Orjakauppiaan aarre
Yhdeksäs luku
Orjakauppiaan kirous
Sherlock Holmes oli varmaankin nukkunut kauan, sillä herätessään tunsi hän itsensä aivan virkeäksi. Häntä vaivasi kova jano, mutta kaikeksi onneksi oli hänellä tallella ne molemmat appelsiinit, jotka Jeanette oli hänelle antanut. Syötyään ne katsoi hän lyhdyn valossa kelloaan.
"Se on kahdeksan", sanoi hän itsekseen, "on siis aamu ja minä olen nukkunut seitsemän tai kahdeksan tuntia."
Hän sulki nyt osaksi lyhtynsä, niin että siitä näkyi vain kapea valonsäde; Maorihan saattoi olla vahdissa.
"En kuitenkaan luule, että neekeri enää olisi täällä", ajatteli hän, "luultavampaa on, että hän on mennyt ilmoittamaan apatsheille, kuka heidän uusi toverinsa on, ja yllyttänyt koko liiton minua vastaan."
Hänen asemansa oli todellakin epätoivoinen. Jos hänen aavistuksensa toteutuisi, niin olisi nyt hänen viimeinen hetkensä tullut. Pahantekijät eivät koskaan millään ehdolla päästäisi pelättyä salapoliisia ylös katakombeista, varsinkin kun hän nyt tunsi heidän salaisuutensa. Tännekään hän ei kuitenkaan voinut jäädä, sillä apatshit tulisivat tietysti ennen kaikkea juuri tähän käytävään katsomaan varastoaan. Hän laahasi sen vuoksi vuoteenaan olleet arvokkaat kangaspalat sivukäytävään ja teki sinne itselleen mukavan tilan.
"Jospa minulla edes olisi kompassini täällä", arveli hän itsekseen, "niin että voisin kulkea määrättyyn suuntaan. Nythän minä olen pakoitettu istumaan täällä kuin rotta loukossa."
Hän toivoi yhä, että Sininen Jaakko ilmestyisi pelastamaan häntä, sillä epäilemättä oli tämä Harry Taxonilta kuullut, että salapoliisi oli ollut kadoksissa edellisestä illasta lähtien. Mutta ei ainoatataan ihmistä näkynyt; apatshitkin
pysyivät rauhassa. He aikoivat ilmeisesti jättää hänet kuolemaan nälkään ja janoon. Sillä taivalla he pääsisivät kuitiksi pelätystä miehestä, joka tunsi heidän salaisuutensa, eikä heidän kuitenkaan tarvitsisi tahrata käsiään liittoveljen verellä.
Katakombeissa kävi yhä kuumemmaksi kuta pitemmälle päivä kului, ja salapoliisin kieli tarttui kurkkuun, mutta häntä ei vaivannut enää ainoastaan jano vaan myöskin nälkä.
"Ennenkuin suunnittelen enempiä toimenpiteitä pelastumisekseni", mietti hän, "on minun katsottava, enkö voisi löytää mitään syötäväksi kelpaavaa apatshien varastoista."
Kuunneltuaan joka suunnalle, sytytti hän jälleen lyhtynsä ja meni tavaravarastolle. Siellä oli kaikenlaista mahdollista törkyä, kankaita, kallisarvoisia vaatteita, kultaa ja jalokiviä, kaikellaisia kelloja, kokonainen joukko sormuksia, jotka jalustastaan päättäen oli varastettu jostakin näyttelyakkunasta — mutta ei mitään syötävää. Alakuloisena tahtoi Sherlock Holmes vetäytyä jälleen piilopaikkaansa, mutta löysi äkkiä pienen, nelikulmaisen laatikon.
"Viikunoita" ,huudahti hän iloisena, "onni on minulle suotuisa: jos olen säästäväinen, voin elää kokonaisen päivän tämän laatikon sisällöllä."
Nyt sammui äkkiä hänen lyhtynsä. Syvä, läpinäkymätön pimeys vallitsi hänen ympärillään. Hetkeksi valtasi hänet jonkinlainen epätoivo, mutta pian hän taas rohkaisi mielensä.
"Vasta kuolemassa on kaikki menetetty", sanoi hän tarmokkaasti, "mutta minähän elan vielä. Olen varmasti keksivä jonkun mahdollisuuden pelastua tästä haudasta. Sitä paitsi ovat Harry Taxon ja Sininen Jaakko tekevät kaikkensa löytääkseen minut."
Kuumuus kävi pian niin painostavaksi, että hän vaipui levottomaan horrostilaan. Äkkiä säpsähti hän.
"Mikä se oli? Minusta näytti, että valonväläys kulki minun ohitseni."
Äkkiä hyppäsi hän pystyyn ja kiiruhti alas sitä käytävää, jossa hän oli. Pian tuli hän leveään käytävään ja oikealla puolella siitä näkyi valon välke.
"Mies, jolla on lyhty kädessä", kuiskasi hän, "minun pitää seurata häntä, jos tahdon pelastaa henkeni."
Pysytellen keskellä käytävää, missä oli vain muutamia ruumisarkkuja, hiipi salapoliisi äänettömästi vieraan perästä.
Tämä pysähtyi äkisti. Salapoliisi huomasi hänen tarkasti tähystävän arkkuja.
"Se on epäilemättä neekeri Maori; hän etsii aarrettaan", ajatteli Holmes.
Nyt kumartui mies alas. Hän etsi eräästä arkusta ja tuntui vihdoin löytäneen jalokivilippaan, sillä häneltä pääsi äkkiä riemunhuuto. Vasten tahtoaan vetäytyi Sherlock Holmes etemmä käytävään, sillä hän luuli miehen nyt palajavan takaisin.
Samassa silmänräpäyksessä tapahtui voimakas räjähdys. Ruumisarkut, kivet ja luurangot lensivät hujan-hajan; Kokonainen kaasu- ja savupilvi kiemurteli käytävään, jossa Sherlock Holmes oli. Jos hän ei tahtonut tukehtua, täytyi hänen paeta. Kiireesti riensi hän eteenpäin, yhä vain räjähdyksestä syntyneiden kaasujen seuraamana. Hänellä ei ollut aikaa miettiä, kuinka tämä kamala räjähdys oli syntynyt. Hänen ainoa ajatuksensa oli paeta niin nopeasti kuin mahdollista.
Yht'äkkiä tuntui hänestä, että raikas, viileä ilma puhalsi hänen kasvoihinsa. Eikö tuolla loitolla näkynytkin valoa? Niin nopeasti kuin jalat jaksoivat kantaa, riensi hän eteenpäin. Valo kävi yhä vahvemmaksi. Pian huomasi hän, että se tuli lyhdystä, joka riippui seinällä. Nyt oli hän sen luona. Häneltä oli vähällä päästä riemunhuuto — hän oli "Verisen apatshin" ravintolan kellarissa.
Silmänräpäykseksi hän pysähtyi hengittämään ja kuuntelemaan. Ei kuulunut ääntäkään, ravintolassa ei tähän aikaan tuntunut olevan ketään vieraita. Hiljaa hiipi hän portaita ylös. Nyt oli hän eteisessä. Hän tyrkkäsi oven auki ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä — ulkoilmassa.
Nälästä ja väsymyksestä horjuen riensi hän eteenpäin. Hiekkaharjun rinteelle tahtoi hän laskeutua hetkeksi toipumaan.
Nuori mies, luultavasti joku apatshi, hyppäsi ylös maasta ja riensi häntä vastaan.
"Herra Holmes!" — —
"Harry!"
Melkein tajuttomana vaipui hän nuoren miehen syliin.
— — — — — —
Varhain seuraavana päivänä riensivät molemmat miehet Saint Germainin kentällä olevalle kaivosaukolle.
"Tästä voimme helpoimmin laskeutua katakombeihin", sanoi Sherlock Holmes Harrylle. "Sen pohjapiirroksen mukaan, jonka eilen löysin etäältä vanhojen kirjojen kauppiaalta, on räjähdys varmaankin tapahtunut tämän aukonlähellä. Luultavasti on Maori, suojellakseen aarrettaan varkailta, pannut arkkuun pommin, mutta tulikin itse koskettaneeksi sitä ja joutui siten oman ilkeytensä uhriksi."
"Jospa voisin käsittää, mihin Sininen Jaakko on joutunut", virkkoi nyt Harry.
"Luultavasti väijyskelee hän vielä Maoria. Hän vihaa neekeriä aivan leppymättömästi.
Nyt olivat he suoja-aitauksen luona. Salapoliisi kietoi vahvan köytensä sen pylväitten ympäri.
"Tämä pitää varmasti", sanoi hän. "Sinun on nyt pidettävä silmällä, että ei ketään tule tänne."
"Herra Holmes", intti Harry, "minä tuntisin itseni levollisemmaksi, jos antaisit minun laskeutua teidän sijastanne."
"Vieläkö mitä", sanoi Sherlock Holmes, "täällä osaan minä paremmin hoitaa asiat. Minun pitää katsoa, kuinka neekerin on käynyt, onko hän pelastanut jalokivet. Minun mielestäni hän ei ole voinut pelastua hengissä."
Vielä kerran koetteli hän köyden kestävyyttä, sytytti sitten lyhdyn, jonka oli sitonut rintaansa, ja katosi suoja-aitauksen ylitse. Verkalleen laskeutui hän alaspäin. Pian oli hän tullut niin lähelle kuilun pohjaa, että voi erottaa siellä olevat yksityiset esineet.
Ruumisarkkujen ja luurankojen keskellä, jotka räjähdyksessä olivat lentänet sinne tänne, oli maassa tumma olento, käsivarsien välissä avattu lipas, jonka sisältö loisti ja kimalteli lyhdyn valossa.
Salapoliisilta pääsi hämmästyksen huudahdus. Se ei ollut neekeri, vaan Sininen Jaakko, joka siinä makasi hengettömänä.
Siis hän oli varastanut aarteen ja silloin joutunut tuhon omaksi.
Mutta kuinka oli hän saanut selon piilopaikasta? Sherlock Holmes katseli ympärilleen. Erään arkun takana oli Maorin pirstoutunut ruumis. Hänen jaloissaan oleva köysi ilmaisi salapoliisille sen murhenäytelmän, jota edellisenä päivänä oli täällä näytelty.
Jalokivilipas käsivarrellaan kiipesi Sherlock Holmes odottavan Harryn luokse.
Ja nyt lukija varmaankin kysyy, miten orjakauppiaan aarteen sitten kävi. — Se tuli siunaukseksi tuhansille sairaille ja köyhille. Zaive parka, jolle Maori oli antanut niin voimakasta huumausainetta, tuli tosin vielä tajuihinsa, mutta oli parantumaton mielisairas. Hänet oli otettava parantumattomien hullujen hoitolaan. Kun hän pian kuoli, joutui orjakauppiaan aarre mainitulle laitokselle.
Kirous, joka aarteeseen oli yhdistetty, muuttui siis siunaukseksi.
Loppu.
Wiipuri n:o 15 20.1.1910.
