Suuriruhtinaan kosto

Suomennos





Kun Venäjän keisari, Aleksanteri I:sen, veli, suuriruutinas Konstantin, oli Puolan hallitusmiehenä kulki puolalaisissa aatelispiireissä venäläisten elämästä juttuja, jotka suuresti häntä suututtivat. Valtiollisista syistä ei suuriruhtinas sentään ollut pilkkapuheista millänsäkään, vaan kun hän sai kuulla että venäläisiä ja häntäkin oli sanottu "talikynttiläinsyöjäksi", vihastui hän ja päätti kostaa.

Muutamia päiviä myöhemmin pani hän toimeen komeat pidot jonne kutsui kaikki jotka olivat "talikynttilän syöjiä" pilkanneet. Ruuat ja juomat olivat parhainta laatua kaksi sotilas-soittokuntaa piti musiikista huolta ja isäntä itse seurusteli hyvin kohteliaasti naisten kanssa. Riemu vallitsi pidoissa.

Silloinpa äkkiä suuriruhtinas viittasi tarjoilijalle, kääntyi sitten ystävällisesti hymyillen kauniin vierustoverinsa, ruhtinatar Czatoriskan puoleen sanoen:

"Nyt saamme mieliruokaani toivon sen maistuvan teillekin!"

Suuri kultavati tuotiin nyt pöydälle, Konstantin nosti itse kannen pois. — — — Hämmästys ja pelko kuvastui vieraitten kasvoilta, sillä vadissa oli suuri joukko talikynttilöitä.

"Niin arvoisat vieraani," sanoi suuriruhtinas, "tässä on, kuten olette kuulleet, mieliruokaani, uskallampa toivoa sen maistuvan teillekin."

Samassa otti hän yhden kynttilän lautaselleen. Vieraiden täytyi tietystikin seurata esimerkkiä mutta he lohduttivat itseään sillä että pila ei jatkuisi pitemmälle. Mutta suuriruhtinas otti kauniisti kynttilänsä peukalon ja etusormen väliin ja haukkasi kappaleen, joka näytti erinomaisesti maistuvan hänelle.

"Tehkää hyvin, arvoisat vieraani," kehoitti hän ivallisesti hymyillen, "tämä on kerrassaan mainiota syötävää."

Nyt ei ollut muuta keinoa kuin syödä. Kuolemaa pelkäämättä purivat korkea-arvoiset vieraat kynttilöitään ja suuriruhtinas nautti sanomattomasti heidän suunvääristyksistään.

"Sitäpä kelpasi katsua" sanoi Konstantin seuraavana päivänä suosikilleen, eräälle näyttelijälle, "siellä olisit saanut katsella kasvon ilmeitä, joita harvoin muulloin saat nähdä. Olin pakahtua naurusta!"

"Mutta, miten ihmeessä, Teidän keisarillinen korkeutenne saattoi itse — — — "

— "Noh, ei se mikään vaikeus ollut. Minun kynttiläni oli sokerijäätelöä."






Tornion Lehti n:o 19 6.3.1907.