Figge Höglund.
Kirj. August Blanche.
(Suom. Kodin
Kuvastolle).
Figge Höglund oli
nimeltään eräs nuorukainen, joka vuonna 1826 kävi S:t Klaran
trivialikoulun neljännellä luokalla. Hän oli kaukana ahkerimmista
luokalla, mutta oli hyvän sydämensä ja iloisen
mielensä vuoksi erittäin tovereittensa suosiossa. Hänen äitinsä,
joka oli jonkun laitoksen vahtimestarin vaimo, määräsi hänet jo
aikaisin hengelliseen säätyyn. Hän oli kerran kuuden
vuoden vanhana käärinyt ympärilleen äidin mustan kapan, hänen
hatunnauhoistaan sitonut itselleen papinkaulukset ja käyttänyt
kasukkana isän mustia housuja. Siten varustettuna oli hän
saarnannut pitkän aikaa, mutta samalla huitonut ympärilleen niin innokkaasti, että oli töytäissyt rikki pienen porsliinilampaan,
jonka rouva Höglund hiljattain oli lahjoittanut miehelleen tämän
neljäntenäkymmenentenä syntymäpäivänä. Pieni saarnamies sai
kolehdiksi selkäsaunan senvuoksi, että oli rikkonut lampaan, mutta hänen
koesaarnansa teki kuitenkin äitiin sellaisen vaikutuksen, että hän
pojassaan luuli näkevän kristillisen seurakunnan mahtavan paimenen
alun, jos häntä vain ajoissa sopivan kurituksen kautta opetetaan
varovaisesti käsittelemään lammaslaumaa.
Figge Höglundille,
joka oli vahva itse saarnaamisessa, olivat raamatunlauseet
auttamattoman vaikeita. Jumala tiesi oppiko hän koskaan
katekismusta; mutta varmaa on, että hottentotinkaan ei olisi ollut
vaikeampi oppia „Alnanderin autuudenoppia" kuin Figgen.
Turhaan käytti Trysén, koulun silloinen rehtori, vanhoja ja
hyvintunnetuita voimakeinojaan hänen autuutensa
vuoksi.
„Miksi et lue
läksyjäsi, kelvoton?" ärjäsi ankara rehtori.
„Kyllä minä luen,
mutta minä en saa päähäni autuuden järjestystä", vastasi
Figge, „ja enkä minä voi sitä auttaa", lisäsi hän
tulisesti.
„Minä autan sinua
ainakin herätykseen", kiljaisi Trysén ja repäisi Figgeä
tukasta. Rehtori sai muutamia tukkuja hiuksia, mutta se oli myöskin
kaikki mitä hän sai tästä visakalloisesta päästä.
Luultavaa on, ettei
Figge koskaan lukenut läksyjänsä, sillä kaiken sen ajan, mitä
hänellä oli vapaata koulusta, käytti hän pääharrastukseensa,
joka oli kutsumatta ja maksamatta ajaminen pääkaupungin
vuokravaunujen takana. Turhaan huusivat kateelliset katupojat ajurille: „Lyö
taakse!" Turhaan löikin tämä taakseen niin paljon kuin
jaksoi. Figge istui vaan siellä missä hän istui, selkä
käännettynä piiskaan päin, jakaen miehekkäästi hevosparoille määrätyn kohtalon. Tällä tavoin oppi hän aikaisin tuntemaan
Sinisenportin, Tallimestaritalon, Hagalundin monine ravintolineen,
joita siihen aikaan enimmin käytettiin. Kun vaunut tai kuomireki
olivat ehtineet lähelle päämääräänsä, hyppäsi hiin ajoissa
maahan ja juoksi annlskelusaliin, jonka ovelle hän pysähtyi
kumarrellen syvään tarjoilijatytölle, kutsuen häntä „kauniiksi
mamselliksi" tai „suloiseksi mamselliksi", ja jotka
kohteliaisuudet usein palkittiin muutamilla hymyilyillä ja
voileivillä, jotka viimemainitut luultavasti enemmän olivat hänen makuunsa kuin edelliset. Kun ajoneuvot lähtivät paluumatkalle,
hiipi hän taaskin tavalliselle paikalleen, sillä se, joka ajaa
pois, tahtoo myöskin ajaa kotiin, varsinkin kun se maksaa yhtä paljon.
Suurempia
hautajaissaattoja kunnioitti hän myöskin jonkun kerran
läsnäolollaan, luonnollisesti istuen jonkun etumaisen vaunun
takana. Hänen mielestään oli hauskaa ajaa ruumissaatossa ja
kellojen soidessa. Ajurit, jotka pian huomasivat tuon kirotun
vapaaajajan siellä missä hän istui uhmaillen surullista
juhlallisuutta, tavallisissa vaaleissa sarkavaatteissa ja viheriässä nahkalakissa, haukkuivat häntä mitä paksuimmilla kirouksilla; mutta hän oli yhtä
kuuro niille kuin tuo yksinäinen matkustajakin ruumisvaunuissa.
Sillä aikaa ja
saadakseen ehjemmin nahoin jatkaa huvimatkojansa, harjoitteli hän
taidon, että kun ajuri löi piiskalla taakse, tarttui hän siimaan
ja leikkasi siitä poikki niin paljon kuin ennätti. Sitten heitti
hän leikatun nuoran solmuineen kadulle ja istui rauhassa odottaen
seurauksia, jotka eivät kauvan viipyneetkään. Lopen väsyneet
hevoskaakit, joita lyötiin solmuttomilla piiskoilla, luulivat kenties lempeämpien tunteitten täyttäneen
ajurin sydämen, hiljensivät tavallista hölkkäänsä ja lopettivat säännölliseen kävelyyn.
Ajuri koetti tosin saada niitä järkiinsä erehdyksestään, mutta
turhaan. Hän löi niin, että hiki valui, samalla kun hevoset tulivat yhä huolettomammiksi, siis aivan päinvastoin tavallista
suhdetta ajurien ja hevosien välillä.
Vuokra-ajurinrengit,
jotka pian keksivät syyllisen ja turhaan liittäytyivät yhteen
kostaakseen tuolle oravan
kilpailijalle vikkelyydessä, valittivat isännilleen ja nämä
vuorostaan koulun rehtorille. Se oli kokonainen yhteiskuntaluokka,
joka esiintyi päällekantajana ja siitä seurasi luonnollisesti
suuremmoinen kuulustelu koulussa. Kaksi Vuokra-ajuriyhdistyksen
jäsentä oli läsnä; rehtori Trysénin silmät salamoivat, sillä
nyt oli ukko oikealla alallaan.
„Minkätähden istut
ajurin rattaiden takana, lurjus?" aloitti rehtori kuulustelun.
„Senvuoksi, ettei
mitään muuta paikkaa ole vapaana", vastasi Figge iloisesti,
sillä nyt hän oli mieliaineessaan.
„Ja minkä vuoksi
leikkaat poikki siimat?" jatkoi rehtori.
„Sentähden, etten
saa istua rauhassa sentähden, että ajurit lyövät taakse",
selitti Figge, luoden harmia ilmaisevan katseen
Vuokra-ajuriyhdistyksen jäseniin.
„Alas penkille,
nulikka!" käski rehtori; „ja koita nyt leikata poikki siima,
kun minä lyön taakse".
Ankara rehtori näytti
tässä tilaisuudessa kiivautta ja voimaa, hyvin tietäen, että hän
nyt heilutti patukkaa asian tuntevien henkilöitten läsnäollessa,
ja tahtoen näyttää näille herroille, että hänen tapansa
kasvattaa varsoja ei ollut huonompi kuin Vuokra-ajuriyhdistyksenkään.
Kuten sanottu, rehtori löi kuin vuokra-ajuri, ja Figge Höglund,
kärsivällisenä kuin vuokra-ajurihevonen, otti vastaan kauneimman
löylyn kuin ehkä koskaan on annettu, mutta joka ei kuitenkaan estänyt häntä vielä samana iltana istumasta erään ajurin
vaunujen takana, jotka veivät erästä vanhan Assistansenin
komisariota „Ystävyyteen ja Hyväätekeväisyyteen", seura,
joka siihen aikaan asusti Söderissä.
Väsyneenä Trysénin
rottinkiin ja Alnanderin autuudenoppiin, alkoi hän pian laiskotella,
ei ainoastaan päiviä, vaan myöskin viikkoja, vieläpä
kuukausiakin, minkä seurauksena oli, että hän eräänä kauniina
päivänä potkittiin pois koulusta. Hänen toverinsa kaipasivat
häntä kuitenkin paljon, sillä hän oli uskollinen, luotettava,
eikä mikään tyhmeliini, niin että hän varmaankin olisi mennyt
yhtä pitkälle kuin moni muukin täällä maailmassa, ellei hänellä
olisi ollut niin vastustamatonta halua ajella.
Neljä tai viisi
vuotta sen jälkeen tapasi tämän kirjoittaja, joka silloin oli
ylioppilas, entisen koulukumppaninsa Figge Höglundin, joka seisoi
Punaisten puotien luona olevan vuokra-ajuriliikkeen portilla. Hän
oli silloin noin kaksikymmentäyksivuotias, suurikasvuinen, ja hänen kasvonsa ilmaisivat niinkuin ennenkin terveyttä ja rehellisyyttä.
„No, mitä sinä
nykyään toimitat, rakas Höglund?" kysyi kirjoittaja.
„Olen neljä vuotta
ollut kirjanpitäjänä tässä vuokra-ajuriliikkeessä, ja nyt
hoidan minä sitä lesken laskuun", vastasi hän.
„Sinä olet siis
tehnyt sovinnon Vuokra-ajuriyhdistyksen kanssa! … Kuka olisi voinut
uneksia, että juopa sinun ja vuokra-ajurien välillä koskaan oli
tasoittuva?"
„Juopa?" toisti
hän; „sehän oli vain vaunukori, joka oli meidän välillämme".
„No nyt saat sinä
ajaa niin paljon kuin tahdot, tarvitsematta pelätä ajurin piiskaa
tai rehtorin rottinkia".
„Äsch! Kysy
sokurileipurilta, syökö hän mielellään karamellia ... minä olen
saanut kyllikseni".
„Sinä et kai itse
koskaan nouse ajurinpaikalle, luullakseni?"
„Kyllä, kyllä
niinkin sattuu … jos renki sairastuu tai karkaa, niin täytyy minun
heti olla paikalla".
„Kiusaavatko
sinuakin takana-istujat?"
„Tietysti ... ainoa
vanhus, jota poikanen mielellään seuraa, on aina vanhat
vuokravaunut".
„Ja sinä annat
heidän ajaa rauhassa, arvelen?"
„Kaikkia vielä ...
minä lyön taakse niin paljon kuin jaksan … Ajat muuttuvat ja
ihmiset niitten mukana ... ja nyt ajattelen minä enemmän
hevosraukkoja kuin tein siihen aikaan."
„Ja saatko pitää
piiskasi ehjinä?"
„En koskaan",
vastasi Höglund; „milloinka on mikään uusi keksintö hyödyttänyt
keksijäänsä?" lisäsi hän nauraen oikein sydämellisesti
lapsuuden seikkailuilleen, joista me kauvan ja paljon puhuimme. Muutaman kerran kävi hän kirjoittajan luona ja oli
erittäin tervetullut, sillä hän oli paljon kokenut noiden neljän
vuoden aikana, jotka hän oli ollut vuokra-ajuriliikkeen kirjanpitäjänä.
Kodin Kuvasto 7/1911.
