Teini
Käsivarsiaan heilutellen ja ruumistaan puistellen juosta hölkötti pitkäkoipinen teini pimeitä kujasia myöten aamukylmässä kouluun. Hän koetti kääriä kulunutta, mustaa takkiaan tiukemmin ruumiilleen, vaan ei se tahtonut tepsiä kylmää vastaan. Ja kumminkin hänestä tuntui, ettei nyt tänä aamuna ollut kovinkaan pakkanen, vaan se oli syömättömyys, nälkä, joka häntä kylmäsi, — viimeisen leipä-palansa oli hän äsken pistänyt poskeensa noustessaan ylös Eenokki-sepän tuvassa, vaan se oli ollut liian pieni, se ei riittänyt lämmittämään luisevaa ruumista. Ja sillä ravinnolla sitä nyt piti kestää puoleenpäivään saakka, jolloin taas saattoi odottaa Portin Pietarin keittiössä lämmintä ruoka-annosta. Jos sieltäkään enää saa . . . kärtyisiä ovat olleet viime aikoina.
Teini Antti Antinpoika juoksi kinosten väliin polettua polkua pitkin tuulimyllyjen ja navettarakennusten lomitse kunnes vähän leveämpi, mutkainen katu aukeni eteen. Vaan sekin oli vielä aivan pimeä; ainoastaan jonkun porvarin keittiön ovenraosta taikka sarvesta höylätyn ikkunan läpi kumotti arka valon säde. Aamu oli vielä hyvin varhainen. Kuu kolmikulmainen rauta raastuvan toruista viisi kertaa helähti, silloin piti teinien olla koulussa, mutta varalta täytyi heidän jo lähteä kotoaan paljo aikuisemmin.
Koulutalon ovi oli auki ja siitä loimusi talviaamun pimeyteen takkavalkean punertava hohde. Ovella telmi jo toisia teinejä ja he tahtoivat vetää Antinkin mukaan leikkiinsä. Vaan Antti ei ollut tänään sillä tuulella. Hän haki toveria, jolla olisi evästä mukanaan, mutta sitä ei ollut nyt kellään sellaisella, jolta hän sitä olisi voinut pyytää, ja hän istahti senvuoksi alakuloisena seinään kiinnitetylle penkille kauas katveeseen. Sieltä katseli hän hiljaa tuota jo tuttavaksi kodiksi itselleen käynyttä kouluhuonetta, opettajan pöytätuolia, johon juuri neljä talikynttilää sytytettiin, karkeatekoista kirjastokaappia, jonka harvoja, mutta kallisarvoisia kirjoja hän oli oppinut rakastamaan, noita mataloita penkkejä, joissa hän opetusta oli saanut nauttia. Mielihaikealla hän ajatteli, että hänen nyt ehkä täytyi ne jättää ja katkaista kesken opintonsa ruoan puutteesta ja ryhtyä muuhun ansioon.
Niinkuin useimmat tovereistaankin oli Antti köyhän talonpojan lapsi, joka oli lähtenyt kaupunkiin, koettamaan onneaan opin ohdakkeisella polulla. Eväskontti seljassa ja sauva kädessä oli hän kouluun saapunut, saanut annosta jäädä asumaan Eenokki-sepän matalaan tupaan ja porvarien keittiöissä hän oli, niinkuin toverinsakin, kerran päivässä keiton saanut Niin oli eletty ja luku oli luistanut ankaran Martti-mestarin opastuksella hyvää vauhtia. Pari kertaa talvessa oli eväskontti täytenä saapunut kotoa markkinamiesten matkassa ja niin oli aina eletty siihen asti, kunnes lomalle lasketut teinit kaikki olivat pienissä parvissa lähteneet maakuntaa kiertämään ja keräämään varoja, rahoja, vaatetta ja ruokaa taas uudeksi lukukaudeksi. Mutta nyt oli Antin kontti kesken talvea aivan tyhjentynyt, eikä täytettä ollut kotipuolesta saapunut, köyhyys kun vallitsi sielläkin, ja porvarit rupesivat käymään kärsimättömiksi kärttäjille, — nyt oli seinä noussut Antille eteen.
Näitä hän surumielisenä mietti, kun opettaja, ankara Martti-mestari, astui sisään ja kävi latinaksi latinalaiseen kielioppiinsa käsiksi. Antin kimppuun ei mestari monasti päässyt, vaan tänään Antti oli hajamielinen, sekausi vastauksissaan ja kun aamulukujen päätyttyä teinit hajaantuivat päivällisille, oli hän alakuloisuutensa lisäksi tyytymätön itseensäkin. Ei ollut tosin Martti-mestari nyt patukkaa käyttänyt, joka oli ainoa, jokapäiväinen parannuskeino teinien hajamielisyyttä ja huono-lukuisuutta vastaan, vaan ukon suupielien vinkeistä näkyi, että hän oli vihassa.
Porvarien pojat riensivät koteihinsa kaupunkiin, rikkaammat maalaispojat majapaikkoihinsa, köyhimmät kuokkimaan sääliväin ihmisten keitoille. Antti käveli Portin Pietarin keittiöön ja asettui ovensuuhun odottamaan, — nälkä kurni suolta ja ruoan haju melkein hurmasi päätä. Mutta pistelijäästi häntä nyt Pietarin palvelijat kohtelivat.
— Tulit eilen ja tulit tänään, taasko huomenna tulet? veistelivät he. Saa nähdä, riittääkö taas keitto muulle väelle, kun sinä pääset popsimaan.
— Se ei tämä Antti syö muuta kuin sen ainoan kerran päivässä, mutta silloin sille pitäisikin olla erityinen padallinen, kappa nauriita ja puoli lehmänreittä.
— No, siinä on nyt taas täysi kuppi, katsotaan sitten, kantavatko nuo kapeat koivet naurisvellistä paisunutta vatsaa . . .!
Niin veisteli keittiössä talonväki, joka rupesi kyllästymään näihin jokapäiväisiin vierailuihin. Antti söi, mutta nieli kyyneleitä vellin mukana, kiitettyään ruoasta läksi hän kiirein askelin takasin kouluun ja astui ankaran Martti-Mestarin tupaan, jossa tämä perheensä kanssa asui ja koetti saada vuoden ympäri riittämään sen puolen lästiä rukiita ja saman ohria, jonka hän nautti opetustyöstään palkakseen. Antin oli aikomus pyytää mestarilta elatukseuapua niistä teinirahoista, joita koululle maakunnasta kannettiin. Vaan ne olivat mestarilta jo aikoja sitten menneet, niitä oli syöty ja jaettu, ja hän senvuoksi ankarasti Antille tiuskasi:
— Mitä teinirahoja, ne olen jo jakanut ja omistani lisää pannut, niin että en enää tiedä, mitä omille lapsilleni annan. Olethan itsekin saanut, parempi olisi, jos te joskus toisitte minulle kotipuolestanne tulijaisiksi jonkun juuston tai voinaulan, kuin että aina mangutte teinirahoja, jotka sitten olueen juotte.
— Mutta minulla ei ole nyt enää mitään syötävää, sopersi Antti.
— Koeta hankkia, koeta hankkia, ja ole ahkera ja tarkka, eläkä hölmö, niinkuin tänään, niin minä jonkun vuoden perästä ehdotan sinut saamaan apulaispapin viran.
Antti huomasi jo, että hänellä ei ollut muuta neuvoa, kuin lähteä maata kiertämään ja maakunnasta elatuksen apua keräämään. Hän tiesi, että sekin oli oikeastaan jo kielletty, mutta mikäs siinä auttoi, kun hätä käski.
— Antaisiko mestari minulle teinin todistuksen teiniapuja kerätäkseni, pyysi hän ujosti.
Mutta siitä mestari tuskastui:
— Tiedäthän, että minun ei ole lupa antaa sellaista todistusta, laki sen kieltää, — vai tahdotko, että minulta tämä viheliäinen virkani vietäisiin!
Omin neuvoinsa täytyi nuoren teinin lähteä suoriutumaan. Palatessaan mestarin luota koulutupaan olivat siellä toiset koululaiset koolla harjoitellen iloisina ja reippaina latinalaisia koululauluja. Pääsiäinen oli tulossa, ja silloin he, samoin kuin jouluna ja pyhäinmiestenpäiväuä, aina kulkivat talosta taloon laulaen porvarein perheille noita kauniita joululaulujaan. joihin he usein itse sanoja sepittivät. Silloin oli teineillä hyvät päivät, porvarien juhlaruu'ista saivat he runsaita annoksia, ei säästetty silloin silavaa eikä olutta, eikä niin huonoa teiniä ollut, joka ei olisi silloin jaksanut humalaan päästä. Voudin oli m. m. tapana vuosittain antaa teineille, kun he saapuivat kuninkaankartanon portille veisaamaan, 6 kannua olutta, puolen leiviskää leipää, palvatun lampaan ja naulan kynttilöitä, — se kirjoitettiin »porttirahoina» oikein voudin tileihin ja siitä teineillä ilon kestejä kesti. Nämä makeanleivänpäivät olivat taas tulossa ja kadehtien katseli Antti, kuinka hänen toverinsa niitä varten valmistausivat, hänen itsensä täytyi lähteä pois maakuntaa kiertämään . . .
— Tule pääsiäislauluja laulamaan, kehottivat toverit.
— Elä aina märehdi latinalaista kielioppia, pistelivät he.
Vaan Antti hiipi hiljaa koulutalosta pois, käveli kinoksiin polettua polkua pitkin tuulimyllyjen ympäri ja navettain ja tallien välisiä kujia myöten Eenokki-sepän pirttiin, josta hän haki konttinsa ja suksensa. Ja verkalleen läksi hän potkimaan kaupungin portista ulos yksin talviseen metsään.
Entisinä aikoina, paavin uskon aikoina, joista vielä vanhat kertoivat, olivat ilmaiset armeliaampia koululaisia kohtaan ja näiden toimeentulo luostari- tai kaupunginkouluissa oli parempi. Katoolinen kirkko julisti hyväksityöksi köyhäin koululaisten auttamisen ja myönsi sadan päivän aneet jokaiselle, joka teinille almun antoi. Rikkaiden luostarien tai piispanistuimien yhteydessä olevat koulut olivat siksi äveriäitä, että niiden kannatti hyvin palkata opettajat ja avustaa ja vaatettaa oppilaitakin. Ja silloin oli myöskin teinien kulku maakunnissa aivan luvallista ja tavallista. Mutta uskonpuhdistuksen jälkeen joutuivat koulut Suomessa rappiolle, hallitus riisti kirkon varat eikä sen laitoksia kumminkaan ylläpitänyt: opettajain palkat pienennettiin, näiden tiedolliset edellytykset samalla supistuivat eikä kukaan ajatellut köyhien teinien avustamista. Päinvastoin hallitus kielsi näitä kulkemasta maaseudulla teiniapuja keräämässä, koska se muka vietteli laiskuuteen ja aikaansai pahennusta, — hallitus tahtoi itse kiskoa talonpojilta verot niin tarkkaan kuin nämä suinkin jaksoivat suorittaa eikä sallinut muiden kerjätenkään käydä heitä verottamassa. Sen sijaan hallitus itse kantoi - teinirahoja i talonpojilta, tarkoituksessa jakaa niitä koululaisille, vaan ne rahat supistuivat hyvin vähiin, mitkä teineille lopullisesti annettiin.
Siihen aikaan, noin kolmesataa vuotta sitten, jolloin pitkäkoipinen teini Antti Antinpoika yksin lähti kaupungista maalle hiihtämään, kerätäkseen varoja lukujensa jatkamista varten, oli koululaisilla siis hyvin vaikeat olot, ja hyvin hämärät olivat Antinkin toiveet. Hän mietti hiihtäessään, olisiko parempi muuttaa uraa, jättää luvut sikseen, — opille annettiin näinä sotasina aikoina hyvin vähän merkitystä. Maantiellä kulkijakin näki kyllä, kenellä niihin aikoihin oli mahti käsissään ja menestys edessään. Tuhkatiheään ajoi Anttia vastaan vallattomia ratsumiesparvia hoilaten ja laulaen. He poikkesivat taloihin ja ottivat väkisin ruokaa ja juomaa mitä parasta oli saatavissa ja elivät yhdessä huumauksessa. Ja pilkkaa he tekivät kontti seljassa hiihtelevästä teinistä.
— Kas siinä hometoukka, joka on kirjojensa äärestä lähtenyt metsään tuulottautumaan, sanoivat he ivalla.
— Hanki itsellesi miekka ja ratsu, niin sinusta vielä mies tulee, koipia sinulla ainakin on. Ei latina sinua elätä. Vaan tule sotaretkelle. Siellä saat viiniä kypärästä juoda ja viileskellä vehnää ja silavaa, ja kultaa ja hopeita saat saaliina kotiisi kantaa. Ja mitä se maksaa soturin kunnia ja maine!
Antti taivalsi edelleen antautumatta väittelyihin raakojen ja rajujen sotilasjoukkojen kanssa. Hän hiihti ohi kaupunkia lähimpäin talojen, — niitä kävivät teinit liian usein verottamassa — alkaakseen keruunsa etempänä. Vaan ilta rupesi tulemaan ja hän hiihti vielä metsäistä taivalta.
Saapui hän kumminkin ennen illan tuloa suureen taloon ja ilmaisi ujosti asiansa. Vaan sielä oli jo usein käynyt samoja asiamiehiä ja niille oli opittu vastaus antamaan. Kuningas on kieltänyt teinikulun ja kieltänyt heille almuja antamasta. Joka ei työllään itseään elätä, se on käsketty lähettää muitta mutkitta sotaväkeen, varokoon Antti, ettei ruuniin miehiä satu hänen taipaleelleen.
Yöksikään ei Antti uskaltanut taloon jäädä, hän lähti hiihtämään edelleen, vaikka väsymys jo painosti ponnistuksiin tottumattomia raajoja ja mieli apeana asui. Kotvan hiihdettyään pysähtyi hän maantien varrella pienelle kunnaalle, istahti kaatuneelle hongalle ja kyynel tirahti silmästä nuoren miehen. Niin toivottomalta tuntui kaikki, pystöön näytti taival nousevan opin tiellä. Vielä vuosia täytyi ehkä näin kihnuttaa, ennenkuin saattoi toivoa lukuajan loppuvan, — ja mitä oli silloinkaan edessä? Parhaassa tapauksessa joku vaivainen apulaispapin paikka, jonkun kitsaan kirkkoherran luona ruokapalkalla, ja siihen asti täytyi vielä nähdä niin paljo nälkää! Miksei hän viskannut kulunutta, mustaa teininmekkoaan hiiteensä sen mukana kaikki grammatiikat*) ja retoriikat**) ja dialektiikat***), ja tarttunut miekkaan, joka avasi viinin ja vehnäsen maat? Sotaväen kirjureita vilisee joka kylässä, — ei tarvitse muuta kuin ilmoittautua sellaiselle, niin ovat pestirahat taskussa ja ruunun ase kädessä, jolla itse ottaa, mitä ei mielisuosiolla anneta ...
Tähän suuntaan kävi nuoren teinin ajatuksenkulku. mutta kaihoa ne tuumat kasvattivat hänen mieleensä. — kirjat olivat jo käyneet hänelle rakkaiksi, hän olisi tahtonut syvemmin niihin tutustua. Mutta hänen siinä istuessa sitä synkempänä mieleltään, kuta pimeämmäksi ilta kävi, kulki yksinäinen nainen maantietä, pysähtyi nuorukaista puhuttelemaan ja armahti häntä sekä vei läheiseen matalaan majaansa yöksi. Ja aamulla vielä evään konttiin antoi ja siunasi taipaleelle. Ja rohkeammalla mielellä taas nuori teini lähti hiihtämään, yhä kauemmas sydänmaata kohti.
Kuta kauemmas hän hiihti, sitä avuliaammiksi ihmiset kävivät. Hänen konttiinsa kertyi leipää, lihaa, voita ja kalaa, hän sai korjata resuset kenkänsä ja vaatetta hän sai ohkasen mekkonsa lisäksi. Suksikeli loppui ja jalan hän jatkoi kiertokulkuaan sulalla maalla. Kevätmarkkinoille kaupunkiin lähteväin mukana saattoi Antti jo lähettää Eenokki-sepän majaan runsaat muonat ja kun hän itse paluumatkalla koulukaupunkia läheni, painoi kontti taas raskaasti hänen hartioitaan. Vaan mieluista oli sitä taakkaa kantaa; nyt sai taas huoletta viipyä puolen vuotta kirjojen ääressä eikä kurninut nälkä suolissa. Poissa oli epäilys ja apea mieli ja halveksuen hän nyt katseli raakoja ratsumiesjoukkoja, jotka kompasanoja lasketellen hänen ohitseen ajoivat.
Oli juhannusaatto, kun Antti taas koulukaupunkiin ehti. Juhlaa varten panemastaan oluesta ja leipomistaan leivistä olivat taas porvarit antaneet teineille heidän osat ja kaupungin laidassa nämä hilpeät nuorukaiset nyt kokkoa polttivat ja runsaita eväitään nauttivat, kuu Antti raskasta konttiaan kantaen metsästä saapui. Riemulla riensivät he häntä tervehtimään ja joukkoonsa kutsumaan. Mutta Antti vei ensiksi konttinsa kaupunkiin Eenokki-sepän taloon, kätki raskaasti kerätyt luku-muonansa visusti sepän muijan aittaan ja kantoi loistavin silmin Martti-mestarille paksun leipäjuuston ja komean voimöhkäleen tulijaisiksi. Ja kyynel kiilsi mestarin silmässä, kun hän palannutta teiniään tervehti ja juustosta viipaleita lapsilleen leikkeli.
Iloisin ja reippain koko teinijoukosta oli Antti, kuu hän illan yöksi vaihtuessa taas istui toveriensa keskuudessa ja kertoi heille roihuavan kokon ääressä matkansa vaiheista. Porvarien väkevä olut teki tehtävänsä. ja kun teinit käsi kaulassa laulelivat latinalaisia juhla-laulujaan, kaikui korkeimpaua joukosta Antin ääni. Ja laulun loputtua toisti hän vielä yksin:
Siis nyt riemu loiskikoon.
Kun me nuoret ollaan.
Kuluu tämä sulonuoruus,
Kuluu myöskin viisas vanhuus,
— Sitten mullassa maataan.
*) Grammatiikka = kielioppi.
**) Retoriikka = puhetaito.
***) Dialektiikka = todistelutaito.
Santeri Ingman.
Joulupukki B 1901.
