XVII
Niin kauan kuin me olimme kadulla, jossa oli väkeä, Vitalis astui sanaa sanomatta, mutta pian saavuimme kadulle, joka oli tyhjä. Silloin hän pysähtyi muutamaa pylvästä vasten seisomaan ja pyyhki otsaansa moneen kertaan, joka oli merkki siitä että hän oli pulassa.
”On ehkä kaunista noudattaa jalomielisyyttä”, sanoi hän aivan kuin itsekseen puhellen, ”mutta tässä me nyt olemme Parisin kadulla eikä ole penniäkään taskussa eikä ruuan murua vatsassa. Onko sinulla nälkä?”
”Minä en ole syönyt mitään, sitten kuin te annoitte minulle pienen palan leipää tänä aamuna.
”No niin poikaseni, sinä saat panna nukkumaan tänään iltasetta. Kunpa meillä olisi edes, missä nukkua.”
”Te siis olitte ajatellut saavamme nukkua Garofolin luona?”
”Olin ajatellut, että siellä nukkuisit, ja jos hän olisi maksanut vuokraa sinun olostasi hänen luonaan tämän talvea, niin niillä kahdellakymmenellä markalla olisinkin selvinnyt asioistani. Mutta kun näin, miten hän kohtelee lapsia, niin en voinut. Sinua ei haluttanut jäädä hänen luokseen?”
”Te olette hyvä.”
Vanhassa kulkurissa ei ole nuorukaisen sydän kuollut. Onnettomuudeksi vanha kulkuri oli hyvin laskenut, ja nuorukainen on kaikki hävittänyt, tehnyt tyhjäksi. Minne nyt mennä?
Oli jo myöhäinen, ja pakkanen, joka päivän kuluessa oli lauhtunut, oli kiihtynyt taas. Tuuli puhui pohjoisesta. Kova yö oli tulossa.
”Minne me menemme?”
”Gentillyyn, koetamme löytää muutaman louhoksen, jossa minä ennenkin olen nukkunut. Oletko väsynyt?”
”Minä sain levätä siellä Garofolin luona.”
”Minä en ole saanut levätä, paha kyllä, ja minä olen väsynyt. Mutta ei auta. Eteenpäin, lapseni!”
Hyvällä tuulella ollessaan hän sanoi näin koirilleen ja minulle. Mutta tänä iltana hän sanoi sen surullisesti.
Me siis taas olimme Parisin kaduilla katuja kulkemassa. Yö oli pimeä ja kaasuliekit, jotka huiskuivat tuulessa, valaisivat huonosti tietämme. Joka askeleella livetti jäätyneellä katukäytävällä. Vitalis piteli minua kädestä ja Capi kulki kintereillämme. Silloin tällöin se pysähtyi rikkakasalle katselemaan eikö löytyisi luuta tai leipäpalasta, sillä nälkä senkin vatsaa ahdisti. Mutta rikkakasat olivat jäässä ja Capin etsintä oli turhaa. Allapäin juoksi se aina jälkeemme.
Suurten katujen jälestä pieniä katuja, pienien katujen jälestä suuria. Me astuimme astumistamme, ja ihmiset, joita silloin tällöin tuli vastaamme, näkivät meitä katselevan kummastuneina: meidän omituinen pukummeko vai väsynyt käyntimmekö heitä lie kummastuttanut? Poliisikonstaapelit, joita sattui tiellemme, kiertelivät ympärillämme ja pysähtyivät meitä seuraamaan tarkastavin katsein.
Vitalis astui kumarassa, sanaa sanomatta. Vaikka oli pakkanen, hänen kätensä kuitenkin poltti minun kättäni. Minusta tuntui että hänen kätensä vapisi. Joskus hän pysähtyi minuutin ajaksi ja nojasi kädellään minun olkaani, ja silloin tunsin koko hänen ruumistaan puistattavan.
Tavallisesti en uskaltanut paljon kysellä, mutta tällä kertaa tein poikkeuksen. Minulla oli sitä paitse aivan kuin tarve sanoa hänelle, että rakastin häntä tai ainakin, että tahdoin tehdä jotakin hänen hyväkseen. ”Te olette sairas!” sanoin hänelle, kun muutaman kerran taas pysähdyimme.
”Sitä pelkään. Kaikissa tapauksissa olen väsynyt. Viime päivien taipaleet ovat minun ikäiselleni olleet liian pitkät, ja tällainen öinen kylmä on vanhalle verelleni liian kylmä. Minun olisi pitänyt päästä hyvään vuoteeseen, hyvän iltasen ääreen suojaisessa kamarissa hyvän tulen ääressä. Mutta kaikkea tätä voi ainoastaan uneksia. Eteenpäin, lapset!”
Eteenpäin! Me olimme tulleet jo pois kaupungista ja kulimme milloin muurin kuvetta, milloin aavaa kenttää. Ei tullut enään ihmisiä vastaan, ei ollut enään poliisikonstaapeleita, ei lyhtyjä eikä kaasuliekkejä. Ainoastaan silloin tällöin näkyi tuli tuikkavan jostakin ikkunasta ja tummalla taivaalla joitakuita tähtiä. Tuuli puhalteli kovemmin ja kylmemmin. Se kaikeksi onneksi puhalteli selän takaa, mutta kun takissani hihanreijät olivat ratkenneet, niin tuuli tunkeutui siitä ja puhalteli pitkin käsivarsia.
Vaikka oli pimeä ja teitä risteili myötään, astui Vitalis kuitenkin varmasti niin kuin mies, joka tietää minne mennä ja tuntee tiet. Minä seurasin häntä pelkäämättä lainkaan, että voimme eksyä, siitä vain olin huolissani, että milloin vihdoinkin tuo louhos tulee. Mutta sitten Vitalis pysähtyi äkkiä. ”Näetkös metsiä?” kysyi hän minulta.
”En näe mitään.”
”Etkö näe mitään mustaa?”
Minä katselin joka puolelle. Me olimme tulleet tasangolle, sillä katseeni katosi pimeään niin, ettei näkynyt mitään, ei puuta ei taloa. Aavikko ympärillämme, eikä kuulunut muuta ääntä kuin tuulen tohina näkymättömissä pensaissa.
”Ollapa minulla sinun silmäsi?” sanoi Vitalis. ”Mutta minä näen niin huonosti. Katsohan tuonne.” Hän ojensi kätensä eteenpäin. Kun minä en vastannut, sillä en uskaltanut sanoa etten minä näe mitään, lähti hän astumaan.
Kulettiin muutamia minuuttia ääneti, niin hän taas pysähtyi ja kysyi vielä, enkö nähnyt metsää. Minä en ollut niin varma isäntäni osaamisesta kuin äsken, ja minua alkoi pelottaa, jonka vuoksi ääneni vapisi vastatessani etten näe mitään.
”Sinä pelkäät ja sen vuoksi silmäsi vilisevät”, sanoi Vitalis.
”Minä vakuutan, ettei näy mitään metsää.”
”Eikö näy tietä?”
”Ei näy mitään.”
”Me olemme eksyneet!”
Minulla ei ollut sanaa suuhun tulevaa. Ei tietoa missä olimme eikä mihin mentävä.
”Astutaan vielä viiden minuutin aika. Jollemme sitten näe metsää, niin palaamme takaisin. Minä olen eksynyt tieltä.”
Nyt kun ymmärsin, että voimme olla eksyksissä, niin voimani alkoivat horjua. Vitalis veti minua kädestä.
”No mikä nyt?”
”Minä en jaksa enään astua.”
”No luuletko, että minä jaksan sinua kantaa? Ajattele vain, että jos istahdamme, niin emme sitä enään ikinä nouse, kuolemme siihen kylmään. Astu pois!”
Minä seurasin häntä.
”Onko tässä tiessä syvät raiteet?”
”Ei ole raiteita ollenkaan.”
”Meidän pitää palata, takaisin.”
Tuuli puhalsi nyt kasvoihin niin ankarasti, että olin aivan tukehtua. Tuntui aivan polttelevan. Tullessakaan emme olleet astuneet ylen kiireesti, vaan palatessa oli kulkumme yhä hitaampaa.
”Kun näet raiteet, niin sano minulle”, sanoi Vitalis. ”Oikea tie pitäisi olla vasemmalla, pensas tienhaarassa.”
Me astuimme jonkun neljännestunnin taistellen tuulta vastaan. Yön synkässä hiljaisuudessa askeleemme kaikuivat kovasti kohmettuneessa jäässä. Vaikka olinkin niin väsynyt, että tuskin jalka jalasta siirtyi, niin minä se kuitenkin nyt talutin Vitalista. Sitä tuskaani, kun minä tarkastelin tien vasenta puolta! Pimeässä näkyi yhtäkkiä pieni punainen tähti.
”Tuolta näkyy tuli!” sanoin ojentaen kättäni.
Vitalis katseli, mutta vaikka tuli tuijotti niin suuresti, että se varmaankaan ei ollut kovin kaukana, ei Vitalis kuitenkaan nähnyt mitään. Siitä huomasin, että hänen näkönsä oli heikontunut, sillä tavallisesti hän yöllä näki kauas ja tarkasti.
”Ei meillä ole mitään hyötyä siitä tulesta”, sanoi hän. ”Se on lamppu, joka palaa jonkun työmiehen katossa tai kuolevan vuoteen ääressä. Emme voi mennä koputtamaan heidän ovelleen. Maaseudulla voisimme pyydellä päästäksemme huoneeseen, mutta Parisin ympäristössä ei olla vierasvaraisia. Meille ei ole ainoatakaan taloa. Astutaan tietämme!”
Me astuimme vielä muutamia minuutteja, ja sitten olin näkevinäni tien kulkevan poikki meidän tieltämme ja tien kulmassa mustan haamun, joka varmaan oli pensas. Minä irtausin Vitalisin kädestä ja menin edeltäpäin tarkastelemaan tätä tietä. Siinä olikin syvät raiteet.
”Tuossa on pensas ja tässä on raiteet.”
”Annahan tänne kätesi, me olemme pelastetut, louhos on viiden minuutin matkan päässä tästä, katsohan tarkoin. Sinun pitäisi nähdä metsikköä.”
Minä olin näkevinäni jotakin mustaa haamua, ja minä sanoin, että erotin puita. Toivo toi meille voimia, jalkani tuntuivat keveämmiltä eikä maa tuntunut enään niin kovalta jaloissani. Kuitenkin Vitalisin ilmoittamat viisi minuuttia minusta tuntui ijankaikkisuudelta.
”Olemme astuneet tätä tietä jo enemmän kuin viisi minuuttia”, sanoi Vitalis pysähtyen.
”Niin minustakin.”
”Missä ovat raiteet.”
”Ne menevät suoraan.”
”Louhoksen suu pitäisi olla vasemmalla, me olemme varmaan kulkeneet siitä ohi, mikä on varsin helppoa näin pimeässä. Meidän olisi raiteista pitänyt ymmärtää, että menemme liian kauas.”
”Minä vakuutan, että raiteet eivät ole kääntyneet vasemmalle.”
”No käännytään takaisin.”
Me käännyimme vielä kerran takaisin.
”Näetkö metsikköä?”
”Näen, tuolla vasemmalla.”
”Olenko mina sokea?” sanoi Vitalis pannen käden silmilleen.
”Anna minulle kätesi ja astutaan suoraan metsikköä kohden.”
”Tässä on muuri.”
”Se on kivikasa.”
”Ei ole kivikasa, muuri se on.”
Me olimme ainoastaan muutaman askeleen päässä muurista ja Vitalis harppasi sen luo koettelemaan käsin, kun ei silmin saanut selvää esteestä, jota minä sanoin muuriksi ja hän kivikasaksi.
”Muuri se on. Kivet ovat säännöllisesti ladotut ja minä tunnen muurisavcn. Mutta missä on aukko? Etsihän raiteet.”
Minä kumarruin maahan ja kulin muurin sivua kahdanne käsin tapaamatta raiteita. Siten kulin toisaalle päin, mutta kaikkialla vain oli umpinainen muuri, eikä ollut mitään tietä, ei vähintäkään merkkiä aukosta.
”En minä näe muuta kuin lunta.”
Tilamme oli kamala. Isäntäni oli epäilemättä eksynyt tieltä niin ettemme olleet löytäneet louhosta. Hän seisoi jonkun aikaa ääneti, sitten alkoi juosta muurin sivua toisesta päästä toiseen. Capi, joka ei ymmärtänyt tätä liikettä, alkoi levottomana haukkua. Minä kulin Vitalisin jälessä.
”Louhos on sulettu muurilla”, sanoi Vitalis. ”Me emme pääse sinne mistään.”
”Mitäs sitten?”
”En tiedä. En suinkaan muuta kuin kuolla tähän.”
Minulta pääsi tuskan huudahdus.
”Niin, sinä et halua kuolla, sinä kun olet nuori ja elämään mielistynyt. No niin. Lähdemme astumaan. Jaksatko vielä astua?”
”Jaksatteko te?”
”Sitten kun en enään jaksa, niin kaadun kuin vanha hevonen.”
”Minne lähdemme?”
”Palaamme Parisiin. Kun tapaamme poliisikonstaapelin, niin annamme hänen kulettaa meidät poliisivahtikonttoriin. Olisin halunnut välttää tätä, mutta en voi antaa sinua kuolla kylmään. Astutaan, Rémi, astutaan poikaseni. Eteenpäin!”
Ja me lähdimme astumaan tietä, jota olimme tulleet. Mikähän aika nyt oli? En voinut aavistaakaan. Olimme astuneet pitkän aikaa, hyvin kauan ja hitaasti. Oli ehkä puoliyön aika. Taivas oli yhäkin musta, joitakin harvoja tähtiä tuikki, jotka näyttivät pienemmiltä kuin tavallisesti. Tuuli oli kiihtynyt. Se pyöritteli lunta tomuna tien laitamilla ja pieksi kasvojamme. Talot, joiden ohi kulimme, olivat suletut ja pimeät. Minusta tuntui että jos ihmiset, jotka siellä nukkuivat lämpöisissä vuoteissaan, olisivat tienneet, miten meillä oli kylmä, niin he olisivat laskeneet meidät sisälle.
Jos olisimme astuneet kiireesti, niin olisimme pysyneet lämpiminä, mutta Vitalis astui hitaasti ja huohottaen, aivan kuin olisi juossut. Kun häneltä jotakin kysyin, niin hän ei vastannut, kädellään teki vain liikkeen osotteeksi, että hän ei voinut puhua.
Me olimme päässeet kaupunkiin, tahi oikeammin, me kulimme keskellä muurilla aidatuita taloja.
Vitalis pysähtyi äkkiä. Minä ymmärsin, että hän oli jo aivan uupunut.
”Minä koputan jollekin portille?”
”Ei, he eivät avaa. Nämät tässä ovat puutarhureita, he eivät nouse tähän aikaan. Astutaan edelleen.”
Mutta hänellä ei ollut niin paljon voimia kuin tahtoa. Muutamia askeleita kulettuamme hän pysähtyi taas.
”Minun täytyy vähän levähtää”, sanoi hän, ”minä en enään jaksa.”
Muutamassa paaluaidassa oli portti ja sen luona kohosi yli aidan lantatunkio. Tuuli oli kuivanut päälimmäiset olet ja ajanut niitä kadulle aika vahvalta juuri paaluaidan seinämälle.
”Minä istahdan tuohon”, sanoi Vitalis.
”Mutta te sanoitte, että jos istumme, niin kylmetymme, emmekä enään voi nousta.”
Vastaamatta mitään hän viittasi minulle, että kokoaisin olkia portin luo, ja siihen hän sitten melkein putoamalla istahti. Hampaansa kalisivat ja koko ruumiinsa tärisi.
”Tuo vielä olkia”, sanoi hän minulle, ”meillä on suojaa tuulta vastaan.”
Tuulta vastaan meillä kyllä oli suojaa, mutta ei kylmää vastaan. Kun olin tuonut siihen olkia niin paljon kuin sain kootuksi, istahdin Vitalisin viereen.
”Rupee aivan lähelle minua ja kutsu Capi päällesi, niin se lämmittää sinua vähän”, sanoi Vitalis. Hän oli kokenut mies, joka tiesi, että kylmä näissä oloissa voi tuottaa kuoleman, ja että hän antautui tähän vaaraan, se osotti että hän oli uupunut. Parin viikon aikana hän ei ollut kertaakaan pannut levolle niin, ettei olisi ollut aivan uuvuksissa. Hän oli kovin rasittunut kestämään enään kaikkein näiden ponnistusten jälkeen, niin ijäkäskin kun hän jo oli.
Oliko hänellä tietoa tilastaan, en voi sanaa. Mutta kun minä olin koonnut olet ja asettunut hänen viereensä puristautuen lähelle häntä, niin tunsin hänen kumartuvan ylitseni ja syleilevän minua. Se oli toinen kerta ja — viimeinen!
Kun vuoteessa maatessa on vähän kylmä, niin se estää unta, mutta taivasalla maatessa kova ja pitkittyvä kylmä tekee tunnottomaksi. Niin kävi meidänkin. Heti kun olin paneutunut Vitalisin viereen, kävin unteloiseksi ja silmäni sulkeutuivat. Minä koetin niitä avata, mutta kun en onnistunut, niin nipistin käsivarttani lujasti. Ihoni oli tunnoton, ja ainoastaan kun kaikin voimin puristin tuntui jotakin vähäistä kipua. Mutta vilun puistatukset kuitenkin saivat minut vähän tajulleni. Vitalis, selin nojaten porttiin, hengitti vaivoin, hyvin lyhyeen ja nopeasti. Capi jo nukkui jalkapuolessani. Tuuli tohisi ylitsemme ja peitteli meitä olenkorsilla, joita lenteli kuin kuivia lehtiä, jotka puista karisevat. Kadulla ei ollut ristinsielua: lähellä ja kaukaa, kaikkialla kuolon hiljaisuus. Minua pelotti. Mikä? En voi sitä sanoa, mutta minä tunsin epämääräistä pelkoa, surunsekaista ahdistusta, joka sai kyyneleet silmiini. Minusta tuntui, että minä kuolen siihen. Ja kuoleman ajatus vei minut Chavanoniin. Barberin äiti raukka! Kuolla tähän näkemättä häntä, näkemättä taloamme, puutarhaani. Ja tietämättäni harhaileva mielikuvitus vei minut tähän puutarhaan: aurinko paistoi iloisesti ja lämpöisesti, kukat aukoivat kultakupujaan, linnut visersivät pensaikossa ja äiti Barberin levitteli ruusupensaille vaatteita, joita hän tuli pesemästä purossa, mikä lorisi ruohikossa.
Yhtäkkiä olivat ajatukseni poissa Chavanonista, ja minä löysin itseni Joutsenesta: Arthur nukkui vuoteellaan, rouva Milligan oli hereillään, ja kun hän kuuli tuulen pauhaavan, niin hän kysyi, missä minä olen näin kylmällä ilmalla.
Sitten minun silmäni sulkeutuivat uudestaan, sydäntäni kouristi ja minä menin tainnoksiin.
(jatkuu)
Uusi Suometar n:ot 184-185 ja 188-189 12-13 ja 17-18.8.1898.
