Jules Verne - Veden päällä liikkuva kaupunki
Pumput sillä välin tyhjensivät tyhjentämistään sitä vettä, jota oli virrannut Great Easternin sisään, ikäänkuin lammeksi keskelle saarta. Voimakkaasti ja joutuisasti höyryn avulla liikehtien, ne antoivat Atlantille jälleen mitä sille kuului. Sade oli herjennyt, tuuli virkeni uudelleen; taivas, jonka myrsky oli puhdistanut, oli selkeä. Yön tullessa jäin minä muutamiksi tunneiksi kannelle kävelemään. Salongit lähettivät vahvoja valovirtoja puoli-aukinaisten luukkujen kautta. Perän takana, niin pitkältä kuin silmä kantoi, jonotti valkimoitseva vanavesi. Tähdet, jotka kuvastuivat tähän vaalakkaan vanaan, ilmaantuivat ja katosivat ikäänkuin tuulen ajelemain pilvien lomitse. Kauas ylt'ympärinsä oli yön pimeys levitettynä. Edessäni jyrisivät rattaiden siivet, ja altani kuulin ruorikettinkien kalinan.
Palattuani ison salongin kapin luokse kummastuin joksikin, kun siellä näin tiheän katselijajoukon. Kädentaputuksia kaikui. Huolimatta päivän tapauksista pidettiin siellä tavallisia iltahuvia ilmoituslehden mukaan. Ei ollut enää kysymystä pahoin haavoitetusta, kenties kuolevasta matruusista. Hauskat näyttivät nämä iltahuvit olevan, ja matkustajat osoittivat vilkasta mieltymystä erään minstrels-joukon esiin-astumiselle Great Easternissa. Kyllä tietään mitä minstrels ovat: kuljeksivia laulajia, mustia tahi mustatuita aina syntyperänsä mukaan, jotka matkustelevat Englannin kaupungeissa ja antavat ilveellisiä iltahuvia. Tällä kertaa olivat laulajat ainoastaan mustaksi kiilloitettuja matruusia ja laivapoikia. He olivat pukeutuneet viheliäisiin, laivakorpuista tehdyillä napeilla varustettuihin ryysyihin, heillä oli kiikarit kahdesta yhteensidotusta putellista ja omalaatuiset huuliharput. Miehet, ylimalkaan joksikin lystilliset, lauloivat hulluttelevia viisuja ja suorasta päästä kokoonpantuja, lorunlaruilla ja solmusanoilla höystettyjä kanssapuheita. Näille taputeltiin käsiä mahdottomasti, ja he vääntelehtivät ja irmastelivat kahta hullummasti. Lopuksi tuli esiin eräs tanssija, vikkelä kuin apinja, ja suoritti kaksinkertaisen "geg'in," joka ihastutti yleisöä.
Kuitenkaan eivät kaikki matkustajat olleet kokoontuneet näitä minstreliä kuuntelemaan. Toisia oli iso lukumäärä keulasalongissa, pelipöytäin ympärillä. Siellä pelattiin korkealta. Jotka olivat voittaneet, puollustivat voittojansa; jotka olivat tapanneet, kokivat murtaa pahaa onneansa rohkeudella. Raju hälinä kuului tästä huoneesta. Sieltä kuului pankinpitäjän ääni, joka luetteli voittoja, tappaavien kirouksia, kullan kilinää, paperidollarien kahinaa. Sitte tuli syvä hiljaisuus; joku uskalias veto heikensi hälinän, ja kun päätös tuli tiedoksi, huudahtettiin kahta kovemmasti.
Harvoin kävin katsomassa näitä päävieraita "smoking-roomissa" (tupakinpolttohuoneessa), sillä minä inhon peliä. Se on aina halpamainen, usein turmiollinen huvitus. Ihmisellä, jonka pelitauti saa valtaansa, ei ole mitään muuta pahaa. Varsin tahallista on, että muita on siihen osallisina, sillä peli on himo, joka ei koskaan ole yksinään. Sekin mainittakoon että peliseura, joka aina ja joka paikassa on sekalainen, ei ole minusta mieleen. Siellä oli Harry Drake ylinnä uskollistensa keskellä; siellä koettelivat muutamat seikkailijat, jotka menivät Amerikaan onneansa etsimään, tätä onnen kauppaa. Minä vältin sekautumista näihin rähäjäviin ihmisiin. Tänä iltana astuin siis sivu salongin oven, menemättä sisään, kun yhtäkkiä kuulin vihaisia kiljahuksia ja kovin loukkaavia sanoja. Minä seisahduin ja kuuntelin. Hetkisen hiljaisuuden perästä luulin suureksi hämmästyksekseni eroittavani Fabianin äänen. Mitä teki hän siinä paikassa? Oliko hän mennyt sinne vihollistansa etsimään? Oliko se tähän asti vältetty tapaus tulemassa?
Minä pukkasin kiivaasti oven auki. Rähinä oli juuri ylimmällään. Pelarien joukossa keksin Fabianin, joka seisoi vastatusten Drakea, joka niinikään oli noussut pystyyn. Minä hyökäsin Fabianin luokse. Epäiltämättä oli Harry Drake vähää ennen törkeästi loukannut häntä, sillä Fabianin käsi oli nostettuna häntä kohti; ja jos ei se käynyt häntä kasvoihin, niin se oli sen tähden että Corsican, joka tuota pikaa sinne ilmaantui, ehkäsi hänen yhtäkkiä.
Mutta Fabiani kääntyi vastustajansa puoleen ja kysyi tyvenellä ja pilkallisella äänellä:
— Pidättekö tuon korvapuustin saatuna?
— Pidän, — vastasi Drake, — ja tuossa on minun korttini!
Näin oli siis välttämätön sattumus, vastoin meidän ahkerointiamme, saattanut nämä veriviholliset yhteen, ja nyt oli kovin myöhäistä saada heidät eroitetuiksi. Emme siis voineet estää asiata käymästä niinkuin kävi. Kapteini Corsican katsoi puoleeni, ja minä huomasin hänen silmissään enemmin surun kuin levottomuuden ilmausta.
Sillä välin oli Fabiani ottanut käteensä kortin, jonka Drake vastikään oli pöydälle nakannut. Hän piteli sitä sormissaan niinkuin jotakin, josta ei tiedetä, mitä sille tehdään. Corsican oli kalpeana, ja sydämeni läpätti kovasti. Jo viimein loi Fabiani silmänsä kortille ja luki siinä seisovan nimen. Eräänlainen kiljahus nousi hänen rinnastaan:
— Harry Drake, — huudahti hän. — Tekö! Tekö! Tekö!
— Minä itse, kapteini Mac-Elwin, — vastasi Fabianin kilpakosija tyvenesti.
Emmepä olleet erehtyneet. Jos Fabiani siihen asti ei ollut tuntenut Draken nimeä, niin tämä hyvin hyvästi tiesi Fabianin olevan Great Easternissa.
(jatkuu)
