Larin-Kyösti - Talvinen tarina

Talvinen tarina.




Metsä oli harmaa, hämärä ja uninen, sillä aurinko oli samean pilven peitossa. Hiljaisina lumihöytäleet putoilivat puille, kun metsän aukosta ilmestyi kaksi vakoojaa. Hiljaa he hiihtivät, mutta otsat, joita isot ilveksennahkaiset naapukkalakit ympäröivät, olivat hiessä. Jousi olalla ja viini seljässä olivat he suksillansa sujauttaneet vuoria ylös, vuoria alas, eteenpäin, eteenpäin. Mutta nyt he hiihtävät varovasti, sillä he olivat ihan vihollisen lähellä. He eivät puhuneet mitään, taivuttivat vaan lumisia oksia tieltänsä seisahtuivat viimeisten puiden taakse, jotka erottivat heidät rannasta ja kyykistyivät väijymään. He näkivät järven toisella rannalla nelitornisen linnan, joka seisoi siinä kummullansa kuin kummitus. Vahti kulki rautahaarniskassaan pitkin vallia ja lauloi yksitoikkoista laulua. Vakoojat olivat hämäläisiä, kaukaisista metsistä he olivat samonneet sieltä, missä heidän heimolaisensa sotisovassa heitä odottivat palaaviksi ja linna, joka siinä uhmassa seisoi kuin punarintainen jättiläinen oli ruotsinlinna, Birgerin luja linna. Linnan pihalla kalskahti aseita ja uudesta linnankirkosta kuului munkin messua. Mutta metsärinnasta kuului hiljainen kirous, kaksi silmäparia välähti. Vakoojat käänsivät suksensa ja he painuivat metsän pohjaan taakse peninkulmien syviin ja hämäriin Hämeen metsiin.

Kaukana korven notkossa paloi punaisia nuotioita ja niiden ääressä loikoi saloihin nouseva joukko. Tapparat ja jouset sivulla he katselivat äänettöminä ja juroina liekkeihin. Vanha harmaahapsinen vanhus soitti kannelta ja tutisevin huulin hän lauloi:

»He tulivat kuin hurtat, majamme he poroksi polttivat, pyhät puumme kaatoivat. He hiipivät meidän hiljaisiin saloihimme, missä kodastamme sauhu nousi ja iloinen kaskemme paloi ja missä nuori oras vihannoitsi. Kalarannat he veivät, pyylehdoista linnut karkoittivat syvälle hiidenvuorien juurelle. Oi, taatto taivahinen! Iske salamalla ja polta heidän kivilinnansa, joista mustat putket tulla oksentavat ja voimamme varastavat. — Me asuimme ennen suurenmeren rannalla, missä meillä oli suuria haaksia. Niillä me viiletimme läntisille ulapoille nousimme virran suihin ja maineemme kulki maita mantereita. He tulivat ja nostivat vihaisen ristin rannoillemme. Näillä meidän rakkailla rannoiltamme he ovat meitä ajaneet kuin susi peuraa. Oi, ukko ylijumala, joka pilviä pitelet, missä on kostosi säkenöivä säilä! Sinä annoit meille nämä siniset salot ja järvet, harmaat vuoret ja kalaiset rannat. Niiden puhdas ilma rinnassamme käy ja niiden kolina meidän korvissamme soi. Ukko sinä, joka maailmoja katselet ja hallitset, suojele omaa pientä maailmaamme tällä utuisella niemellämme, tällä saarella selällisellä! Onko nousevassa nuorisossa mieltä miekan päähän! Pois uni ja unteluus! Älkäi tulehen tuijotelko vaan nouskaa, nouskaa kuin oras lumen alta kun päivätär maitamme käy, tai nouskaa kuin ilves, joka kotipuunsa saarretuksi näkee ja kynnet ilmassa vainoojansa niskaan lentää puulta korkealta, puulta vapisevalta. Kiertäköön villissä veressänne innon ikuinen tuli, niin, että voima voimana käy kuin ukon ämyri, kun taivaan nuotioista säkeniä lentää. Rymyä rumpu, sytytä ja leiskahuta suoniimme rautaista rohkeutta, joka yli ääriensä käy. Helise ja huuda taipuva hirven nahka, sinä itse hiisissä hiottu, taivaissa kalkuteltu! Nouse sorea soittomaan alta, meren syvistä kaivoista, herätä autuaiden siniset asunnot ja tuonelan tummat tuvat, missä heimomme isät, iloiset urhot tappaat kupeella lepäävät. Vaivuta miestemme uni, naisten hätähuuto, joka urhojamme lannistaa. Pois naiset, pois lapset! Pois kadotuksen kauhistus, mieltä miehen päähän, terästä kainulaisen jäntereihin, ei olla sovittu ei olla lomahan lyöty, ei ole suuri Suomi kuollut ja sen ihanalla otsalla loistaa toivottaren ikuinen hymy!»

Niin lauloi vanhus harmaahapsi ja heilutteli urhon uhmalla valkeita hapsiansa ja hänen harmaissa silmissänsä paloi synkkä ja levoton tuli, hiiden hirveä tuli, joka ei koskaan sammu. — — Hämärä hiipi metsiin kun vakoojat palasivat, he kuiskuttelivat salaa päällikköjen kanssa ja puhe kumma kulki suusta suuhun. Miehet syöksyivät suksillensa, noitarumpu repi ilmaa ja kohta oli metsä kuhisevaa elämää. Nuotiot jäivät sammumaan, mutta joukossa, joka nyt syöksyi ruotsin linnaa kohti, kävi, kulovalkeana pelkäämätön palo.

Larin-Kyösti


Päivälehti no 21 26.1.1902 (Kirjallinen lisälehti)