Kuolleista noussut
Suomennos "Wiipurille"
Yhdeksäs luku
Kuolleista noussut
Sherlock Holmesin kirveen iskut kajahtivat kautta laivan. Hän hakkasi ison aukon siihen lautaseinään, jonka takana Pearson oli ollut piilossa. Hänen vieressään seisoi nuori insinööri suuri lyhty kädessä. Pian oli aukko niin suuri, että he voivat ryömiä sisään. He huomasivat heti pienen huoneen toisessa päässä oven.
"Tuo se varmaankin on. Tuohon pitää avaimen sopia", tuumi salapoliisi.
Hän pisti avaimen lukkoon ja heti kääntyi ovi saranoiltaan. Miehet näkivät edessään kapean käytävän, joka oli vain metrin pituinen. Sen toisessa päässä oli taas ovi. Sherlock Holmes koetteli nyt samaa avainta senkin lukkoon. Hän aikoi juuri pettyneenä vetäytyä takaisin, kun äkkiä pisti hänen päähänsä kiertää avainta vasemmalle päin. Se onnistui — ovi aukeni. Aivan sen edessä makasi näköjään hengetön mies. He valaisivat häntä lyhdyllä — se oli Georg Whittler.
"Kaikkivaltia jumala!" huudahti insinööri. "Tässä on tehty kamala rikos — hän on kuollut."
Sherlock Holmes ei virkkanut mitään. Hänen viittauksestaan pani insinööri lyhtynsä syrjään ja auttoi salapoliisia nostamaan nuoren miehen raskasta hengetöntä ruumista. Huoneesta tunkeutui vahva kaasunhaju, joka teki molemmat miehet puoleksi tajuttomiksi.
"Ylös kannelle", käski Sherlock Holmes. "Meidän täytyy koettaa raikkaassa ilmassa virvoittaa hänet henkiin."
Hän uskalsi kuitenkaan itsekään toivoa sen onnistumista. Mutta kun he tulivat kannelle ja kutsuivat paikalle Stephensin, huudahti tämä, vilkaistuaan näköjään kuollutta isäntäänsä:
"Kautta jumalan, hän elää."
"Kuinka voitte tietää sen, Stephens? Minä puolestani olen vakuutettu, että ei ole mitään toivoakaan."
Vanha merikarhu vastasi hymyillen, että hän kyllä tietää keinon. Sitten ryhtyi hän tarmokkaihin virvoitustoimiin, menetellen niissä hyvin varovaisesti. Sillä välin seisoi yksi matruusi vartioimassa Pearsonin vuodetta, kun taas toinen oli lähetetty venheellä hakemaan lääkäriä.
Stephens jatkoi ponnistuksiaan Whittlerin virvoittamiseksi. Hän hieroi koko hänen ruumistaan, kohotti käsivarsia ylös ja alas ja kaatoi aina välistä viinaa hänen suuhunsa. Sherlock Holmes auttoi häntä kaikin tavoin. Puolen tunnin uutterien ponnistusten jälkeen alkoi nuori mies vihdoinkin osottaa elonmerkkejä. Hänen ruumiinsa läpi kulki vavistus ja hänen silmäluomensa liikahtelivat.
"Nyt on hänet vietävä sänkyyn", huudahti Holmes. "Lääkäri on kai pian täällä, mutta siihen mennessä on meidän tehtävä kaikki, mitä meidän voimissamme on, pitääksemme hänet hengissä."
Kova lämpö, pienet kulaukset portviiniä, joita säännöllisin väliajoin annettiin hänelle, ja sieraimien edessä pidettävän voimakkaan hajusuolan hengittäminen toivat Whittlerin vihdoin tajuihinsa. Hän avasi silmänsä ja katseli ympärilleen.
"Herra Holmes", änkytti Georg. "Olettehan te herra Holmes?"
"Kyllä, aivan varmaan olen se. Mitä haluatte?"
"Missä on se roisto Pearson?"
"Älkää ajatelko häntä. Hän on tarkoin vartioituna eikä pääse pakenemaan. Enkö saa antaa teille jotakin vahvistavaa?"
"Kiitos. Tunnen todellakin olevani nälissäni. — Mutta kuinka on oikeastaan mahdollista, että minä elän?"
"No, se tuntuu olevan jotenkin luonnollista. Minä avasin oven, ja siellä oli todella edelleenkin tuota kauheata kaasua, mutta ei kuitenkaan niin paljon, että olisi tukehduttanut teidät."
Georg mietti hetkisen.
"Siellä ei ollut ensiksi mitään", kertoi hän. "Minä olin — minä tahdoin — taivas, kuinka se oikeastaan olikaan?"
"Älkää puhuko vielä niin paljon, herra Whittler, te olette vielä heikko ja teidän täytyy ensin hiukan voimistua. Odottakaa silmänräpäys."
Holmes kiiruhti nyt keittiöön ja tuli hetken perästä takaisin tuoden pikarin, johon oli sekoittanut kaksi munaa sokerin ja vahvan punaviinin kera. Georg joi kuuliaisena ja tunsi heti voimistuvansa. Hän oikaisikin hiukan itseänsä ja kysyi selkeällä äänellä:
"Kuinka kauan minä olin tuossa luolassa?"
"Eilisestä iltapäivästä alkaen, herra Whittler. Te olitte lähtenyt huvimatkalle yhdessä neiti Margaretin kanssa, ja se matka muodostui hyvin surulliseksi —"
"Margaret?" keskeytti nyt Georg hänet, "onko hän täällä?"
"Ei", vastasi Sherlock Holmes vähitellen, "laivassa hän luonnollisesti ei ole. Hän palasi takaisin linnaan, sitten kun te olitte hävinnyt. Pearson oli järjestänyt kaikki niin, että täytyi luulla tapahtuneen tapaturman. Minkä tähden te menitte niin syvälle laivaan?"
"Koska jotakin tuntui olevan epäkunnossa. Arvatenkin oli Pearson itse laittanut kaasujohdon osia epäkuntoon, sillä kuulemani jyrinä ja vihellys tuntui tulevan juuri ilmanpitävästä kamarista. Hän tuli minun perässäni, juuri kun minä olin päässyt alas. Minulla oli tietysti kahdet avaimet — ja kun hän huomasi minun katselevan teräskamariin, tyrkkäsi hän minua niin, että putosin sinne sisälle, minkä jälkeen hän löi oven perässäni kiinni."
"Haa, sitä roistoa!"
"Hän on kurja roisto! — Minä syöksyin tietysti ovea vasten, kiljuin ja huusin — mutta tiesi liian hyvin, että kukaan ei voinut kuulla minua. Tuosta rautakamarista ei mikään ääni voi päästä kuultaviin. Olisin kuollut nälkään, jos en sitä ennen olisi tukehtunut kaasusta."
"Mutta mistä se johtui, että hän ei heti tappanut teitä? Siellä ei ollut kai tarpeeksi kaasua?"
"En tiedä. Otaksun, että jotakin tapahtui kai kaasua valmistavalle aparaatille, sillä minä en pitkään aikaan huomannut mitään pahaa hajua. Sitten vuoti kaasua hiukan sitä varten laitetuista putkista, mutta se ei riittänyt täyttämään huonetta. Olin muuten sillä hetkellä puolitainnuksissa. Suuri jumala, luulen, että maailmassa ei ole mitään kauheampaa kuin tulla elävältä haudatuksi!"
"Minä valitan todellakin teidän kärsimyksiänne. Te olette saanut totisesti kestää oikeita kadotuksentuskia. Pearson saa toivoakseni viettää koko loppu-elämänsä kuritushuoneessa, sillä se on kaikkein vähin, mitä hän on ansainnut."
"En ymmärrä oikein, minkä vuoksi hän teki näin. Tahtoiko hän todellakin ryövätä minut? Että hän kadehti minun rikkauttani, sen tiesin jo kauan, mutta en kiinnittänyt siihen mitään huomiota."
"Ei häntä kiihottanut pelkkä rahanhimo. Rikoksen oikeana, vaikkakin viattomana syynä on kyllä miss Blach. — Minä huomasin jo ensimäisenä päivänä, että hän oli rakastunut neitiin."
"Kautta taivaan, siltä minustakin monasti näytti. Mutta Margarethan oli kuitenkin niin kylmä häntä kohtaan, kuinka saattoi hän sitten toivoa koskaan voittavansa hänen suosiotaan?"
"Joka tapauksessa hän sitä toivoi. Mutta minä estin kuitenkin hänen toteuttamasta kaikkia suunnitelmiaan. Tässä on teille takaisin esim. suurin osa rahoistanne, jotka hän jo oli anastanut."
Näin sanoen latoi Sherlock Holmes pöydälle setelit ja arvopaperit. Mutta Georg teki kädellään torjuvan, kärsimättömän liikkeen.
"Antakaa noitten kurjien rahojen olla. — Tahtoisin mielelläni tietää, kuinka on Margaretin laita. Hän kai kauheasti säikähti?"
"Tyttö parka oli pikemmin kuollut kuin elävä, kun te hävisitte jäljettömiin. Pelkään, että hän suruissaan teidän kohtalostanne on tehnyt jotakin varomatonta, sillä hänestä ei sitten eilisen iltapäivän ole mitään tietoa."
Kuinka varovasti ja valmistellen Sherlock Holmes oli tehnytkin tämän ilmoituksensa, niin vaikutti se kuitenkin heti kuin sähköisku Whittleriin. Tämä hyppäsi pystyyn ja tavoitti vaatteitaan, mutta salapoliisi painoi hänet takaisin vuoteeseen. Georg vaikeroi kauhusta. Itse asiassa makasi hän nyt jälleen aivan voimattomana vuoteella, kykenemättä liikuttamaan itseään.
"Herra Holmes", huudahti hän hetken kuluttua, tarttuen salapoliisia kädestä, "en tiedä, kuinka voisin ilmaista tunteeni teille —"
"Oo, mitä siihen tulee", sanoi puhuteltu hymyillen, "niin en ole sokea. Minä olen kyllä huomannut, että te rakastatte tuota kaunista neitiä —"
"Sitä en tarkoittanut", keskeytti hänet Whittler punastuen. "Tarkoitan kiitollisuudenvelkaani teille. Ilman teitä olikin minä kurjasti kuollut tuonne teräskamariin. Te olette pelastanut minun henkeni, en koskaan voi teille sitä palkita."
"Herra Whittler, älkää toki liioitelko minun ansiotani. Minun ammattiini kuuluu, minun veressäni on halu paljastaa tämmöisiä salaisuuksia, ja tavallisesti en saa lepoa, ennenkuin olen saavuttanut päämääräni. — Mutta tässä tulee lääkäri."
Georgin tutkimista ei kestänyt kauan. Hän oli vain äärimmäisyyteen asti pelästynyt kärsimistään tuskista ja kuolemankauhusta. Täydellinen lepo olisi paras lääke. Kauemmin piti lääkärin tarkastella Pearsonia, joka ei ollut vielä täydessä tajussa. Väkipuukon haava oli syvä, mutta ei vaarallinen, koska se oli vain lihahaava. Pitkällinen tajuttomuus oli joka tapauksessa huolestuttava.
"On mahdollista, että hän saa aivokuumeen", sanoi lääkäri lopuksi. "On joka tapauksessa parasta, että potilas muutetaan sairaalaan."
Sherlock Holmes astui esiin ja näytti Pearsonista annettua vangitsemiskäskyä.
"Jos niin on laita", sanoi hän, "niin täytyy minun vaatia, että hänet viedään vankilan sairaalaan. Olisi rikos ihmiskuntaa kohtaan sallia tämän miehen olla tavallisessa sairaalassa. Hän heti karkaisi ja rientäisi tekemään uutta rikosta."
"Karkaaminen olisi hänelle nyt hyvin vaikeata", nauroi lääkäri, "hän on niin sairas."
"Taikka on olevinaan sairas", lisäsi salapoliisi kylmäverisesti. "Minä uskon viimemainittuun mahdollisuuteen, sillä hänen lihahaavansa ei ole voinut synnyttää semmoista kuumetta ja kouristusta, vaan hän teeskentelee päästäkseen sitä helpommin sairaalaan."
Lääkäri pudisti päätään.
"Hän ei voi missään tapauksessa teeskennellä kasvojensa väriä eikä ruumiinlämpöään. Molemmat ovat huolestuttavat. Minä olen pitävä huolta, että häntä yötä päivää tarkoin vartioidaan. Mitään vankila-sairaalaa ei meillä täällä ole."
Stephens ohjasi nyt laivan pientä laituria vasten ja Pearson kannettiin, peitteihin käärittynä, paareilla sairaalaan.
Sherlock Holmesin oli nyt ryhdyttävä etsimään Margaret Blachia.
(jatkuu)
Wiipuri no 90 21.4.1910.
