Salapoliisin seikkailuja
Norwoodin rakennusmestarin seikkailu
Kirjoittanut
Arthur Conan Doyle
Suomennos
"Katsottuna rikosasiain tuntijain kannalta," sanoi Schoolock Holmes, "on Lontoo tullut hyvin epämiellyttäväksi kaupungiksi tuon syvästi kaivatun professori Moriartyn kuoleman jälkeen."
"Luulen, että sinulle käy vaikeaksi löytää montakaan kunnon kansalaista, jotka ovat sinun kanssasi yhtä mieltä," vastaan minä.
"Niin, niin, minä en tahdo olla itsekäs," sanoi hän hymyillen ja työnsi tuolinsa kauvemmaksi aamiaispöydästä. Yhteiskunta on joka tapauksessa päässyt voitolle, eikä kukaan muu ole tapannut kuin tuo työttömäksi joutunut ammattimiesparka, jonka toiminta nyt on päättynyt. Kun se mies oli toimessaan, tarjosivat edes aamulehdet loppumattomia mahdollisuuksia. Usein oli vain tuo vähäpätöisin merkki, Watson, heikoin viittailija ja kuitenkin oli siinä kylliksi minulle havaitakseni tuon suuren pahantekijän neron samoin kuin heikoin liike kankaan reunassa vaikuttaa sen, että kangas kokonaisuudessaan liikahtaa. Rikoksien tieteelliselle tutkimukselle ei mikään europpalainen pääkaupunki voinut tarjota suurempia etuja kuin Lontoo. Mutta nyt." — Hän kohotti olkapäitään leikillisesti muka pettyneenä, että asiat etupäässä juuri hänen vaikutuksestaan olivat nykyiselle kannalleen joutuneet.
Sinä aikana, josta minä nyt puhun, oli Holmes ollut kotona muutamia kuukausia ja hänen ehdotuksestaan olin myynyt liikkeeni ja me asuimme taas yhdessä entisessä kortteerissamme Baker Streetin varrella. Muuan nuori lääkäri Werner nimeltään, oli ostanut pienen Keosingtonin ja harvinaisen lyhyen ajan epäiltyään maksanut siitä korkeimman hinnan, minkä uskalsin pyytää — yksityiskohta, joka muutaman vuoden kuluttua selviytyi, kun sain tietooni, että Werner oli kaukaista sukua Holmesille, ja että ystäväni juuri oli lainanut rahat.
Ne kuukaudet, joina olimme huonetovereita, olivat tapahtumista rikkaita, jonka häneltä sain tietää, sillä selaillessani muistiinpanojani näen, että tuon ajan kuluessa sattui asioita, jotka koskivat entisen presidentti Murillon papereita ja myöskin huomiota herättäneen hollantilaisen höyrylaiva Frieslandin juttua, joka vähällä oli ollut maksaa henkemme.
Hänen kylmä ja ylpeä luonteensa tunsi kuitenkin aina vastenmielisyyttä kaikkea kohtaan, mikä koski myönnytystä yleisön puolelta ja hän terotti minulle mitä vakavammin, etten tästä puoleen ilmaisisi mitään, joka koskee häntä itseään — kielto, joka kuten olen jo selittänyt, on nyt tullut rikotuksi.
Mr. Sherlock Holmes heittäysi taaksepäin tuoliinsa lopetettuaan puheensa ja taivutti hitaasti aamulehtensä. Samassa kiintyi huomiomme ovikellon kiihkeään sointiin, jota tuossa tuokiossa seurasi tärähtelyjä juurikuin joku olisi nyrkillään kovasti lyönyt ulko-oveen. Kun se avautui, hyökkäsi joku eteiseen, nopeita askeleita kuului portaitten edestä ja tuossa tuokiossa ryntäsi huoneeseen hengästynyt, kalpea nuori mies, silmissä raivoisa katse ja tukka epäjärjestyksessä. Hän katseli milloin toista milloin toista meistä huoneessa olijoista ja kysyvistä katseistamme huomasi hän täytyvänsä jollakin tavoin pyytää anteeksi epäsäädyllistä huoneeseen tunkeumistaan.
"Olen pahoillani, mr. Holmes," huudahti hän. "Anteeksi! Olen miltei hulluna. Olen onneton John Hector McFarlane."
Hän sanoi tämän, ikäänkuin nimi yksin olisi ollut kylliksi ilmaisemaan sekä hänen esiintymistapansa että käyntinsä tarkatukseni mutta toverini levollisesti kasvoista huomasin ettei tuo merkinnyt hänelle enempää kuin minullekaan.
"Ottakaa sikari, mr McFarlane", sanoi änn ja ojensi hänelle kotelonsa. "Olen varma, että teidän symptooninne pakottavat täkäläisen ystäväni tohtori Watsonin kirjottamaan teille rauhottavan reseptin. Ilma on viime päivinä ollut kauhean lämmin. Jos te nyt olette vähän levollisempi, pyydän teitä istumaan tuolle tuolille ja aivan rauhallisesti ja hitaasti kertomaan minulle, kuka te olette ja mikä on toivomuksenne. Te mainitsitte nimen, joka pitäisi kai olla minulle tuttu, mutta vakuutan, etten tiedä teistä muuta kuin että olette nuori mies, asianajaja, vapaamuurari ja pahoin hengästynyt."
Luottaen ystäväni menettelytapaan ei minun ollut vaikea käsittää noita hänen tekemiään johtopäätöksiä ja tarkastella epäjärjestyksiä vaatetuksessa, asiapaperikimppua ja kovia sisäänhengähdyksiä, jotka heilauttelivat sitä.
"Niin, minä olen kaikkea sitä, mr Holmes, ja lisäksi vielä tällä hetkellä Lontoon onnettomin mies. Älkää Jumalan tähden jättäkö minua avuttomaksi, mr Holmes! He tulevat vangitsemaan minua ennenkuin olen ennättänyt kertoa teille koko asian, niin älkää antako heidän viedä minua, ennenkuin olette kuullut totuuden. Voisin tyytyväisenä mennä vankilaan, jos tietäisin, että te työskentelette hyväkseni."
"Vangitsemaan teitä!" sanoi Holmes. "Tämä on todella oikein hauskaa, sangen huvittavaa. Mistä syystä luulette tulevanne vangituksi?"
"Syytettynä mr Jonas Oldareen murhasta Lower Norwoodissa".
Toverini kasvot ilmaisivat mielentilaa, joka ei ollut, kuten pelkäsinkin, yhtä rauhallinen kuin tavallisesti.
"Ihme ja kumma", sanoi hän, "minä mainitsin juuri tänään aamiaispöydässä ystävälleni, tohtori Watsonille, ettei mieltäkiinnittäviä tapauksia enää tulisi esiintymään lehdissämme.
Vieras ojensi vapisevan kätensä ja otti Daily Telegraphin, joka vielä oli Holmesin polvilla.
"Jos olisitte katsoneet tätä, olisitte yhdellä silmäyksellä käsittäneet, minkä vuoksi olen tullut luoksenne. Minulla on välitön tunne siitä että nimeni ja onnettomuuteni on joka miehen suussa". Hän taivutti lehden niin, että sisäsivu tuli esille. "Tässä se on ja teidän luvallanne luen sen. Kuunnelkaa tätä, mr Holmes. Otsake kuuluu: "Kamala tapaus Lower Norwoodissa. Eräs hyvintunnettu rakennusmestari kadonnut. Murhaa ja murhapolttoa epäillään. Rikoksentekijän jälillä ollaan". Näitä jälkiä ne jo seuraavat ja tiedän, että ne syyttömästi johtavat minun luokseni. Minua on seurattu London Bridgen asemalta ja tiedän, että ne odottavat ainoastaan kirjallista käskyä saadakseen vangita minut. Tämä musertaa äitini sydämen — tämä musertaa nänen sydämensä!" Hän väänteli käsiään sieluntuskissa ja huojutti ruumistaan eteen ja taaksepäin.
Katselin osanotolla tätä miestä, jota niin karkeasta väkivallantyöstä syytettiin. Hän oli valkotukkainen ja tavallaan kaunis pelokkaine, sinisine silmineen, sekä rehellisine kasvonpiirteineen. Hänen suunsa oli hieno ja tuntehikas. Hän oli noin kahdenkymmenen seitsemän vuoden ikäinen ja kaikissa suhteissa oikea gentlemanni. Valkosen kesäpalttoon taskusta pistäysi esille joukko papereita, jotka todistivat hänen ammattinsa.
"Meidän täytyy käyttää sitä aikaa, mikä meillä on", sanoi Holmes. "Watson, tahdotteko ottaa lehden ja lukea minulle kysymyksessä olevan artikkelin".
Repäsevän otsakkeen alla, joka jo äsken luettiin, oli seuraava kertomus:
"Viime yönä tai aikaiseen tänä aamuna sattui Lower Norwoodissa tapahtuma, jonka syynä täytyy olla todellinen rikostyö. Mr Jonas Oldaree on tässä etukaupungissa hyvin tunnettu kansalainen, hän kun täällä on monta vuotta harjottanut rakennusmestarin ammattia. Oldaree on naimaton, viisikymmentä kaksi vuotta vanha ja asuu Deep Dene Housessa, lähellä Sydenhamia, samannimisen tien varrella. Häntä pidetään yleisesti miehenä, jolla on kunnioitettavat tavat, hän on hiljainen ja myöntyväinen. Muutamia vuosia sitte vetäysi hän irti toimestaan, jossa hänen kerrotaan koonneen melkoisen omaisuuden. Eräs pienempi lautatarha sijaitsee kuitenkin vielä talon takasivulla ja viime yönä noin klo kahdentoista aikana ilmoittivat palokellot että muuan lautataapeli oli syttynyt palamaan. Ruiskut olivat heti paikalla, mutta mahdotonta oli sammuttaa liekkejä ennenkuin lautataapeli oli palanut poroksi. Niin kauvan luultiin tulipalon olevan tavallisen onnettomuudentapauksen aiheuttaman, mutta toiset varmat yksityiskokdat viittaavat rikokseen. Kummasteltiin ettei lautatarhan omistaja näyttäytynyt tulipalopaikalla ollenkaan ja ensi kuulusteluun ei häntä löydetty kotoaan ollenkaan. Tarkastus hänen huoneessaan osotti, ettei hän ollut nukkunut vuoteellaan, että siellä oleva kassakaappi oli avattu, että joukko tärkeitä papereita oli ympäri nuonetta ja että lopuksi näkyi selviä merkkejä verisestä tappelusta, sillä veripilkkuja oli kaikkialla huoneessa ja tammisen kävelykepin kädensijassa. On tunnettua, että mr Oldaree oli myöhään illalla vastaanottanut erään vieraan ja löydetty keppi on huomattu yhtäläiseksi kuin se, jonka omistaa mainittu nenkilö, eräs nuori Lontoon asianajaja nimeitä John Hector McFarlane, nuorempi osakas Graham ja McFarlanessa n:o 426, Gresham Building, E. C. Poliisi luulee omaavana todistuksia, jotka ilmaisevat sangen raskauttavia syitä rikokseen ja kaikessa tapaukissa voidaan ennustaa, että huomiota herättävä tapaus tulee paljastetuksi.
Myöhemmin. Tätä painettaessa kerrotaan, että mr John Hector McFarlane on vangittu mr Oldareen murhasta syytettynä. On ainakin varmaa, että kirjallinen vangitsemiskäsky on annettu. Uusia ja kamalia yksityiskontia on valaistu tänään kuulustelussa Norwoodissa. Paitsi jälkiä onnettoman rakennusmestarin huoneessa tapahtuneesta taistelusta on huomattu, että hänen makuukamarinsa ranskalainen ikkuna — joka huone muuten sijaitsee rakennuksen pohjakerroksessa — oli auki ja merkit todistavat, että jotakin suurta esinettä on sen läpi ja edelleen laahattu lautataapeliin, ja lopuksi on tuhkasta löydetty ihmisruumiin hiiltyneitä jäännöksiä, poliisi luulee, että mitä törkein rikos on tapahtunut, että uhri on murhattu omassa makuukuoneessaan, hänen paperinsa varastettu ja kuollut ruumiinsa laahattu lautataapeliin, jotta kaikki hirmutyön jälet peittyisivät. Tutkinnon johto on jätetty päällikkö Lestradesin, Scottland Yardista, tottuneisiin käsiin ja tavallisella energiiallaan ja viisaudellaan on hän seurannut johtolankaa".
Sherlock Holmes kuunteli tätä merkillistä kertomusta silmät suljettuina ja sormenpäät toisiaan vasten.
"Tapauksessa on todellakin muutamia hauskoja puolia", sanoi hän hitaalla äänellä. "Saanko ensiksi ja ennenkaikkea kysyä teiltä, mr McFarlane, mistä se johtuu, että te vielä olette vapaana, vaikka luullaan olevan kylliksi todistuksia teidän vangitsemiseksenne?"
"Minä asun Torrington Lodgessa, Blacheatissa, mr Holmes, mutta kun minulla oli asioita mr Oldarelle vielä myöhään eilisiltana, jäin erääseen hotelliin Norwoodissa ja sieltä menin konttoriini. En tiennyt mitään koko asiasta ennenkuin olin junassa; silloin luin sen, jonka nyt juuri kuulitte. Käsitin heti kauhean vaarallisen tilani ja riensin saattamaan tapauksen teidän tietoonne. En epäile, ettei minua vangittaisi kotonani tai konttorissani Cityssä. Muuan mies seurasi minua London Bridge asemalta ja olen varma, että — Hyvä Jumala, mitä se on?"
Ovikello soi ja heti kuului portailla raskaita askeliä, silmänräpäystä myöhemmin ilmaantui ovelle vanha ystävämme Lestrade. Hänen takanaan erotin parin poliisikonstaapelin varjot.
"Mr John Hector Mc Farlane?" sanoi Lestrade.
Onneton turvattimme kalpeni äkkiä.
"Minä vangitsen teidät mr Jonas Oldareen tahallisesta murhasta."
McFarlane kääntyi meihin epätoivoisena ja vaipui murtuneena tuoliinsa.
"Hetkinen vain, Lestrade", sanoi Holmes. "Puoli tuntia ennemmin tai myöhemmin lienee teille yhden tekevä, ja tämä herra pääsi juuri kertomasta meille tuon sangen huvittavan asiansa, joka kenties voi hiukan antaa tähän kysymykseen selvitystä."
"Luulen käyvän vaikeaksi siitä saada asialle valaistusta", sanoi Lestrade terävästi.
"Teidän luvallanne, ei minusta ole vähemmän huvittavaa saada kuulla hänen kertomustaan".
"No niin, minulle olisi vaikeaa jotenkin alentaa teitä, sillä te olette kerran tai pari ennen muinoin olleet hyödyksi poliisikunnalle ja Scotland Yardissa olemme velvolliset tekemään teille vastapalveluksen", sanoi Lestrade. "Olen kuitenkin pakotettu pysäyttämään vangin ja minun täytyy sanoa hänelle, että mitä hän lausuukin, se sovitetaan häntä itseään vastaan.
"En toivo mitään muuta", sanoi turvattimme, "kuin että tahdotte kuulla ja tunnustaa ehdottoman totuuden".
Lestrade katsoi kelloaan.
"Annan teille puolituntia aikaa", sanoi hän.
"Minun täytyy ennenkaikkea selittää, etten tiedä mitään mr Oldareesta, hänen nimensä kyllä on minulle tunnettu sillä vanhempani tunsivat hänet useita vuosia sitte, mutta eivät myöhemmin olleet kohdanneet häntä. Minä tulin senvuoksi hyvin huvitetuksi, kun hän eilen noin kello kolmen tienoissa astui konttoriini Cityssä. Mutta vielä enemmän kummastuin, kun hän kertoi käyntinsä syyn. Hänellä oli muutamia taskukirjan lehtiä kädessään, täynnä sekasotkuista käsialaa — tässä ne ovat — ja hän laski ne pöydälleni".
"Tässä on testamenttini", sanoi hän. "Toivoisin, että te, mr McFarlane, toimittaisitte sen lailliseen muotoon. Minä voin istua täällä, kunnes olette tehneet sen".
"Aloin kopioida paperilehtiä ja voitte käsittää kummastukseni, kun huomasin, että hän pienillä poikkeuksilla oli koko omaisuutensa määrännyt minulle. Hän oli omituisen pieni, raskas mies, valkoisine kulmakarvoineen ja kun katsoin häntä huomasin hänen terävissä, harmaissa silmissään, jotka olivat kiinnitettyinä minuun, huvittavan ilmeen. Tuskin voin uskoa omia tunteitani, kun luin testamentin sisällyksen; mutta hän selitti olevansa naimaton, ilman sukulaisia, sanoi ennen tunteneensa vanhempani ja kertoi, että minua yleisesti pidetään ansiokkaana nuorena miehenä, jonka käsissä hänen rahansa olisivat oikealla paikallaan. Minä voin ainoastaan sydämellisemmästi kiittää. Testamentti valmistettiin, allekirjotettiin ja kirjurini todistivat sen. Se on kirjotettu tälle siniselle paperille ja nämä lehdet ovat, kuten jo mainitsin, konsepteja siihen. Tämän jälkeen ilmotti mr Oldaree, että hänellä oli suuri joukko papereita, vuokrasopimuksia, osakkeita, velkakirjoja y. m. — mikä oli tarpeellista minulle nähdä ja ymmärtää. Hän sanoi ei olevansa tyytyväinen, ennen kuin kaikki tämä olisi järjestetty ja hän pyysi minua tulemaan luokseen Norwoodiin saman päivän iltana mukanani testamentti, että tarkastaisimme kaikki uudelleen. "Paina mieleesi, poikaseni, ettei sanaakaan tästä vanhemmillenne, ennenkuin kaikki on valmiina". Hän antoi erityisen painon tälle lauseelle ja vaikeni paljon merkitsevästi.
"Ymmärrätte, mr Holmes, että olin sellaisessa mielentilassa, etten voinut häntä loukata enkä siis kieltäytyä. Hän oli hyväntekijäni ja kaikki ponnistukseni olisin käyttänyt täyttääkseni hänen pienemmänkin toivomuksensa. Sähkötin kotiin, että minulla on erikoisen tärkeä asia suoritettavana, joten en voinut varmaan sanoa, milloin saavun kotia. Mr Oldaree pyysi minua illalliselle luokseen kello 9, hän kun ei aikaisemmin ollut kotona. Minulle oli hiukan vaikeaa löytää hänen asuntoaan ja kello oli lähes puoli kymmenen ennenkuin löysin sen. Minä näin hänet — ".
"Silmänräpäys! sanoi Holmes, "kuka aukasi oven?"
"Eräs keski-ikäinen nainen, hänen taloudenhoitajattarensa, kuten luulen".
"Ja hän luonnollisesti myöskin ilmotti teidät?"
"Aivan niin", sanoi McFarlane.
"Jatkakaa ,olkaa hyvä!"
McFarlane kuivasi kostean otsansa ja alkoi uudelleen kertoa:
"Nainen vei minut erääseen arkihuoneeseen, jossa yksinkertainen illallinen oli katettuna, Myöhemmin johdatti mr Oldaree minut makuuhuoneesensa, missä suuri kassakaappi seisoi. Hän aukasi sen ja otti esille joukon asiapapereita, jotka tarkastimme. Kello yhdentoista ja kahdentoista välillä lopetimme. Hän huomautti, ettemme saaneet häiritä taloudenhoitajatarta. Hän kehoitti minua poistumaan ranskalaisen ikkunan läpi, joka oli koko ajan ollut auki.
"Oliko rullaverho alaslaskettu? kysyi Holmes.
"En ole varma siitä, mutta luulen, että se oli vain puoleksi. Niin, nyt muistuu mieleeni, että hän veti sen ylös, voidakseen kokonaan aukaista ikkunan. En voinut löytää keppiäni ja hän sanoi, "se ei merkitse mitään, poikaseni, toivon saavani usein kohdata teitä luonani ja otan keppinne talteen, kunnes tulette noutamaan sen". Jätin hänet silloin; kassakaappi oli avoinna ja paperit olivat kimpuissa pöydällä. Oli niin myöhä etten voinut palata Blackheathiin, joten vietin yöni Anerley Armsissa, enkä tiennyt koko tapahtumasta mitään, ennenkuin aamulehdistä luin hirvittävän uutisen".
"Mitä muuta haluatte kysyä, mr Holmes?" sanoi Lestrade, joka kerran, pari oli kohottanut kulmakarvojaan tämän merkillisen selityksen aikana.
"En mitään ennenkuin olen käynyt Blackheathissa".
"Tarkotatte Norwoodissa", sanoi Lestrade.
"Aivan niin, sitä tarkoitinkin", sanoi Holmes arvotuksentapainen hymy huulillaan. Lestrade oli useamman kerran kuin hän tunnustikaan, huomannut, että tuo terävä äly voi tunkeutua kaiken sen läpi, mikä oli pimeää hänelle itselleen. Hän katseli nyt uteliaana toveriani.
"Luulenpa, että haluaisin puhua pari sanaa kanssanne, mr Holmes", sanoi hän.
"Kas niin, mr McFarlane, kaksi konstaapelia on oven takana ja vaunut odottavat kadulla." — Onneton nuorukainen nousi, loi vielä kerran rukoilevan katseen meihin ja poistui huoneesta. Konstaapelit veivät hänet vaunuihin, mutta Lestrade jäi luoksemme.
Holmes oli ottanut käteensä paperilehdet, jotka sisälsivät testamentin konseptin ja katseli suurimmalla mielenkiinnolla niitä.
"On muutamia huomiota ansaitsevia nakökontia näiden paperien nojalla, Lestrade, eikö niin?" sanoi hän ojentaen ne poliisipäällikölle.
Tämä katseli papereita ällistyneenä.
"Minä saan selvän muutamista alkuriveistä ja näistä tuossa keskellä, sekä loppusanoista. Ne ovat kirjotetut selvästi kuin koneella, mutta kirjotus muuten on niin kauhean huonoa, etten osaa sitä ollenkaan lukea."
"Minkä johtopäätöksen teette tämän johdosta?" kysyi Holmes.
"Entä minkäs te?"
"Että se on kirjotettu rautatievaunussa; epäselvä kirjotus junan kulkiessa ja tuo kaunis käsiala sen seisoessa asemalla. Kaikkein sotkuisin on taas valmistettu junan kulkiessa vaihdekiskoilla. Joku asiantunteva tiedemies voisi heti sanoa, että se on kirjotettu esikaupungissa, sillä missään muualla kuin suurkaupungin läheisyydessä ei ole niin tiheään vaihdekiskoja. Edellytettynä, että hän koko ajan on ollut kiintyneenä työhönsä, on junan täytynyt olla pikajuna, joka pysähtyy ainoastaan kerran Norwoodin ja London Bridge asemien välillä.
Lestrade rupesi nauramaan.
"Te olette verraton taituri, kun asia otetaan teidän teoriianne kannalta," sanoi hän. "Miten tamä koskee asiaa?"
"Se koskee tuon nuoren miehen kertomusta ja edelleen sitä seikkaa, että Oldaree on kirjottanut testamentin matkustaessaan eilispäivänä. Onpa kummallista — vai miten? — että henkilö kirjottaa noin tärkeän paperin sellaisessa tilassa. Se osottaa, ettei hän pannut sille suurta, käytännöllistä merkitystä. Kun joku tahtoo kirjottaa testamentin sillä vakaalla aikomuksella, ettei sen määräykset milloinkaan tule toteutumaan, valitsee hän juuri tuollaisen menettelytavan".
"No niin, hän kirjotti siinä oman kuolintodistuksensa," sanoi Lestrade.
"Oh, niinkö luulette?"
"Entäs te sitte?"
»Niin, voihan se olla mahdollista, mutta asia ei vielä ole aivan selvä minulle".
"Aivan selväkö? Jos ei tämä asia ole selvä, niin mikä sitte? Meillä on tässä nuori mies, joka äkkiä saa tietää, että jos eräs määrätty henkilö kuolee, saa hän periä suuren omaisuuden. Mitä tekee hän silloin? Hän ei puhu siitä kellekään, mutta toimittaa asiansa niin, että voi käydä suosijansa luona myöhään illalla; odottaa kunnes muut henkilöt samassa talaossa ovat käyneet levolle ja juuri tuon vanhan miehen omassa huoneessa murhaa hänet, polttaa hänen ruumiinsa lautataapelissa ja itse menee lähimpään hotelliin. Veripilkut nuoneessa ja kepissä ovat vähäpätöisiä. Luonnollista on, että hän koetti peittää verityön jälkiä ja hän toivoi, että jos ruumis palaisi tuhkaksi, kaikki hirmutyön jälet silloin olisivat peittyneet — rikostyön merkki, joka täydellä syyllä kohdistetaan häneen."
"Tämä tuntuu minusta, hyvä Lestrade, hiukan yksinkertaiselta", sanoi Holmes. "Te ette yhdistä mielikuvitusta suuriin luonnonlahjoihinne; mutta jos te silmänräpäyksenkin ajan olisitte tuon nuoren miehen sijassa, tahtoisitte valita vaikka yön testamentin laatimisen jälkeen tervehdys käyntinne ajaksi. Olisikoko teidän mielestänne vaarallista yhdistää näitä molempia näkökontia? Ja ylimalkaisemmin: tahtoisitteko valita tämän tilaisuuden, kun tunnettua on, että te olette talossa ja palvelija on päästänyt teidät sisälle? Ja lopuksi: tahtoisitteko nähdä niin suurta vaivaa hävittääksenne ruumiin, mutta jättää keppinne todisteeksi syyllisyydestänne?"
"Myöntäkää Lestrade, että tämä on hyvin epäjohdonmukaista."
"Mitä keppijuttua koskee, mr Holmes, niin tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että rikoksentekijä usein hämmentyneenä toimittaa asioita, jotka tavallisessa mielentilassa oleva jättäisi tekemättä. Epäilemättä pelkäsi hän mennä takaisin huoneeseen. Lausukaa toinen teoriia, joka pitää yhtä tosiseikkojen kanssa".
"On helppoa lausua niitä vaikka puoli tusinaa", sanoi Holmes. "Tässä yksi, joka on ei ainoastaan mahdollinen vaan myöskin tosi. Minä tarjoon sen teille vapaasti. Vanhempi mies käsittelee papereita jotka epäilemättä ovat sangen arvokkaita. Ohi kulkeva maantiesankari näkee heidät ikkunan läpi, jonka rullaverno on vain puoleksi alaslaskettu. Asianajaja poistuu. Maantiesankari kiipeää sisään, hän tarttuu ensi esineesen, minkä huomaa, keppiin nimittäin, surmaa Oldareen, polttaa ruumiin ja pakenee.
"Miksi olisi rosvo polttanut ruumiin?"
"Samasta syystä kuin McFarlane".
"Ettei totuus tulisi ilmi".
"Ehkä rosvo poltti sen vain hirmutyönsä täytteeksi".
"Miksi ei hän ottanut mitään?"
"Syystä, ettei noita papereita käynyt myyminen".
Lestrade pudisti päätään, vaikkei, kuten minusta tuntui, niin varmasti kuin tavallisesti.
"No niin, mr Sherlock Holmes, etsikää te rosvoa, ja kun löydätte hänet, voimme vaihtaa miehiä. Tulevaisuus näyttää, kumpi on oikeassa. Mutta huomatkaa, mr Holmes, tämä seikka: että mikäli tiedämme, ei yhtään papereista ole kadoksissa, että vanki on ainoa mies maailmassa, jolla ei ollut syytä ottaa niitä, hän kun oli laillinen perillinen ja siis joka tapauksessaa saava ne.
Ystäväni näytti tämän huomautuksen johdosta joutuvan hiukan neuvottomaksi.
"En tahdo kieltää, etteivät tosiseikat puhu teidän väitteenne puolesta", sanoi hän. "Tahdon vain osottaa, että myöskin toisenlaiset väitteet ovat mahdollisia. Tulevaisuus valaisee tämän asian, kuten sanoitte. Hyvää huomenta! Aion päivän kuluessa pistäytyä Norwoodiin näheäkseni, kuinka asianne edistyy".
Kun poliisi oli mennyt, nousi ystäväni ja teki valmistuksia päivän työtä varten.
"Ensimäinen toimeni tähtää, kuten sanoin, suoraan Blackheathiin", virkkoi hän samalla kun veti päällystakin ylleen.
"Ja miksi ei Norwoodiin?"
"Syystä, että tässä asiassa on kaksi salaperäistä tapahtumaa yhteydessä toistensa kanssa, poliisi on tehnyt sen erehdyksen, että on keskittänyt kaiken huomionsa näistä toiseen, vaikka mahdollisesti syy onkin toisaalla. Mutta selvää on minusta, että jos tässä tahdotaan hiukankin selville päästä, täytyy lähteä tuosta ensimäisestä tapahtumasta, merkillisestä testamenttijutusta, joka testamentti on niin äkkiä tehty ja niin odottamattoman edullisilla ehdoilla. Sen täytyy jotenkin selvittää myönempiä tapahtumia. Ei rakas poikaseni, enpä luule, että voit auttaa minua. Ei ole mitään pelkoa, muuten en uneksisikaan matkustamisesta ilman sinua. Luotan siihen, että kun illalla kohtaan sinut, voin varmasti kertoa jostakin, mitä voin tehdä tuon onnettoman nuorukaisen hyväksi, joka itse on antautunut suojelukseeni".
Iltamyöhällä vihdoin palasi ystäväni, hänen väsyneistä ja hermostuneista kasvoistaan huomasin, ettei se varma toivo, mikä hänellä oli lähteissään, ollutkaan toteutunut. Tunnin ajan soitteli hän viulua lepuuttaakseen riehuvia tunteitaan. Vihdoin pani hän soittokoneen pois ja alkoi seikkaperäisesti kuvata pettymystään.
"Kaikki on käynyt hullusti, Watson, niin hullusti kuin vain on mahdollista ajatella. Jouduin tappiolle väitellessäni Lestraden kanssa, mutta sieluni kautta en usko, että hän on oikeassa ja me väärässä. Kaikki vaistoni osottavat minulle tien, mutta kaikki tosiseikat erään toisen. Ja pelkään, ettei brittiläisellä oikeudella vielä ole senlaatuista intelligenssia, että se luottaisi enemmän minun teoriiaani kuin Lestraden väitteisiin".
"Menitkö Blackheathiin?"
"Menin, Watson, sinne juuri menin ja huomasin heti, että tuo edesmennyt, kaivattu Oldaree oli sangen järkevä konna. Isä oli poissa etsimässä poikaansa. Äiti oli kotona, pieni, pyöreä, sinisilmäinen olento, suunnattomasti peloissaan ja hermostuneena. Hän luonnollisesti ei myöntänyt mitenkään mahdolliseksi, että hänen poikaansa voitaisiin epäilläkään syylliseksi. Mutta hänessä ei voinut huomata mitään kummasteluakaan, vielä vähemmin murhetta Oldacreen kohtalosta. Päinvastoin puhui hän hänestä sellaisella katkeruudella, että tuo säälimättömyys tulee epäilemättä herättämään poliisin huomiota, sillä jos hänen poikansa on kuullut hänen Oldacresta tuolla tavoin puhuvan, niin se on voinut tehdä hänet taipuisaksi vihaamaan häntä. "Hän oli enemmän pahasisuinen ja viekas apina kuin ihmisolento", sanoi hän, "sellainen oli hän aina, myöskin nuorena".
"Te tunsitte hänet silloin?" sanoin minä.
"Kyllä, tunsin hyvinkin. Olipa hän tavallaan rakastelijanikin. Taivas olkoon kiitetty, että minulla oli kylliksi ymmärrystä erota hänestä ja kihlautua paremman, joskin köyhemmän miehen. Olin kihloissa hänen kanssaan, mr Holmes, mutta sitte kuulin liikuttavan kertomuksen, miten hän kerran oli laskenut kissan lintuhäkkiin, ja tuo tapaus se etenkin sai minut vakuutetuksi hänen julmuudestaan, enkä siitä asti ole tahtonut hänen kanssaan olla missään tekemisissä". Hän penkoi kauvan piironginlaatikoistaan ja löysi vihdoin erään naisen kuvan; se oli häpeällisesti tahrattu ja raapittu veitsellä. "Se on minun kuvani", sanoi hän. Oldacre lähetti sen minulle tuollaisena lukemattomien sadattelujensa ohella hääpäivänäni".
"No hyvä", sanoin minä, "varmaankin on hän nyt antanut anteeksi teille, koskapa on jättänyt kaiken omaisuutensa pojallenne".
"En minä, eikä poikanikaan tahdo saada mitään Oldacrelta, emme hänen eläissään emmekä kuolemansakaan jälkeen!" huudahti hän. Onhan meillä Jumala taivaassa ja sama Jumala, joka on tuota ilkiötä rangaissut, on silloin kuin hänen aikansa tulee, näyttävä, etteivät poikani kädet ole hänen verellään tahratut".
"No niin, koettelin pariakin johtolankaa, mutta eivät ne kumpainenkaan vieneet mihinkään tulokseen vaan sitävastoin monet yksityisseikat puhuivat niitä vastaan. Jätin silloin kaikki ja menin Norwoodiin."
"Paikka, Deep Dene House, on suuri tiilistä rakennettu huvila, joka sijaitsee seudun keskuksessa ja sen edessä avautuu laakeripuiden somistama ruohokenttä. Talon oikealla puolen ja kappaleen matkan päässä maantiestä oli tuo lautatarha, joka syttyi tuleen. Tästä näet kaikesta varjopiirteet taskukirjani lehdellä. Tämä ikkuna vasemmalla on juuri se, joka vie Oldacren huoneeseen. Sieltä voi sen läpi nähdä sisään, kuten huomaat. Tämä seikka on miltei ainoa pieni lohdutus, jonka tänään olen saanut. Lestrade ei ollut siellä, mutta hänen ensimäinen konstaapelinsa teki seuraa. He olivat juuri päättäneet kaiken jälelle jääneen omaisuuden löytötavarana langettaa valtiolle. Aamupäivällä olivat he työskennelleet palaneen lautataapelin raunioita kaivaen ja paitsi hiiltyneitä ihmisruumiin jäännöksiä löytäneet useita värinsä kadottaneita pyöreitä metallikappaleita. Minä tarkastelin niitä huolellisesti ja ilman epäilystä olivat ne housunnappeja. Erotin myöskin, että muuan niistä oli merkitty nimellä "Hyams", joka oli Oldacren räätäli. Tutkin sen jälkeen tarkasti ruohokenttää hakien jälkiä, mutta tämä vallinnut kuivuus oli tehnyt kaiken kovaksi kuin rauta. En voinut huomata muuta kuin että ruumista tai muuta raskasta esinettä oli raahattu pensasaidan läpi, joka ojentautuu suoraan rakennukselta lautatarhaan. Kaikki tämä todistaa yleisen mielipiteen. Minä ryömiskelin ympäri ruohokenttää elokuun auringonpaahtaessa selkääni, mutta tunnin turhan työn jälkeen palasin yhtä viisaana kuin ennenkin.
"No niin, tämän epäonnistumisen jälkeen menin makuuhuoneesen ja tarkastin myöskin sen. Veripilkut olivat sangen vähäpätöisiä, melkeimpä kuin tahroja, eikä väriä voinut erottaa, mutta epäilemättä olivat ne tuoreita. Keppi oli viety pois, mutta myöskin siinä oli vain pieniä jälkiä verestä. Ei ole mitään epäilystä, ettei keppi olisi tuttavamme oma. Hän onkin sen tunnustanut. Kahden eri henkilön jalanjälkiä saattoi erottaa matolla, mutta ei sen sijaan mitään merkkiä kolmannesta, mikä taas on vastapuolueellemme eduksi. Se latelee yhä uusia ja uusia todistuksia sillä aikaa kuin meidän täytyy vaieta".
»Yhden ainoan pienen toivonsäteen kohtasin, mutta myöskin se sammui. Tutkin kassakaapin sisältöä, joka suurimmaksi osaksi oli levitettynä pöydälle, paperit olivat olleet suljettuina sinetillä lukittuikin kuoriin, pari niistä oli poliisi avannut. Mikäli minä voin asiaa arvostella, eivät ne olleet kovinkaan arvokkaita, eivätkä myöskään pankkitodistukset osottaneet hänen niin erinomaisen hyvissä varoissa olevan. Mutta minusta tuntui niinkuin eivät kaikki paperit olisi olleet siinä. Olin kuullut mainittavan jotain — osakkeista — luultavasti juuri arvokkaimpia joita en voinut löytää. Jos tämä voitaisi sitovasti todistaa, kääntyisivät Lestraden todistuskeinot häntä itseään vastaan, sillä kuka viitsisi varastaa jotakin, jonka hän ennen pitkää saisi periä?"
"Lopuksi, kun olin aukonut kaikki kuoret pääsemättä mihinkään tulokseen, koettelin onneani taloudenhoitajattaren kanssa. Mrs Lexington on hänen nimensä, pieni, mustaverinen ja vähäpuheinen nainen, joka näyttää kuin epäluuloisena katselevan kaikkea. Hän voisi kertoa meille jotakin, jos tahtoisi, siitä olen varma. Mutta hänen suunsa pysyi lukossa. Niin, hän oli laskenut sisään McFarlanen klo puoli kymmenen. Hän sanoi nyt, että kätensä olisi saanut ennen kuivettua kuin tehdä sen. Hän oli käynyt makuulle kello puoli yksitoista, hänen huoneensa oli rakennuksen toisessa päässä, eikä hän ollut kuullut mitään. Mr McFarlane oli unohtanut hattunsa ja kuten luuli muistavansa, myöskin keppinsä eteiseen. Hän oli herännyt palokellon soittoon. Hänen rakas isäntäparkansa oli varmasti murhattu. Oliko hänellä vihamiehiä? No, kaikilla ihmisillähän on vihamiskiä, mutta mr Oldacre oli yksinäisyyttä rakastava ja seurusteli vain liikeasioissa muiden ihmisten kanssa. Oli nähnyt napit ja väitti niiden kuuluvan niihin housuihin, jotka eilen olivat olleet Oldacren jalassa. Lautataapeli oli hyvin kuiva, sillä pitkään aikaan ei ollut satanut. Se paloi kuin taula ja kun hän saapui paikalle, ei nähnyt muuta kuin liekkejä. Hän ja kaikki palosotilaat tunsivat palaneen lihan hajua, joka näytti lähtevän juuri liekeistä. Ei tiennyt mitään papereista eikä mr Oldacren yksityisistä asioista".
"Tässä näet, rakas Watson, tulokset turhasta toimestani. Ja kuitenkin — kuitenkin" — hän viittasi vakuuttavasti kädellään. "Minä tiedän, että tässä on jotakin nurinpäin — minä tunnen sen pikkuvarpaisiini asti. Jotakin salaperäistä tässä lienee, jota ei taloudenhoitajatar tahdo ilmaista. Hänen silmissään oli jotakin katkeraa ja epäluuloista, mikä todistaa rauhatonta omaatuntoa. Joka tapauksessa ei tästä kannata enempää puhua, Watson; mutta ellei joku onnellinen sattuma tule avuksemme pelkään, että tuomio langetetaan. Katoamista Norwoodissa ei meidän tavallamme selitetä ja pelkäänpä, että yleisönkin on vaikea teoriiaamme sulattaa".
"Aivan varmasti muutoin tulee tuon nuoren miehen esiintymistapa tekemään edullisen vaikutuksen jokaiseen tuomariin," sanoin minä.
"Se on joskus vaarallinenkin tuollainen todistus tapa, rakas Watson. Etkö muista tuota suurmurhaajaa Bert Stevensiä, joka pyysi meitä puolustajakseen vuonna 1887? Voimeko ajatellakaan kylmäverisempää ja rohkeampaa nuorukaista?"
"Se on totta."
"Jos emme löydä toista keinoa, on miesparka hukassa. Sinä tuskin löydät pienintäkään aukkoa syytöksessä, joka nyt kohdistetaan häneen ja kaikki tutkimukset ainoastaan vahvistavat sitä. A propos, pieni yksityisseikka, tuo arvopaperijuttu, on sentään lähtökohta, josta voimme tutkimuksemme alkaa. Käydessäni läpi pankkitodistuksia, huomasin, että pääasiallisin syy tuohon mitättömään jäänökseen oli niissä schekeissä, jotka viime vuoden kuluessa valmistettiin mr Cornelius'elle. Myönnän, että olisin tavattoman halukas tietämään, kuka tämä Cornelius mahtanee olla, joka ent. rakennusmestarin kanssa on noin suurissa asioissa. Onko mahdollista, että hänellä on osansa tässä näytelmässä? Cornelius voisi olla joku kaupanvälittäjä, mutta meillä ei ole mitään velkakirjoja, jotka vastaisivat noita säännöllisiä ulosmaksuja. Kun kaikkia muita johtolankoja puuttuu, täytyy tutkimukseni kohdistua siihen pankkiin, joka on kysymyksessä olevat schekit lunastanut. Mutta pelkään, rakas poikaseni, ettei asiamme ennätä selviytyä, ennenkuin Lestrade hirttää suojattimme, mikä varmaankin tulee olemaan riemutapaus Scottland Yardissa".
En tiedä, miten Sherlock Holmes lienee tänä yönä nukkunut, mutta kun tulin aamiaiselle, tapasin hänet kalpeana ja väsyneenä. Hänen kirkkaat silmänsä näyttivät nyt, kun tummat varjot niitä ympäröivat, vielä tavallista kirkkaammilta. Matolla oli kauttaaltaan sikarinpätkiä ja varhaisempien aamulehtien numeroita, sähkösanomia oli poydällä.
"Mitä ajattelet tuosta, Watson? sanoi hän heittäen sen minulle.
Se oli Norwoodista ja seuraavasisältöinen:
"Uusia, tärkeitä todistuksia löydetty McFarlanen syyllisyys on lopullisesti vahvistettu. Pyydän teitä julkaisemaan tuomion — Lestrade"
"Tämä on arveluttavaa," sanoin minä.
"Se on Lestraden pieniä tyhmyyksiä,"vastasi Holmes happamasti hymyillen. Ja kuitenkin voi kaiken toivon heittäminen olla ennenaikasta. Kunhan kaikki on kerran pyörähtänyt, voivat uudet todistukset ilmaantua ja saada asialle toisen suunnan kuin Lestrade luulottelee. Syö aamiaista, Watson! sitte lähdemme yhdessä kävelylle ja koetamme päästä selville, mitä on tehtävä. Luulen, että sinun seurasi ja moraalinen kuntosi ovat tänään hyödyksi minulle."
Ystäväni itse ei ollut syönyt aamiaista. Hänen omituisuuksiaan oli juuri tuo, että ankaraan mielenjännitykseen jouduttuaan ei voinut nauttia mitään ja teinpä kerran sen huomion, että hänen raudanluja terveytensä eräästä tällaisesta paatosta, kävi niin heikoksi, jotta hän esean kerran pyörtyi. "En hetkeksikään voi vaihtaa energiiaani ruokahaluun," tapasi hän sanoa, kun lääketieteellisia nuhteita hänelle latelin. Sen vuoksi en tänä aamuna ollut huolissani, vaikka hän jättikin aamiaispöydän koskematta ja suoriusi kanssani matkalle Norwoodiin. Joukko työttömiä katselijoita oli vielä kokoontuneena Deep Dene Housessa, joka juuri oli sellainen esikaupungin huvila, jota äsken kuvailin. Portilla kohtasimme Lestraden; hänen kasvonsa loistivat voiton riemusta ja käytös osotti tavatonta ylpeyttä sekin.
"No, mr Holmes, vieläkö väitätte meidän olevan väärässä? Oletteko löytäneet maantiesankarianne?" kysyi hän.
"En ole vielä saanut vakaumusta asiassa," vastasi toverini.
"Me saimme vakaumuksen jo illalla ja tänään osottautui se oikeaksi; täytynee kai teidänkin myöntää, että olemme tällä kertaa olleet teitä nopeampia, mr Holmes."
"Te näytätte sellaiselta kuin jos jotain tavatonta olisi tapahtunut," sanoi Holmes.
Lestrade nauroi ääneensä.
"Te ette myöntäne ketään meistä voittajaksenne eikö niin?" sanoi hän. "Ei kukaan maailmassa saavuta kaikkea, mitä toivoo, vai kuinka tohtori Watson? Tulkaa tänne, hyvät herrat; niin luulen voivani saada teidät vakuutetuiksi siitä, että mr McFarlane on syyllinen."
Hän vei meidät käytävän läpi pimeään eteiseen.
"Tänne on nuori McFarlane tullut hattuaan hakemaan sittekun rikos oli tehty", sanoi hän. "No, katsokaa tätä", hän raapasi äkkiä tulta ja osotti veripilkkua valkeaksi kalkitulla seinällä. Kun hän vei tulitikun lähemmäksi, huomasimme enemmänkin kuin veripilkun. Siinä oli selvä peukalon jälki.
"Katsokaa sitä isonnuslasillanne, mr Holmes".
"Kyllä, sen teenkin".
"Te tiedätte, etteivät kahden eri sormen jälet ole milloinkaan aivan samanlaiset?"
"Olen kuullut jotakin sellaista".
"No niin, olkaa hyvä ja verratkaa tätä merkkiä tuohon vahajäljennökseen; joka minun käskystäni on tänä aamuna otettu nuoren McFarlanen oikeasta peukalosta".
Kun hän piti vahajäljennöstä veripilkun vieressä, ei tarvinnut suurennuslasiakaan huomatakseen, että ne epäilemättä olivat saman henkilön sormenjälkiä. Tuossa tuokiossa selvisi minulle, että onneton suojattimme oli auttamatta hukassa.
"Tämä on ratkaisevaa," sanoi Holmes.
"Niin, se on ratkaisevaa." huudahdin minä toivotonna.
Jotakin hänen äänessään oli kummallista ja minä pyörähdin katsomaan häntä. Hänen kasvonsa olivat omituisesti muuttuneet. Ne todistivat salaista iloisuutta. Hänen silmänsä loistivat kuin tähdet. Luulin hänen pidättävän väkisin pakkautuvaa naurua.
"Luoja paratkoon," sanoi hän lopuksi. "Kuka maailmassa voisi uskoa sitä? Kuinka näkö voi pettää todellakin! Ja niin kunnon mieheltä hän näytti: Tämä varottaa meitä liiaksi uskomasta omia päätelmiämme, vai kuinka, Lestrade?"
"Niin, jokainen meistä on pikkusen taipuvainen itseviisauteen, mr Holmes" sanoi Lestrade. "Tuon nuoren miehen julkeus on hävytöntä, mutta meidän ei sovi suuttua siitä.
"Se oli sallimuksen määräys, että hän tuli koskettaneeksi sormellaan seinää palatessaan hattuaan ottamaan! Ja niin luonnollisesti sitten kun oikein asiaa ajatellaan", Holmes oli ylimalkaan tyyni, mutta koko hänen ruumiinsa vahahteli sisäisestä kiintymyksestä hänen puhuessaan. "A propos, Lestrade, kuka teki tämän verrattoman keksinnön?"
"Se oli taloudenhoitajatar, mrs Lexington, joka kiinnitti siihen yöpoliisin huomion".
"Missä yöpoliisi oli?"
"Piti vahtia makuuhuoneessa, missä hirmutyö tapahtui, nähdäkseen, ettei mitään liikutettu".
"Mutta kuinka ei poliisi huomannut tätä merkkiä eilen?"
"Niin, meillä ei ollut mitään erikoista syytä niin huolellisesti tutkia eteistä. Ja ylimalkaan, kuten näette, ei se ole niin silmiinpistävässä paikassa".
"Ei, ei, luonnollisesti ei. Minä oletan varmaksi että se oli siinä jo eilen".
Lestrade katsoi Holmesiin ikäänkuin tämä olisi menettänyt järkensä. Itse myönnän olleeni kummissani sekä hänen iloisesta mielialastaan, että luonnottomista muistutuksistaan.
"En tiedä jos ajattelette McFarlanen yön pimeydessä tulleen vankilasta painamaan todistuksen itsestään seinään", sanoi Lestrade. "En luule kenenkään asiantuntijan maailmassa väittävän, ettei tämä olisi hänen peukalonsa jälki".
"Epäilemättömästi on se hänen peukalonsa jälki".
"No, siinä on kylliksi", sanoi Lestrade. "Olen käytännön mies, mr Holmes, ja kun olen koonnut todistukseni, teen johtopäätökseni. Jos teillä on jotakin sanomista minulle, tapaatte minut arkihuoneessani, jossa kirjotan raporttiani".
Holmes oli taas saavuttanut tasapainonsa, vaikka vieläkin luulin näkeväni hänen silmissään välahdyksiä iloisuudesta.
"Luoja paratkoon, tämä on sangen surullinen asiain kenitys, katson, vai kuinka?" sanoi hän. Ja kumminkin on tässä muutamia yksityisseikkoja, jotka antavat minulle hiukan toivoa suojattimme suhteen".
"Onpa ilahuttavaa kuulla", sanoin minä. "Olin peloissani, että kaikki olisi hänen sunteensa hukassa."
"Olisi liian uskaliasta väittää sitä, rakas Watson. Tiettyä on, että tuossa todistuksessa, jolle Lestrade panee niin suuren arvon, on sangen suuri aukko".
"Todellako, Holmes? Mikä sitte?"
"Ainoastaan tämä: tiedän ettei tuo merkki ollut siinä kun eilen tarkastin eteistä. Ja nyt, Watson, ottakaamme pieni kävely auringon paisteessa."
Aivan hämmentyneenä, mutta sydämessäni heikko toivo seurasin häntä kävelylle puutarhaan. Holmes tarkasti suurimmalla mielenkiinnolla joka nurkan talosta. Sen jälkeen vei hän minut sisähuoneiden kautta kellarista ullakkoon. Useat huoneista olivat kalustamattomia, mutta yhtä huolellisesti tarkasti hän niitäkin. Kun lopuksi saavuimme ylimmäisen kerroksen koridooriin, jonka molemmin puolin oli kolme pimeää makuuhuonetta, ilmestyi taasenkin hänen kasvoilleen tuo iloinen ilme.
"Tässä tapahtumassa on todellakin muutamia erinomaisia piirteitä, Watson," sanoi hän. "Nyt luulen olevan ajan kääntää Lestrade meidän uskoomme. Hän on saanut hiukan nauraa meidän kustannuksellamme, mutta ehkä nyt tuleekin meidän vuoromme, jos se tapa, jolla minä aion tämän probleemin ratkaista, osottautuu oikeaksi. Niin, nyt tiedän, kuinka meidän on meneteltävä."
Scottland Yardin poliisipäällikkö jatkoi yhä kirjottelemista työhuoneessaan, kun Holmes keskeytti hänet.
"Kirjotatte kai raporttia tästä tapauksesta?" sanoi hän.
"Juuri niin".
"Eikö se ole liiallista hätäiltyä? En voi asiaa auttaa, mutta varma olen siitä, etteivät teidän todistuksenne ole täydellisiä".
Lestrade tunsi ystäväni liian hyvin epäilläkseen hänen sanojensa tarkotusta. Pani kynän pois ja katsoi häntä kysyvästi silmiin.
"Mikä on tarkotuksenne, mr Holmes?"
"Ainoastaan se, että erästä hyvin tärkeää todistajaa ette ole huomioonne ottaneet".
"Voitteko todistaa sen?"
"Luulen voivani".
"Tehkää se!"
"Koetan parastani. Montako poliisia meillä on?"
"Täällä on kolme kuulomatkan päässä".
"Erinomaista!" sanoi Holmes. "Saanko kysyä. Ovatko he kaikki isoja, voimakkaita ja vahvaäänisiä miehiä?"
"Tietääkseni, vaikka en käsitä, mitä sillä on tämän asian kanssa tekemistä?"
"Enkäpä voin auttaa teitä sitä käsittämään ja pari muutakin asiaa lisäksi," sanoi Holmes. "Olkaa hyvä ja kutsukaa tänne kaikki väkenne."
Viisi minuuttia myöhemmin oli kolme poliisia eteisessä.
"Ulkohuoneessa on suuri joukko olkia," sanoi Holmes. "Pyydän teitä noutamaan kaksi lyhdettä sieltä. Luulen, että ne erinomaisen hyvin auttavat meitä vakuutetuiksi sen todistuksen pätevyydestä, josta minä puhun. Kiitoksia paljon! Watson, onko sinulla tulitikkuja taskussasi. No, mr Lestrade, pyydän teitä kaikkia seuraamaan minua ylimpään koridooriin."
Kuten ja mainittu, oli ylimmässä kerroksessa leveä koridoori, jonka molemmin puolin oli kolme tyhjää huonetta. Sherlock Holmes vei meidät koridoorin päähän. Poliisit seurasivat kummastuksesta irvistellen ja Lestrade katsellen hämillään ystävääni. Holmes seisoi edessämme kuin tietäjä, valmiina tekemään taikojaan.
"Tahdotteko olla hyvä ja lähettää yhden poliiseista noutamaan sangollisen vettä. Pankaa olet lattialle, kappaleen matkan päähän seinästä. Nyt luullaksemme olemme valmiit."
Lestraden kasvot punastuivat yhä enemmän suuttumuksesta.
"En tiedä, teettekö minusta pilkkaa, mr Holmes," sanoi hän. "Jos ette tiedä mitään, on parasta, että tunnustatte sen ilman kaikkia näitä hulluuksia."
"Vakuutan teille, paras Lestradeni, että kaikkiin näihin on minulla erinomaisen pätevät syyt. Muistanette, että pari tuntia sitte te hiukan pilkkasitte minua, kun aurinko silloin paistoi teidän taivaallanne, joten älkää pahastuko, jos minä puolestani nyt esiinnyn komulla ja loistolla. Watson, saanko pyytää sinua avaamaan tuon ikkunan ja sen jälkeen sytyttämään olet."
Minä tein niin ja ilmanvedon vaikutuksesta kierteli savu ympäri koridooria samalla kun kuivat olet leimusivat ja rätisivät.
"Nyt saamme nähdä, josko todistukseni tepsii, Lestrade. Saanko pyytää teitä kaikkia huutamaan: "tulipalo!" Nyt siis: yks, kaks, kolm'!"
"Tulipalo!" huusimme kaikki.
"Kiitoksia! Saanko vaivata teitä toisen kerran".
"Tulipalo!"
"Vielä kerran, herraseni ja yhteen ääneen."
"Tulipalo!" Huuto kuului varmaankin yli koko Norwoodin.
Sen kaiku oli tuskin hälvennyt, ennenkuin jotain hämmästyttävää tapantui. Muuan salaovi koridoorin päässä avautui äkkiä ja kummallisen pieni mies syöksähti sieltä esille kuin kaniini piilostaan.
"Erinomaista!" sanoi Holmes levollisesti. "Watson, tyhjennä sankosi olkiin. Kas niin, jo riittää! Lestrade, sallikaa minun esittää teille tuo etevin ja kaivattu todistaja, mr Oldacre".
Poliisipäällikkö tirkisteli äskentullutta suurimmalla hämmästyksellä. Tämä katseli taas milloin yhtä, milloin toista heikkenevän tulen värähtelevässä valossa. Ne olivat epämiellyttävät kasvot — elottomat, paheelliset, ilkeät, rauhattomine, vaaleanharmaine silmineen ja valkosine kulmakarvoineen.
"Mitä tämä merkitsee?" sanoi Lestrade vihdoin. "Mitä olette koko tämän ajan tehnyt, mitä?"
Oldacre päästi neuvottoman naurun vasten poliisipäällikön suuttumuksesta punastuneita kasvoja.
"En ole tehnyt minkäänlaista pahaa".
"Ettekö minkäänlaista pahaa? Olette koettaneet parhaanne saadaksenne viattoman miehen hirsipuuhun. Jos ei tätä herraa olisi, en ole ollenkaan varma ettei niin olisi käynytkin".
Tuo kurja olento alkoi kummitella muka.
"Vakuutan teille sir, että kaikki on vain oivaa leikkiä".
"Ah, oliko se leikkiä, vai niin? Te ette kauvankaan naura, sen vakuutan teille. Viekää hänet alas ja pitäkää vartioituna huoneessaan, kunnes minä tulen sinne. Mr Holmes", jatkoi hän, kun he olivat menneet. "En voinut puhua poliisien aikana, mutta nyt tahdon sanoa, että tämä on teidän nerokkain työnne. Te olette pelastaneet viattoman miehen hengen, ja te olette antaneet aihetta skandaaliin, joka riistää minulta kaiken kunnioituksen poliisikunnassa".
Holmes hymyili ja taputti Lestradea olalle.
"Kunnioituksen menettämisen sijaan te päinvastoin saatte nähdä, miten arvonne kohoaa juuri tämän tapahtuman johdosta. Tehkää muutamia pikku poikkeuksia raporttiinne, niin ihmiset saavat nähdä, miten vaikeaa on lumota poliisipäällikkö Lestraden silmiä".
"Ja tekö ette ollenkaan tahdo nimeänne julkisuuteen?"
"En missään tapauksessa. Työ on tässä paras palkinto. Enkäpä joskus etäisessä tulevaisuudessa julkaistaan se toisella tavoin, kun uuttera historioitsijani latelee tuhmuuksiaan — vai kuinka, Watson? No niin, katsokaamme nyt, missä tuo rotta on piilotellut itseään".
Koridoorin päässä oli, kuten mainittu, salaovi, joka johti pieneen huoneesen. Siihen tuli valoa katonrajassa olevasta raosta. Joitakin huonekaluja siellä oli, joukko ruokavaroja myöskin sekä muutamia kirjoja ja papereita.
"Tässä näemme rakennusmestariammatin valopuolen", sanoi Holmes kamarista tultuamme, "hän voi omin neuvoin asettaa kamarinsa kuntoon — taloudenhoitajatarta lukuunottamatta, jonka kanssa minä teidän sijassanne jakaisin saaliini, Lestrade".
"Seuraan teidän neuvoanne. Vaan miten tunsitte paikan, mr Holmes?"
"Olin saanut päälläni, että mies piilottelihe talossa. Kun kävin tämän koridoorin läpi ja huomasin sen kuutta jalkaa lyhemmäksi kuin koridoorit alemmissa kerroksissa, olin hänen piilopaikastaan jotenkin selvillä. Ajattelin, ettei hänellä olisi itseluottamusta niin paljon, että vaaran uhatessa pysyttelisi hiljaa. Olisimmehan tietysti voineet mennä sisälle ja ottaa hänet, mutta minua huvitti saada hänet itse tulemaan esille; sitäpaitsi olin velvollinen palkitsemaan aamuisen triumfinne".
"No niin, sir, olette todellakin kunnollisesti maksaneet veikanne. Mutta miten helkkarissa te tiesitte, että hän ylimalkaan oli koko talossa?"
"Tuosta peukalon jälestä, Lestrade. Te sanoitte sen ratkaisevan asian ja niinpä se tekikin, vaikka aivan toisella tapaa. Tiesin, ettei tuo merkki ollut siinä vielä eilen. Minulla on, kuten olette huomanneet, taipuvaisuutta yksityisseikkoihin ja niiden tutkimiseen; sen vuoksi tarkastin eteisen ja olin varma, että seinä oli puhdas. Niinmuodoin oli merkki ilmestynyt siihen yön kuluessa".
"Mutta kuinka?"
"Se on nyvin yksinkertaista. Kun nuo paketit kuljettiin, huomasi Oldacre McFarlanen painavan lämmintä lakkaa peukalollaan. Se on tehty niin sukkelaan ja tapahtuma muuten on niin luonnollinen että rohkenen väittää, ettei tuo nuori mies ollenkaan muista sitä. Se on hyvin todenmukaista, eikä vanha Oldacre silloin pannut siihen mitään huomiota. Kun hän sitte tuolla kammiossaan tuumiskeli kepposiaan, pälkähti yhtäkkiä hänen päähänsä pirullinen keksintö. Oli yksinkertaisin asia maailmassa, miten hän menetteli: Otti vahajäljennöksen tuosta lakasta, kostutti sitä hieman verellä ja painoi yöllä tuon merkin seinään, joko itse omalla kädellään tai taloudenhoitajattaren avulla. Jos tarkastelette noita papereita, jotka hän on ottanut mukaansa piilopaikkaan, niin lyönpä vetoa, että sieltä löydätte jostakin paketista juuri saman merkin".
"Kummallista!" sanoi Lestrade, "kummallista! Niinkuin sanotte, on asia tapahtunut; se on selvää ja kirkasta kuin kristalli. Mutta mikä on tämän kaiken tarkotus, mr Holmes?"
Minua huvitti tavattomasti nähdä poliisipäällikön kyselevän kuin lapsi opettajaltaan.
"No, enpä luule senkään olevan erittäin vaikeen selittää. Tuo gentlemanni, joka nyt odottaa meitä alhaalla, on maailman kavalin ja pahantahtoisin ilkiö. Te tiedätte, että hän kerran on saanut rukkaset McFarlanen äidiltä? Ettekö tiedä? Neuvoin teitä äsken kääntymään ensin Blackheathiin ja sitte vasta Norwoodiin. No niin, tämä häväistys, joksi hän sen katsoo, kasvatti vuosien kuluessa hänessä kostonhimoa ja hän odotti vain tilaisuuttaan. Usean viime vuoden kuluessa on hänellä ollut paljon vastoinkäymisiä ja hänen asemansa lienee perin epävakavalla kannalla. Hän koetti nyt tämän kamalan teon kautta sekä kostaa entisen rakastajattarensa menettelyn hänen pojalleen, paeta sen jälkeen ja uudella nimellä alottaa uudestaan elämänsä vieraalla paikkakunnalla".
"Todellakin; se on hyvin uskottavaa".
"Täytyy ihmetellä tuon ilkiön neroa rikossarjan suunnittelemisessa. Vaan hänellä ei kumminkaan ollut pahantekijän tärkeintä ominaisuutta — ei osannut paeta ajoissa, vaan omaksi turmiokseen jäi odottamaan tekojensa seurauksia. Mutta menkäämme nyt alas, Lestrade. Tahdon vielä tehdä hänelle pari kysymystä".
Tuo ainainen ihmisolento istui omassa etuhuoneessaan kahden poliisin vartioimana.
"Se oli vain leikkiä, sir, paljasta leikkiä, ei mitään muuta", uikutti hän tuskin kuuluvasti. "Vakuutan teille, että piilouduin vain nähdäkseni, minkä vaikutuksen katoamiseni tekisi, ja minä pyydän, että älkää uskoko minun tahtoneen tehdä jotakin pahaa nuorelle McFarlane raukalle".
"Sen ratkaisee oikeus", sanoi Lestrade. "Kaikessa tapauksessa saatte vastata rikoksellisista yrityksistä, ehkäpä murhatyöstäkin".
Ja Holmes sekä Lestrade lähtivät. Minä seurasin heitä.
"A propos", sanoi Holmes. "Mitähän mahtoikaan hän tukkia lautatarhaan noiden vanhojen housujensa keralla? Kuolleen koiran tai kaniinin, vai mitä? No niin, luulenpa kahden kaniinin jäännösten tällaiseen tarkotukseen riittävän. Watson, jos tästä joskus kirjotat kertomuksen, niin mainitse, että hän poltti pari kaniinia.
Etelä-Suomi no 143-146 19-29.12.1903 ja no 1-3 2-9.1.1904.
