August Strindberg: Inferno.


Strindberg tahtoo ennen kaikkea olla tiedemies. Läpi elämänsä ijän on hän kokenut torjua päältään runoilijan nimeä, luonnollisesti onnistumatta ja kun ei muu ole auttanut, on hän kieltänyt koko runouden. Onnistunut koe tiedemiehen laboratooriossa, on hän sanonut, on suuriarvoisempi kuin koko aikakauden romaanit. Emme tiedä, missä määrin Strindberg tiedemiehenä — hän harjoittaa n. k. salaisia luonnontieteitä — lienee tunnustettu, mutta runoilijana hän ainakin toistaiseksi on eurooppalaisen maineensa saavuttanut.

Sillä ei suinkaan ole sanottu, että Strindbergin tuotanto olisi tavallista runoutta. Yllämainittu teos esim. on kokonaan elettyä, otteita tekijän päiväkirjasta vuosilta 1895—97, jonka hän tarjoo jokaisen epäuskoisen lukijan nähtäväksi. Mutta huolimatta tästä johtuneesta hajanaisuudesta ynnä yksityiskohtien »tieteellisyydestä», muodostaa se kokonaisuudessaan katsottuna suurenmoisen taiteellisen yhteyden, yhtä merkillisen aineensa suuruuden kuin esitystavan yksinkertaisen voiman kautta. »Helvetiksi» on Strindberg kirjansa ristinyt ja helvettiä on todellakin hänen viimeinen elämänjaksonsa ollut. Vaihtelevien kohtalojen kautta ovat »henget» häntä kulettaneet, milloin kohottaen hänen nimensä »koko Pariisin» huulille, milloin sulkien hänet sairashuoneen hämyyn. Sillä Strindberg, on ennen kaikkea sairas mies. Ylenmääräisessä herkkyydessään etsii hän kaikesta enteitä elämänsä juoksulle niinkuin koko kaikkeus pyörisi vain hänen pikku pisteensä ympäri. Tämän naurettavuuden ymmärtää Strindberg yhtä hyvin kuin kuka muukin ja sepä se juuri antaakin kirjalle sen sydäntä särkevän mielialan. Hän epäilee itsekin noita »henkiään», mutta hän tarrautuu niihin kuin hukkuva, sillä se usko on ainoa, joka häntä ylläpitää. Sen kautta voi hän antaa anteeksi vihamiehilleen keskellä suurimpia nöyryytyksiään, sillä nehän ovat vaan korkeampien voimien lähettämiä, saman uskon kautta tulee hän tuntemaan Herran kurituksessa hänen rakkautensa ja olemaan siitä kiitollinen, murtuneena, sairaana, mutta jalostuneena vihdoin ryömiäkseen sen ristin juurelle, jota hän elämänsä ijän oli pilkannut, Strindberg katoolisen uskonnon helmassa — se on vastakohta, joka olisi naurettava, ellei se olisi niin suuremmoinen. Ja tämän viimeisen askeleensa naurettavuuden käsittää hänitsetaasparhaiten, mutta kaikille naurajille kohoaa »Infernon» syvyydestä hänen tuskanhuutonsa: Näyttäkää minulle jotakin parempaa ja minä olen sen heti maksava! Ja muille »hengille» hän huutaa: »Nuoruudessani olin minä vilpitön uskovainen, ja te teitte minut vapaa-ajattelijaksi. Vapaa-ajattelijasta teitte te minut ateistiksi; ateistista uskonnollismieliseksi. Humaanisista aatteista innostuneena ylistin minä sosialismia. Viiden vuoden perästä todistitte te minulle sosialismin mielettömyyden. Kaikki mitä minä olen profeteerannut, olette te tehnyt mitättömäksi! Ja jos minä omistaisin elämäni uskonnolle, olen minä varma, että te kymmenen vuoden päästä olisitte hävittäneet uskonnon».

Naurakoon silloin joka voi!





Nykyaika 1/1898.