Uhrijuhla Abakanin arolla
Ylisen Jenisein ja sen syrjäjoen Abakanin varsilla Minusinskin piirikunnassa Itä-Siperiassa asustaa pieni turkkilais-kansa, niin kutsutut Abakanin tatarit, jotka näihin päiviin saakka ovat säilyttäneet entiset elintapansa ja pakanallisen uskontonsa, vaikkakin he nimellisesti ovat kastetut ja kuuluvat oikeauskoiseen kirkkokuntaan. Öiseen aikaan kuuluu vielä usein heidän jurtistaan shamanin (noidan) laulu ja noitarummun kumea pärinä, ja kaikissa tärkeämmissä asioissa kysytään entisten jumalien ja haltiain neuvoa. Joskus, kun asia on erittäin tärkeä, rukoillaan myös kristittyjen Jumalaa, mutta jollei apu heti tule, käännytään taas oman shamanin puoleen. Tavalliset kuolevaiset eivät nimittäin saata haltioita lähestyä, sillä se on sangen vaarallinen ja vaikea tehtävä. Haltiat asustavat kaukaisilla mailla, yhdeksän meren, yhdeksän vuoren takana ja heidän luokseen pyrkijää koettavat kaikin tavoin estellä matkalla kaikenlaiset ihmiselle vihamieliset olennot, milloin villipedon, milloin tultasyöksyvän härän y. m. muodossa. Sentähden saattavatkin ainoastaan noidat eli shamanit (tatar. kiel. kam) lähestyä haltioita, kuulla heidän neuvojaan ja sitten ne ihmisille kertoa. Shamani saattaa ainoastaan yöllä auringon laskettua lähestyä haltioita ja sentähden toimitetaankin kaikki noituusmenot eli »kamlaaminen» yöllä. Välttämättömänä ehtona shamanin onnistumiselle on veriuhrin toimittaminen. Shamani ilmoittaa jo edeltäpäin minkälaisen uhrin haltia kulloinkin vaatii ja tavallisesti nämä vaatimukset ovat sopusoinnussa uhrintoimittajan varallisuussuhteiden kanssa.
Enin arvossapidetyt Abakanin tatarein haltioista ovat: Vuoren haltia tay-äza, tulen haltia ot-äza ja veden haltia su-äza. Tärkein näistä kolmesta on vuoren haltia, sillä hänestä riippuu karjan menestys. Hän tukkii mesikämmenen suun, kun se karjan kohtaa, tylstyttää verenhimoisen suden hampaat ja varjelee karjan kaikenlaisilta taudeilta. Hän se myös johtaa karjan illalla koti-aulaan ja saattaapa varkaaltakin sen varjella. On siis itsestään selvää, että tällainen haltia on kallisarvoinen nomaadikansalle. Sangen usein kysytäänkin sentähden hänen neuvoaan ja hän se osakseen saa paraat uhrit. Paitsi tavallisia tilapäisiä uhreja, toimittaa jokainen heimo vielä joka kolmas vuosi vuoren haltialle suuren uhrijuhlan heinäkuun alkupäivinä.
Kesällä 1896 oleskellessani Sagai heimon luona, olin mukana tuonlaisessa suuressa uhrijuhlassa, ja koska jo ennen olin saavuttanut tatarein täydellisen luottamuksen, sain esteettä olla mukana kaikissa menoissa.
Kun heinäkuun toisen päivän illalla saavuin Katanaulaan, missä juhla piti vietettämän, niin huomasin, että jotain erinomaisempaa oli tulossa. Aulassa oli tavallista vilkkaampi liike ja hyörinä, ihmiset puetut tavallista paremmin ja puhtaus jurttain ympärillä ennen kuulumaton. Suvun päämiehen jurtan oven pieluksessa oli suuri koivu nojallaan ja toisella puolella ovea musta hevonen sidottuna, harja ja häntä koristettuina kaikenvärisillä vaatetilkuilla. Jurtassa istui hyvä tuttavani shamani ajatuksiinsa vaipuneena katsellen vierellään olevaa noitarumpua. Jurtan poikki pinkoitetulle köydelle oli ripustettu yhdeksän eriväristä naisenpukua. Jurtan keskellä olevalla tulisijalla kiehua porisi viinapannu, jossa maidosta valmistettiin uhreissa niin välttämätönlä »araya»nia (viinaa).
Tänäpänä oli shamanin mentävä vuoren haltian luokse neuvoa kysymään huomisten juhlain varalle. Jo ennen tuloani oli hän määrännyt uhrin yöllistä »kamlaamista» varten, mutta sangen vaikea oli löytää haltian vaatima uhri. Hän oli vaatinut valkean, mustakorvaisen oinaan, mutta koko aulasta ei löydetty sellaista. Lopulta shamani ilmoitti mistä se olisi löydettävissä, ja illan jo hämärtäessä palasikin suvun päämies tuoden tuon harvinaisen oinaan. Aivan helpolla ei hän kuitenkaan tästä leikistä ollut päässyt, sillä erään toisen heimon tatari, joka tuon oinaan omisti, oli vaatinut siitä aimo hinnan. Sittemmin sain tietää, että shamani usein määrää uhrattavaksi sellaisen eläimen, jota uhrintoimittajalla ei ole, vaan joka hänen täytyy ostaa joltakulta shamanin hanssa yksissä juonissa olevalta tatarilta. Uhrieläintä ostettaessa ei saa nimittäin tinkiä, vaan on se hinta maksettava, minkä omistaja vaatii. Shamani tietenkään ei jää näissä kaupoissa osattomaksi.
Uhrieläin tuotiin jurttaan, asetettiin pitkälleen tulen viereen, ja kun jonkun aikaa oli pidetty sen henkitys-elimet tukittuina, leikkasi isäntä sen kurkun. Veri otettiin talteen, ja osan siitä pirskoitti emäntä tuleen. Kun shamanille tuleva osa lihoista oli eroitettu, pantiin loput tulelle kiehumaan. Jurtan peräseinälle valmistettiin sitten uhripöytä seuraavalla tavalla: Pöydälle levitettiin ensin uhrieläimen vuota, lihanpuoli pöytää vasten, vuodan päälle valkea villavaate ja tämän päälle uhriksi kannettavat tavarat: Pari pulloa araya'ia, puinen juoma-astia, vadillinen potki'a (jauhoista ja kermasta valmistettu ruoka) ja vadillinen pisilak nimistä juustoa. Tähän saakka oli shamani ollut aivan toimeton. Hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, kääntämättä vähintäkään huomiota muiden puuhiin, ja poltteli rauhallisena piippuaan.
Kun sitten kaikki varustukset olivat valmiina ja ilta alkoi muuttua aron mustaksi yöksi, alkoi shamani tulla rauhattomaksi. Silloin tällöin hän ravisteli itseään, aivan kuin hänen olisi ollut kylmä, vihelteli hiljalleen ja päästi jonkun karkean kurkkuäänen. Noitarumpuunsa kääntyneenä alkoi hän riisua vaatteita yltään. Viskattuaan viimein paidan yltään, ravisteli hän hurjasti ruumistaan, vihelteli yhä kovemmin ja pukeutui yht'äkkiä kovalla kiireellä shamanipukuun. Ylleen puki hän laajan, verasta tehdyn ja hihoilla varustetun viitan, joka oli reunustettu petoeläimen nahalla. Viitan selkäpuolelle oli kiinnitetty kaikenvärisiä tilkkuja ja rihmoja ja hartioiden kohdalle ja liepeeseen suuri joukko tiukuja ja metallihelyjä. Päähine oli petoeläimen nahasta ja koristettu pöllöjen sulkahöyhenillä. Päähineen etupuolelta riippui alas rinnalle joukko erivärisiä rihmoja peittäen shamanin kasvot. Tämä verho on sentähden olemassa, että shamani paremmin syventyisi henkimaailmaan, kun hän on estetty näkemästä olevaista. Tätä ennen oli shamani savustanut vaatteensa ja rumpunsa erään thymus kasvin savulla ja eräs hänen apumiehistään oli valkean ääressä pingoittanut rummun, jotta sen ääni olisi kovempi. Nyt shamani otti rummun vasempaan, rumpuvasaran oikeaan käteensä, ravisteli hurjasti ruumistaan, ja vetäen ilmaa sisäänsä päästeli kauhean raakoja kurkkuääniä. Viheltämällä hän kutsui luokseen henkiä ja haltioita, jotka voisivat olla hänelle avullisina vaikealla matkalla vuoren haltian luokse. Vähän ajan kuluttua hän rauhoittui. Nyt oli hänen henkensä eronnut ruumiista ja lähtenyt vaeltamaan kaukaisille maille. Hän istuutui tulen ääreen, alkoi hiljalleen laulaa loitsuja, lyöden kunkin säkeen lopussa vasaralla rumpuun. Aina muutaman säkeen laulettuaan vetäsi hän ilmaa keuhkoihinsa ja päästeli sitä tehdessään niin omituisia ääniä, että niitä oppimattoman on mahdoton matkiakin. Tatarit kertoivat, että näistä äänistä riippuu suuressa määrässä shamanin arvo, ja itsekin olin jälkeenpäin tilaisuudessa näkemään, etteivät kaikki shamanit tässä taidossa olleet yhtä kehittyneitä kuin Sagai heimon pää-shamani.
Shamanilaulut ovat luullakseni enimmäkseen tilapäisiä sepustuksia ja toisinaan aivan käsittämättömiä renkutuksia, sillä tahallaan shamani lausuu sanat niin epäselvästi, ettei niitä mitenkään saata ymmärtää. Toisin ajoin hän taas aivan selvästi kertoo matkastaan vuoren haltian luo. Milloin hän ratsastaa rauhallisesti aroa pitkin, milloin hän pahain haltioiden vainoomana tuulen nopeudella kiitää korkeiden vuorien yli, milloin taas hänen on mahdoton päästä eteenpäin, tien kun sulkee joku kauhea peto tai haltia. Kaiken tämän voi tietää hänen laulunsa tahdista ja rummutuksesta. Kun hän rauhallisesti, hiljaa ratsastaa, laulaa hän myös verkalleen ja lyö rumpua säännöllisesti, mutta sitä myöden kuin vauhti lisääntyy, taajenee myös laulun tahti ja rummutus, ja kun oikein kova paikka tulee, nousee hän seisaalleen, juoksee kovassa vauhdissa tulen ympäri helistäen lakkaamatta tiukujaan ja lyöden rajusti rumpua. Joskus hän kiitää niin nopeasti, etteivät häntä seuraavat hyvät henget jouda jälessä. Silloin loppuu laulu, hän alkaa vihellellä, helistää tiukuja ja rämäyttää rumpua siksi kunnes henget hänet jälleen saavuttavat. Toisinaan tapahtuu, että hän matkallaan kohtaa niin ankaran vastustajan, ettei hän henkienkään avulla saa siitä suoraa. Silloin hän käänt3 yleisön puoleen ja pyytää apua. Puheena olevana yönä sattui tällainen tapaus. Shamani koetti ensin kaikki mahdolliset keinot, mutta kun apua ei tullut, pyysi hän sitä meiltä. Me olimme tietysti heti valmiit. Koko yleisö nousi seisomaan ja me nostimme sellaisen mellakan, että sillä olisi saattanut karkoittaa legionan pää-paholaisia. Kun koirat jurtan ulkopuolella vielä yhtyivät ulvomaan, niin oli vaara torjuttu, ja shamani saattoi rauhassa jatkaa matkaansa. Hänen matkansa kesti kaikkiaan noin viisi ja puoli tuntia, ja kun hän lopulta saapui vuoren haltian luo, loppui laulu ja rummutus. Hän istui jonkun ajan hiljaa, pää rinnalle vaipuneena, nousi sitten äkkiä ylös ja hyökkäsi kovalla kiireellä ulos ovesta. Aamutähti oli ilmestynyt taivaalle. Shamanin henki palasi jälleen ruumiiseen ja hän alkoi verkalleen riisua yltään noitapukua ja pukeutui tavallisiin vaatteisiinsa.
Nyt istuuduimme kaikki jurtan permannolle tulen ympärille ja aloimme hyvällä ruokahalulla syödä uhrilihoja. Hiillos alkoi riutua, kukin laskeutui levolle, noustakseen pirteänä varsinaista juhlaa viettämään.
Kun aamulla heräsin, oli aulassa sangen vilkas elämä. Hevosia satuloittiin tai valjastettiin puisien tatarilaiskärryjen eteen; yhä uusia vieraita saapui ja isäntäväki puuhaili uhritarpeiden varustamisessa. Shamani oli ilmoittanut minkälaisia uhreja haltia vaatii ja missä uhri on toimitettava. Juhlille oli kerääntynyt kaikkiaan hiukan toista sataa henkeä. Kun kaikki varustukset olivat valmiina, nousi eräs shamanin apulaisista ratsun selkään, asetti eteensä poikkipuolin mainitsemani koivun, ja lähti saaton etupäässä ratsastamaan vuoristoon. Toinen apumies, pukeutuneena shamanipukuun, ja eräs isännän sukulaisista nousivat satulaan ja ajoivat kolmasti jurtan ympäri päivän suuntaan ja seurasivat sitten saatossa toisiaan järjestyksessä. Sitten seurasi muu kansa, mikä ratsain, mikä kärryillä. Kaikki olivat juhlapuvuissa, miesten ja etenkin nuorten poikain päähineet koristettuina kaikenvärisillä vaatetilkuilla.
Uhripaikaksi oli valittu jotenkin korkea vuorenkukkula parin kilometrin päässä aulasta. Heti kun oli saavuttu kukkulalle, pystytettiin sen keskelle mainittu koivu, jonka tuli tehdä pyhän puun virkaa, metsää kun ei näillä seuduilla enää kasva. Pyhän puun eteen, pohjan puolelle, kyhättiin pöydän tapainen lava. Tälle lavalle asetettiin suuret määrät kaikenlaisia ruokia, viinaa ja maitoa. Shamani taittoi suuren oksan pyhästä puusta, asettui avopäin päivän nousuun päin ja alkoi laulaa loitsuja, osoitellen koivun oksalla etäisyyteen. Siten hän kulki kolmasti pyhän puun ympäri, mainitsi kaikki ympärillä olevat kukkulat ja pyhitti niiden haltioille pyhän puun. Häntä seurasivat apumiehet, yhdellä viina-astia, toisella maito- ja kolmannella juusto-astia. Aina kun shamani mainitsi jonkun kukkulan nimen, heittivät apulaiset astioistaan osan pyhään puuhun huutaen: »Sök, sök» ota, ota! Apumiesten jälessä kuletettiin uhrieläimet siten, ettei niiden vasen etujalka koskettanut maata. Kun täten oli kolmasti pyhä puu kierretty, teurastettiin uhrieläimet ja lihat pantiin tulelle kiehumaan. Lihojen kiehuessa vietettiin aikaa pienissä ryhmissä pakisten ja tarinoiden, ja tatarit eivät tietenkän unohtaneet rakasta arayaniaan. Kun lihat olivat joutuneet, asetettiin ne uhrilavalle ja shamani alkoi varsinaisen rukouksensa vuoren haltialle. Kolmasti hän nytkin kiersi pyhän puun. Hän rukoili karjalle menestystä ja onnea, että se nopeasti sikiäisi, petoeläinten hampailta säästyisi. Hän rukoili haltiaa säästämään karjaa taudeilta ja nälkäkuolemasta ja kuuman tullen johdattamaan sitä avonaisille vuorille, missä vilposet tuulet sitä hivelisivät. Varasta vastaan hän myös pyysi apua. Hänen jälessään kannettiin uhrilavaa ja vähäväliä heittelivät apumiehet uhrilihoja pyhään puuhun lausuen: »Sök, sök» ota, ota! Kaikki uhriin osalliset kulkivat käsi kädessä shamanin ja hänen apumiestensä jälessä, ensin miehet, sitten pojat ja viimeisinä naimattomat naiset. Tässä lienee paikallaan huomauttaa, että naitujen naisten ei ollut lupa tulla edes sille kukkulalle, missä pyhä puu seisoi, he istuivat alempana olevalla kukkulalla, selin pyhään puuhun.
Juhlan alusta asti oli ennen mainitsemani haltialle omistettu hevonen ollut sidottuna pyhään puuhun. Kun shamani oli lopettanut rukouksensa, asetti eräs hänen apumiehistään puisen kupin ja lusikan mainitun hevosen lautasille. Hevonen irroitettiin puusta, ja koska se jo toista vuorokautta oli ollut syömättä, lähti se iloisena laukkaamaan. Kaikki kansa riensi katsomaan miten kuppi ja lusikka olivat pudonneet. Jos ue putoavat siten, että aukkopuoli on ylöspäin, on uhri haltialle mieluinen ja uhraaja saattaa olla varma hänen suosiostaan. Tällä kerralla olivat haltiat tyytyväiset. Kaikki huusivat yhteen ääneen: »Török, török» onneksi, onneksi!
Sitten alkoi yhteinen uhriateria ja minulle osoitettiin erinomainen kunnia, sillä pääsin shamanin kanssa samalle kupille. Olkoon vielä mainittuna, että uhrieläimen luita ei saa murtaa muuten kuin pituudelle, jos poikki murtaa, saattaa sillä hankkia itselleen haltiain vihan. Kun uhriateria oli loppunut, koottiin kaikki jätteet ja luut ja heitettiin tuleen.
Juhlat olivat loppuneet, haltiat hyvitetyt.
livari Wallenius.
Kaikuja Hämeestä (Hämäläis-osakunnan alpumi 6) 1901.
