistä he ovat kotoisin. Jos laskette heidät maihin väärään paikkaan, syödään heidät heti. Ja minä neuvoisin Teitä olemaan varovaisia myös oman väkenne vuoksi. Muuan Janet Stuart-niminen kauppalaiva menetti sillä tavoin koko miehistönsä muutama kuukausi sitten, ja samaten kävi myös Borealikselle ja Young Dickille. Olette Tyynenmeren pahimmassa paikassa».
Hän kuulusteli saarelaisia ja sai Kepin hämmästykseksi tietää, että Barrablen tiedonannot heistä olivat aivan väärät. Merikortin ja kynän avulla hän osotti tarkkaan heidän kotipaikkansa — he olivat kaikki eri saarista — ja lyhimmän tien niihin.
Jos Barrablen selityksiä olisi seurattu, sanoi hän, olisi Kep tuskin ennättänyt laskea maihin muuta kuin yhden alkuasukkaan, sillä hänen ja muiden laivassa olijain kohtalo olisi ollut erittäin epävarma.
»Joka tapauksessa», jatkoi herra Forbes, »saatte kiittää hyvää onneanne, jos selviätte onnellisesti tästä seikkailusta. Mitä hukkuneeseen gallioniin tulee, josta puhuitte, en ole kuullut siitä koskaan, vaikka tunnen sangen hyvin Rubianalaguunin. Se on vaarallinen paikka, ja minä Teidän asemassanne välttäisin sitä».
Juuri kun hän aikoi astua purteensa, hän huomasi Barrablen. »Muistui mieleeni», sanoi hän samassa Kepille, »että olen pudottanut kellonavaimen, ja olisin kiitollinen, jos voisin saada Teiltä sellaisen».
»Luulen, että minulla on yksi ylimääränen avain», vastasi Kep. »Tulkaa alas, niin saamme koettaa, sopiiko se kelloonne».
Kun he pääsivät hyttiin, sanoi herra Forbes nopeasti: »En tarvitse mitään kellonavainta. Mutta kuka on tuo punatukkainen mies, joka juuri seisoi kannella?»
»Hänen nimensä on Barrable», vastasi Kep. »Hän on haaksirikkoinen. Tapasimme hänet Enderburystä. Tunnetteko hänet? Hän sanoi nimekseen Jacob Lavington».
»Tunnen hänet ulkomuodolta ja tiedän hänen ansionsa. Hän oli risteilijä Hectorin toinen perämies, mutta karkasi. Hänen oikea nimensä on William Gudge. Jokainen Tyynenmeren risteilijä on etsinyt häntä vuosikausia, ei yksistään karkaamisen vuoksi, vaan sentähden, että hän oli johtajana, kun Alice ryöstettiin Maramasikin luona, mikä on Etelämeren saarienkin tapauksista törkeimpiä tapahtumia. Sanotte hänen olleen risteilijä Pingvlnissä, ja kuitenkin hän on nyt tässä kuunarissa. Te olisitte paremmassa turvassa tuolla suitsuavan tulivuoren juurella kuin laivassa, jossa William Gudge on mukana. Minä en tahtoisi kulkea hänen kanssaan samassa aluksessa Lontoosta Margateen. Hänen ottamisensa mukaan Salomoninsaarille on aivan yksinkertaisesti kohtalon uhmailemista.»
(jatkuu)
Vivutar 2/1912.
