Matka kuuhun
Kaikista aikalaisistaan kirjailijoista, jotka ovat kirjottaneet fantastisia tieteellisiä romaaneja, on Cyrano de Bergerac etevin ja hänen teoksensa: „Matka kuuhun” on luultavasti ollut mallina useille tähtitieteellisille samanlaatuisille romaaneille 18:lla ja 19:lla vuosisadalla, nim. Swiftin „Gulliverin matka lilliputien maahan” (1711) ja Ludvig Holbergin „Nils Krimin matka maanalaisiin planeetoihin”.
Tässä teemme nyt norjalaisen Kringsjaan mukaan selkoa hänen matkastaan kuuhun antaen aluksi Cyranon itsensä siitä kertoa:
„Oli täysikuu. Taivas oli pilvetön ja kello oli lyönyt 9 iltasilla. Olimme paluumatkalla lähellä Pariisia olevalta Clomartilta, sen omistaja monsieur Cuigny oli odottanut minun ja muutamia ystäviäni. Monet ajatukset, joita meissä herätti loistavan kuun katseleminen yllä pitivät meitä paluumatkallamme. Muutamat pitivät sitä ilmareittinä taivaankannella; toiset vakuuttivat sen olevan käherrysraudan, jolla Diana jumalatar kähersi Apollon kiharoita; muuan arveli sen aivan hyvin voivan olla itse aurinko, joka herettyään säteilemästä, harson läpi katseli mitä maailmassa toimittiin hänen itsensä poissa ollessa. Minä puolestani, sanoin heille, luulen saamatta tyydytystä ilveellisistä mielikuvista, joilla koetatte aikaa lyhentää, että kuu on maailma samoin kuin tämäkin, ja jolle maapallomme on kuuna. Muutamat seuralaisistani vastasivat minulle naurulla. Kenties, sanoin heille, kuussakin tällä hetkellä samalla tavoin nauretaan jollekulle, joka väittää pallomme olevan maailman.
Tämä ajatus, jonka rohkeus miellytti luonnettani ja joka varmistui vastaväitteistä, juurtui silloin niin syvälle minuun, että minä koko loppumatkan mietin tuhansia määritelmiä kuusta, joita en kuitenkaan kyennyt esittämään. Koetellessani kuitenkin saattaa tätä harvinaista uskoa tovereiheni, jotka sitä pitivät melkein arveluttavana seikkana, olin jo melkein siihen antautumaisillani; kun joku ihme eli sattuma, sallimus, onni tai kenties jotain sellaista jota kutsutaan aivojen rasitukseksi tai mielenvikaisuudeksi, antoi aihetta minulle kirjottaa tämän kertomuksen. Kun pääsin kotiini, menin työhuoneeseeni, jossa pöydällä löysin avonaisen kirjan, jota en itse ollut siihen jättänyt. Se oli Cardanin teos. Ja vaikka en ollut aikonut lukea sitä sattuivat silmäni ikäänkuin pakosta tämän filosofin kertomukseen, jossa hän sanoo: että hän eräänä iltana istuessaan tulessa ääressä lukemassa näki kahden vanhanpuoleisen miehen astuvan sisään lukituista ovista; moniin kysymyksiin, joita hän heille teki, vastasivat he olevansa kuun asukkaita, ja sitten he hävisivät. Minä seisoin hämmästyksen valtaamana yhtä paljon kirjan näkemisestä, joka siihen oli tullut itsestään, kuin sekä että se oli avattu juuri siltä paikalta ja juuri tässä tilaisuudessa, niin että näiden tapahtumain yhteensattumista pidin sysäyksenä saattamaan ihmiset tietämään, että kuukin on maailma. — „Ilman epäilystä”, sanoo hän kauvempana, „olivat nämä vanhat miehet, jotka näyttäytyivät sille suurelle miehelle, myöskin muuttaneet kirjan ja avanneet sen siltä paikalta säästääkseen vaivojaan puhutella minua niinkuin he olivat tehneet Cardan'ille”. „Mutta”, lisää hän, „minä en voi löytää selitystä epäilyksiini jos en nouse myöskin sinne”.
Eräänä kauniina päivänä koettaa sitten Cyrano toteuttaa tämän aikeensa. Hän „sitoi ympärilleen joukon lasipulloja, joihin auringon säteet lankesivat niin voimakkaasti, että lämpö, joka tyhjensi ne samoinkuin suurimmat pilvet, nostivat hänet niin ylös, että hän lopuksi oli puolitiessä. Mutta kun tämä koe sai hänet nousemaan liian nopeasti ja kun se ei kuitenkaan vienyt häntä lähemmäksi kuuta niin kuin hän oli toivonut, irroitti hän muutamia pulloja voidakseen laskeutua maahan. Mutta hänen ylhäällä olonsa aikana oli maa kiertänyt akselinsa ympärillä, ja sen sijaan että hän olisi tullut takasin lähtöpaikkaansa joutui hän Kanadaan, jossa komppania sotaväkeä otti hänet kiinni viedäkseen kuvernöörille.
Hän koetti toista konetta. Mutta tuskin hän oli alottanut ensimäiset kokeensa kun hän heitti kuperkeikkaa ja sai voidella koko ruumiinsa härän talilla vammojensa parantamiseksi. Kun hän seuraavana päivänä etsi menetettyä konettansa, löysi hän sen keskeltä toria Kebekissä. Sotamiehet olivat luulleet sitä jälittelyksi lentävästä lohikäärmeestä ja että se oli täytettävä raketeilla, jotta se saataisiin lentämään. Hämmästyneenä ja suutuksissaan siitä että näki „käsiensä työn” sellaisessa vaarassa, tarttui Cyrano sen sotamiehen käsivarteen, joka oli sytyttämässä rakettia, vetäsi sytyttimen hänen kädestään ja hyppäsi koneeseen ... Mutta tämä tapahtui onnettomana hetkenä. Raketti syttyi, ihminen ja kone tulivat heitetyiksi uskomattomaan korkeuteen... ja mitä sitten tapahtui? Hetkisen perästä alkoi kone laskeutua mutta ilmassa matkustaja jäi sinne häilymään ... Kuu, joka on tottunut imemään itseensä eläinten rasvaa, veti myöskin sen rasvalla, jolla Cyrano edellisenä päivänä oli voidellut itsensä ja veti häntä siten puoleensa niin että hän hyvin nopeasti läheni kuuta. Lopuksi putosi Cyrano pää edellä kuuhun. Putoaminen oli niin äkillinen, ettei hän voinut muistaa miten se tapahtui; kun hän taas tuli tajuihinsa, tapasi hän itsensä omenapuun alta.
Kun Cyranon käsikirjotusta on lyhennetty viittauksien johdosta maallisesta paratiisista, joita siinä tehdään, on mahdoton antaa selvää kuvausta kirjoittajan aatteista. Kuitenkin voidaan huomata, että hän jonkun aikaa tutkittuaan sitä onko kuussa asukkaita, tapaa hän varjossa lepäämässä erään nuorukaisen, Madan jälkeläisen, joka oli tullut kuuhun koneella, joka oli tehty raudasta ja maneetista. Matka oli tehty siten, että hän oli viskannut vahvan luonnollisen maneetin ylös ilmaan; tämä maneetti veti puoleensa rautaisen koneen, jossa matkamies istui. Tällä tavoin hän oli jatkanut siksi kunnes hän tuli kuun vetoalueen sisäpuolelle.
Näyttää siltä kuitenkin, että Cyrano sai viettää pitkän ajan ennen kuin hän tapasi ketään kuun asukkaista. Käsikirjoituksessa ei tähän ilmiöön ole mitään selvitystä. Ensimmäisestä kohtauksestaan kuun asukkaiden kanssa hän kertoo seuraavaa… — „Kulettuani kahdeksannen osan lieuta (ranskalainen peninkulma) tapasin kaksi jotenkin suurta eläintä, joista toinen hyppelehti edessäni, mutta toinen riensi takasin asuinpaikalleen; heti tämän jälkeen näin hänen tulevan takasin mukanaan 700 á 800 samallaista eläintä, jotka ympäröivät minut. Saatuani lähemmin heitä tarkastella huomasin heidän ruumiinrakenteeltaan olevan samanllaisia kuin mekin. Tämä seikkailu johdatti mieleni kaiken sen mitä lapsena olin kuullut imettäjältäni, sireeneistä, keijukaisista ja satyyreista. Äkisti päästivät he ilmoille tavattoman mölinän, luultavasti ihmetyksen aikaan saaman, että luulin muuttuneeni jonkunlaiseksi syöpäläiseksi. Viimeinkin yksi näistä eläinihmisistä vietyään minut hartioilleen niin kuin ensi lampaan ja kantoi minut heidän kyläänsä, jossa hämmästyin vieläkin enemmän kun en nähnyt heissä ketään sellaista, joka ei olisi kulkenut neljällä jalalla vaikka he olivat ihmisiä.”
Kuten näkyy kulkevat kuun asukkaat neljällä jalalla ja ovat 6 metriä pitkiä; he olivat myöskin ihmeissään maan ihmisen pienuudesta ja ihmeellisestä ruumiin muodosta ja ruumiin asemasta. Maistraatin jäsenet antoivat Cyranon vahtien suojeltavaksi ja hänet opetettiin heittämään kuperkeikkaa ja ilveilemään. Häntä lohdutteli Sokrates deemoni, auringosta kotoisin ollut henki, joka ennen keisari Augustuksen hallitusaikaa oli asunut maailmassa orakelien ja kotijumalain aikakautena, ja joka äskettäin oli mennyt erään nuoren kuunasukkaan ruumiiseen tämän kuollessa. Tämä deemoni antoi hänelle filosofisen rauhan ja avusti häntä huomaamaan tämän uuden maailman uuden maailman esineitä.
Kuussa puhutaan kahta kieltä. Näistä etevämpi, jota suuret käyttävät on ainoastaan sopusointua eri säveleistä; skolastiset todistelut, keskustelut ja tavallisin kuulustelu oikeudessa kaikuu kuin ihana konsertti. Toinen kieli, jota suuri rahvas käyttää, on jäsenten liikkumista. Sanat ovat viittaavia sormen, korvan, poskiluun j. n. e. liikuttamista sillä tavalla, että tekisi mieli sanoa, ettei se ole ihmisen puhumista vaan jäsenen tärisyttämistä.
Ruokajärjestys on myöskin hyvin erilainen kuin meidän. Ruokasalissa on suuri, tyhjä huone, jonne vieras viedään ja riisutaan aivan alastomaksi. Cyrano haluaa lientä; heti tunsi hän sellaisen mehevän liemen hajun, ettei minkään herkkusuun nenä koskaan liene kokenut. Halusin nousta paikoiltani ottamaan selkoa siitä mistä tämä miellyttävä haju tuli, mutta oppaani esti minut siitä. — Mihin aiotte? — sanoi hän, nauttikaa lientänne. — Mutta missä hitossa siten on se liemi? vastasin hänelle kiukuissani. — Te ette siis tiedä, miten täällä syödään? Kun ette sitä näy tietävän niin tietäkää nyt, että täällä eletään ruoan höyryllä. Keittotaitoon kuuluu, että suuriin metalliastioihin, jotka ovat vartavasten laaditut tarkotusta varten suletaan kiehuvasta lihasta nousevat höyryt; avataan kansi astiasta, johon höyryjä useammista ruokalajeista on koottu, sen jälkeen avataan toinen j. n. e. siksi kunnes vieraat tulevat kylläsiksi.
Kuussa valaistaan asunnot kiiltomadoilla, jotka suletaan kristallikupuihin. Cyrano näki sittemmin kuitenkin kaksi tulipalloa, joita käytettiin samassa tarkoituksessa; ne olivat auringon säteistä, joista lämpä oli poistettu. Sänkyinä on kukkaislaite, jossa nuorukaiset riisuvat teiltä vaatteet, toimittavat makuulle ja hierovat kunnes nukutte.
Maassa käypänä rahana ovat runot. Kun Cyrano eräänä päivänä maalla oli lausunut isännälleen haluavansa syödä tusinan leivosia, näki hän niiden heti valmiiksi paistettuina putoavan jalkainsa juureen. He ovat keksineet sekotuksen, jota he sekottavat ruutiin ja joka samalla surmaa, paistaa ja valmistaa otuksen. Vanha lauseparsi on varmaankin saanut alkunsa joltakulta joka on tullut takaisin kuusta. Mutta kun hän halusi saada maksaa, vastattiin hänelle että ruokavero maksaa kuusi värssyä. „Se on hyvin mukava raha: yhdellä sonetilla voi siellä elää kokonaista kahdeksan päivää humussa ja touhussa.”
Päinvastoin kuin meidän maailmassamme kunnioittavat siellä vanhukset nuorukaisia siksi että nuoret ovat kyvykkäämmät kuin vanhat. Isällä ei ole muuta valtaa poikansa yli; on ollut ainoastaan kohtalon oikku ettei teidän poikanne ole teidän isänne niinkuin te olette hänen isänsä.
Kuussa on kahdenlaisia kyliä: pysyviä ja liikkuvia. Ensimmäisen talot muistuttavat jonkunmoisia toreeja, joiden läpi keskeltä kulkee tukeva ruuvi kellarista ylös kattoon ja jonka avulla sitä nostetaan tai lasketaan maan päälle tai alle aina sen mukaan kuin ilman lämpömäärä vaatii. Liikkuvat ovat rakennetut pyörille ja varustetut palkeilla ja purjeilla, joiden avulla niitä kuletetaan. Joka talossa on fysionomisti, joka kunakin iltana käy teidän luonanne ja määrää, mitkä kukat sopivat teidän sänkykamariinne, teidän ruumiinlämpömäärän mukaisesti.
Hautaus on kuussa rangaistus rikoksesta; siellä on tapana polttaa kuolleet. Cyrano kertoo myöskin seuraavan hautaamistavan, jonka hän yhtä hyvin on voinut saada massageteilta: Kun joku filosofi huomaa kuoleman lähestyvän, kutsuu hän lähimmät sukulaisensa ja ystävänsä kalliille aterialle. Kukin vieraista paastoaa 24 tuntia. Saavuttuaan viisaan asuntoon uhraavat he auringolle ja syleilevät vanhusta hänen maatessa tilallaan. Kun sen vuoro tulee, jota hän enimmin rakastaa, suutelee tämä häntä hellästi ja painaa häntä rintaansa vasten, ja painaessaan huuliansa hänen huuliaan vasten työntää hän oikealla kädellään tikarin tämän rintaan. Ystävä ei kohota huuliaan hänen suultaan ennen kuin on saanut selville hänen kuolleen; silloin vetää hän tikarin pois rinnasta ja alkaa imeä verta. Toinen tekee samoin, niin myös kolmaskin j. n. e. koko seurue. Seuraavat päivät kulutetaan syömällä vainajaa, eikä sinä aikana muuta ravintoa nautitakaan. Cyrano lisää ominaisella tavallaan, että nuoret naiset muiden vieraiden kanssa ovat osallisina tähän ateriaan; jos joku tai useampi vastasyntyneitä lapsia on saapuvilla, niin edustavat nämä vainajan jälkeläisiä.
Kun lyhykäisyydessä on kerrottava Cyranon seikkailuista ja kokemuksista matkallaan kuuhun, niin voi helposti esitys tulla liian pitkäksi ja joutua valinnassa kahden vaiheille. Me emme kuitenkaan aio seurata Cyranoa kuuhun, mutta ennen kuin annamme hänen laskeutua sieltä alas, tahdomme mainita omituisen aurinkokellon, jonka kirjoittaja mainitsee kuun asukkaiden kelloksi. „Usein olen”, sanoo hän kerran, „kadulla tiedustellut useammalta henkilöiltä, miten paljon kello on, mutta minulle on ainoastaan vastattu avaamalla suu, puremalla hampaita yhteen ja kääntämällä kasvot aurinkoon päin. Täten voivat he tulla ilman kelloa; sillä hampaita he käyttävät aurinkokellonsa siten, että he, kun joku tahtoo ilmasta toiselle, mitä kello on, avaavat huulensa, ja varjo, joka nenästä lankeaa hampaille, osottaa samoin kuin aurinkokello, miten pitkälle päivä on kulunut.
Cyrano tuli takasin maahan Sokrateen deemonin kantamana, joka häntä oli suojellut koko matkalla; häneltä kului ainoastaan puolitoista päivää matkalla kuusta maahan. Kulun nopeus vei häneltä ymmärryksen ja kun hän jälleen tuli tajuntaansa oli hän Italiassa maaten selällään kanervia kasvavalla kukkulalla. Kaikilta suunnilta saapui koiria, jotka olivat tottuneet ulvomaan kuulle ja hankkivat nyt häntä, jonka he vainusivat sieltä tulleen. Hän läksi Roomaan ja meni Civita Vecchian kautta Marseilleen. — Kohta sen jälkeen matkusti hän aurinkoon.
Päivälehti no 13 17.1.1902.
