Rikas mies ja köyhä
(Mietekatkelma)
Rikkaalla miehellä oli upea linnansa laajalla kunnaalla, jonka kupeita huolitellen hoidetut istutuspuut kaarsivat vihreänä kukkivana kehänä. Siitä puistikostaan rikas syksyisin hedelmät korjasi, ihanat kuin Eedenin rypäleet. Niiden lehväinsä varjossa rikas mies helteitä vietti.
Mutta köyhän miehen mökki pahanen oli laakson kivikossa, jossa puronen liristen hyppelehti ja jonne jokunen koivun känkkyrä oli rauskeat juurensa tunkenut. Lehmiä oli hänelläkin, luonnon lehviä, mutta vähänpä jouti hän niiden siimestä nauttimaan, yhtä vähän kuin purosensa lirinätäkään. Sillä hikisessä helteessä oli hänellä leivän ehtyvä lähde, senjälkeen kun rikas mies väkevämmän oikeudella oli hänen mehevimmät istutuksensa omaksensa vallannut.
Käsketti rikas mies köyhän luoksensa ja näin hänelle ankarana puhui:
- Armostani sinulle laakson asuttavaksi annoin, ja sinä vuotuiset satoni siitä armosta korjata lupasit. Katso, keltaisen tuleentuneena vilja aaltoilee pelloillani, tarhassani oksat katkeilemat rypäleitten painosta, mutta missä on sadon talteen saattaja? Mitä tähän sanot sinä?
Köyhä vastasi ja sanoi:
- Herra, mikä olen minä sinun edessäsi? Niinkuin mato, joka kosken kuohuihin viskattu on. Katso, lohi sen näkee, suuhunsa sieppaa ja nielasee. Niin voit sinä, herra, kanssani tehdä. Mutta armoasi rukoilen, satosi korjaan, kunhan laaksonkaan minulla sallit olla. Satosi korjaan, sillä katso, sinä olet väkevämpi minua.
Ja köyhä mies meni rikkaan satoa korjaamaan, vaikka omassa louhikon viljassaan tähkäpäät jyvänsä varistivat.
Mutta rikas mies satonsa möi keltaisesta kullasta. Ja kullalla hän laivat varusti, kauppamatkoille läksi ja kymmenin kerroin aarteensa lisäsi.
Vaan köyhän miehen vilja kivikkoon varisi, talven pettua hän söi; voimat hältä meni ja tauti tuhosi. Ei hän jaksanut kinoksia kaaloa metsästä otusta saadakseen, vaan suuruksena oli hällä rikkaan miehen linnasta kuuluva riemun ja mässäyksen melske.
Mutta käsketti rikas mies köyhän luoksensa ja sanoi:
- Sinä laaksossasi asua saat, mökki on suojanasi minun armostani. Mutta kinosten peitossa on pihani, tiet lunta tulvillaan. Eikö ole sinulla auraa ja lapiota, vai kiittämätönkö olet?
Köyhä mies vastasi ja sanoi:
- Herra, mikä olen minä sinun edessäsi? Niinkuin lumihiutale, joka poskellesi putoaa. Katso, sinun veresi lämmin sen vedeksi sulattaa ja vilpeä tuuli vedenkin kuivaa. Minä pihasi tahdon puhdistaa ja tiesi tasottaa, mutta mökkiäni älä minulta vie. Minä kaiken tämän teen, sillä sinä olet rikkaampi minua.
Ja köyhä mies henkihieverissäkin linnan pihan loi ja tiet aukoi, vaikka umpikeli laaksossakin vallitsi.
Mutta rikas mies talvi-iltansa kulutti viisaitten miesten sanoja tutkimalla. Hän niistä tietoja ammensi, viisauksia syviä ja umpisokkeloiden avaimia etsi. Ja hän tunsi järkensä laajenevan, ongelmoita oppi ja niin pääsi itsekin viisaitten joukkoon, joiden maine maita kiertää.
Kun kevät hymyillä aikoi ja laakson puronen liritellä, sai köyhä mieskin uutta voimaa ja intoa. Hän louhikon kamaran käänsi ja toivoi taas. Silloin käsketti rikas mies hänet luoksensa ja puheli:
- Laaksosi puronen jo pulpahtelee vapaana, linnut koivuissasi visertelevät. Etkö huomaa kevään tulleen, koska peltoni vielä kesantona joutilasna lepäävät. Vai mökiltäsi lähteä tahtonet?
Köyhä mies vastasi ja sanoi:
- Herra, mikä olen minä sinun edessäsi? Niinkuin kevään perho, jolta siivet on katkottu. Katso, se tiellä voimatonna viruu, kunnes varpunen sen suuhunsa syö. Niin olen minä sinun edessäsi, herra. Armahda minua ja minä peltosi kuokin. Käske minua ja minä tottelen, sillä sinä olet viisaampi minua.
Ja köyhä mies avarat pellot kuokki ja siemenet kylvi, vaikka oma louhikko rikkaruohoja kukki. Ja koska hän linnan pelloilta pääsi, oli kylvöaika ohi, vilja ei ehtisi tuleentua. Silloin läksi mies puronsa rannalle, mättäälle istui ja itseksensä haasteli:
- Kesät ovat kulkeneet, syksyt syntyneet ja talveksi muuttuneet. Kevät on aina talven voittanut, syksy kesän. Mihinkä vertaisin kohtaloni? Onko se kuin talvi, kylmä ja kalpea? Ei ole talvi, talvella on voima jykevä, minulla vain heikkoutta. Onko se kuin syksy, alakuloinen ja paljas? Ei ole syksy, syksyllä on rikkautta, runsautta, minulla vain köyhyyttä. Onko se kuin kevät, joka kesän hempeyttä aavistelee? Ei ole kevät, keväällä on viisautta, viekkautta jolla se talven lannistaa, minulla vain typeryyttä. Kesänkö tapainen olisi kohtaloni, herttahan ja lämpimän? Ei, ei! Sitä minulla vähimmin on.
- Mutta maltahan! Kesän on keväästä synty. Keväällä järkeä on, minulla myös hiukan. Ehkäpä sittenkin kesä on kohtaloni kuva. Mitä on kesällä? Oikeutta on kesällä, talven kylmät se palkitsee, lämmintä antaa köyhällekin. Kesällä on oikeutta, liekö minulla.
- Linnan lakeudet ennen olivat minun, väkemämpi ne vei. Onko väkevyys oikeutta? Ei ole. Minä ne siis oikeudella omistan, vieläkin omistan. Ja oikeus on minun onneni.
Köyhä mies jätti karikkonsa kylvämättä, rikkaan peltoja hoiteli. Vaan kun syksy saapui, hän sadon käskemättä korjasi, omaan aittaansa saattoi. Elämistä oli nyt hänellä, vakaasti hän talvea vartoi.
Vaan rikas mies kiukustui ja saapui köyhän mökille. Näin hän ärjyi:
- Rosvo, varas, katala, kunnoton! Missä on syksyinen satoni? Omaanko aittaasi kokoilit, orja, minun peltoni annit? Omiksesiko luulit, varastaa tahdoit.
Köyhä mies vastasi ja sanoi:
- Veljeni, mikä olen minä ollut sinun edessäsi? Niinkuin tunkio, jota sinä olet kukkona kuopinut. Mutta vaikkapa oletkin väkevämpi, rikkaampi ja viisaampi minua, oikeutta ei sinulla sen enempää ole. Katso puroa tuossa. Se eteenpäin virtailee alaspäin luonnon määräyksestä, missä se esteen kohtaa, siellä se voimansa kokoaa, murtaa sen tieltään. Sellainen on oikeuden kulku. Tahdotko sen tietä tukkia sinä? Ei auta siinä voimasi, ei rikkautesi, ei viisautesi. Lähde pulppuaa ijäti ja puro juoksee.
- Sinä minulta kaiken riistit väkevyydelläsi, rikkaudellasi anastusta ylläpidit ja runsautesi sait rikkautesi avulla. Mutta oikeus on sama kaikilla ja siksi sanon minä sinulle: pidä linnasi ja aarteesi, minä pidän entiset peltoni ja niin ne molemmat elää saatamme.
Mutta rikas mies rupesi nauramaan.
- Vai oikeuttako sinulla! Orjallakin oikeutta! Muuta ei hän sanoa osannut, sillä häntä niin ankarasti nauratti. Hän purskui ja puhisi, korskui ja puhalteli, kunnes nauru häneltä hengen salpasi ja hän paikalle pakahtui.
Se oli rikkaan miehen loppu. Mutta köyhä entisiä peltojansa kyntelee rauhassa, onnellisena, ja linna raunioiksi romahtaneena on kuin menneisyyden kamala peikko, josta talvi-iltoina vanhat tarinoita kertomat nousevan nuorison opiksi.
Kaapo Murros
Joulutervehdys 1903.
