Kolme Jumalan-äidin kuvaa.
(Harjotelma).
Kolme naisvartaloa, kukin esittäen Neisyt Mariaa lapsineen, ilmestyy eteeni lumoavassa kauneudessa esikuvana naisesta — äidistä. Kaksi näistä on ikuistutettu vaatteelle mestarien sellaisten kuin Murillon ja Leonardo da Vincin maalaamina; kolmas on saksalaiselta maalarilta Kaulbachilta.
Syvä karakteristiikki on näiden kaikkien tuntomerkkinä. Syvällisemmin tutkiessa saavat kuvat lihaa ja verta, ja elävä elämä ilon ja tuskan, pohjavirtoineen astuu jokaisen eteen.
Sellaisena kuin Murillo esittää Kristus-äidin kuuluisassa »La Madonna del divin Figliossa»'an Pittin Galleriassa Firenzessä, näemme neitsyt Marian istuvana yksinkertaisella kivipenkillä lapsi sylissään. Mikään dekoratiivisessa suhteessa ei häiritse vaikutusta. Viitta, johon lapsi oli ollut verhottuna, on pudonnut alas ja makaa syvissä laskoksissa äidin jalkojen juurella. Tässä kohdin yksin on taiteilija esiintynyt ilmaistaakseen äidillistä arvokkaisuutta.
Nuoren naisen suurista, tummista silmistä kuvastuu syvä tuska. Hän on naisen huoleton ja hilpeä perikuva, naisen, joka rakastaa auringon säteilevää valoa, lintujen riemuitsevaa laulua ja maan väririkkaita kukkia. Iloisena ja onnellisena on hänen elämänsä ollut yksi ainoa poutapäivä.
Mutta sitten tulee hallayö, myrsky, pimeä. Hän ponnistaa vastaan, hän taistelee, hän ei tahdo antautua surun valtaan. Hän rukoilee, hän itkee — mutta hän ei voi välttää kohtaloaan. Hyökyaalto vyöryy hänen edessään, mutta se ei tapa häntä. Hänen pelastuksensa on hänen lapsensa, ja hän nousee jälleen.
Entinen hilpeys on kuitenkin kadonnut. Ruumiillisen ja sielullisen kärsimyksen jälkeen valtaa vakavuus hänen olentonsa. Niin vaikeaksi ei hän ollut ajatellut elämää, jonka todellisuuden hän nyt oli tullut tuntemaan.
Vapisevin käsin ottaa hän lapsen syliinsä ja näyttää sitä maailmalle. Mikään ei hänen ulkomuodossaan ilmaise tällöin, että hän olisi onnellinen lahjasta, jonka elämä oli lahjoittanut hänelle, mutta silmien ilmeestä ja vakavasta piirteestä suun ympärillä huomaa, että hän rakastaa tätä niin suuresti, että hänen sydämensä on murtuva sinä päivänä, jolloin hänen on seuraaminen tätä Golgatalle.
— Leonardo da Vincin ihanassa »Madonna Littassa» Pietarissa tapaamme erään toisen perikuvan naisesta, eli oikeammin neitsytäidistä. Hän näyttää kypsyneemmältä, paremmin valmistuneemmalta kutsumukseensa. Koko hänen olennossaan piilee selväpiirteinen hellä äidillisyys. Vieläkin kajahtaa enkelin rauhantervehdys hänen korvissaan: »Terve, armoitettu siunattu sinä vaimoin seassa!» — Vieläkin tuntuu hän huomaavan syntymäyön ihmeellisen salaperäisyyden, kun ylistyslaulu ja paimenten kunnioitus vahvistivat enkelin sanat. Elämä ei ole häntä pettänyt. Se sitävastoin on antanut hänelle enemmänkuin hän koskaan oli odottanutkaan.
Hänen käyskennellessään ja unelmoidessaan isänsä puutarhassa, kuunnellen suihkulähteiden lorinaa ja silmät kohotettuina tuikkivalle tähtitaivaalle, eihän mitään muuta niin toivonut kuin tulla nöyräksi Jumalan palvelijaksi, ja miten kävi sen sijaan — hänestä tuli Jumalan pojan äiti.
Tämä korotus täyttää hänet pyhällä hartaudella. Mitä on menneisyys, mitä on tulevaisuus? Nykyisyys on hänelle kaikki. Ulkomaailmasta välittämättä istuu hän selkä avoimiin kaari-ikkunoihin päin, mistä on laaja näköala auringon valaiseman maiseman yli, kokonaan vaipuneena lapsensa katselemiseen, joka täyteläisestä äidinrinnasta etsii ravintoaan. Asema on yksinkertainen ia luonnollinen, ja kokonaisuudeltaan erinomaisen vaikuttava. Tämä uskollinen rakastava nainen, lapsellisen lempeä ilme kasvoissa on äiti, yksinomaan äiti.
— Kaulbachin »Itkevässä Neitsyt Mariassa» tapaamme me uudenajan naisen, vanhojen mestarien viattomat madonnakuvat ovat saaneet väistyä sävyisämmän, kärsimyksen korkeimmassa määrässään elähyttämän naisen kuvan tieltä. Tässä kuvassa on elämää ja liikettä Hänen siinä seisoessaan nojautuneena lapsensa yli suuri kyynel silmässään, hurmaavana liikuttavana, selvenee jo ensi katsauksessa hänen elämänsä historia.
Hän on kuumaverinen nainen, joka kaihomielin ikävöi onnea. Nautinnon ja ilon kaipuu piilee hänessä kuten perintö. Hän kammoo yksitoikkoista elämää rajoitettuine näköaloilleen ja ahtaine kaavoineen. Hän tahtoo jotakin korkeampaa, avarampaa, suurenmoisempaa. Hänen kauneuden ja rakkauden vaatimuksensa on niin suuri, että seuhkaa sortaa hänet.
Tulee sitten päivä, jolloin hän putoo taivaan huimaavilta korkeuksilta. Kansan pilkka ja iva saattaa tämän putouksen tuntumaan hänestä vieläkin katkerammalta.
Tunneihmisen ihmeellisellä kyvyllä mielikuvituksen avulla niin sanoaksemme muuttaa olevia oloja koettaa hän maalata vastasyntyneen poikansa tulevaisuuden niin valoisaksi kuin mahdollista.
Poikansa hyväksi on hän uhraava koko sen hellyyden, jota hän itse niin kiihkeästi oli ikävöinyt. Hänet on hän tekevä onnelliseksi sillä tunteella, jota toiset ovat herjanneet.
Jos hän itse onkin ajettu kuivaan, polttavaan erämaahan, ei ainakaan pojan tarvitse kokea mitä erämaan vaellus merkitsee. Hän on saattava häntä ihanuuden maahan ja antava hänen juoda elämän vettä ja lauhkeiden tuulien vilvotella. Hän on tekevä hänet sopusuhtaiseksi, onnelliseksi ihmiseksi.
Vapisevista huulista ja kyynelten peittämien silmien epätoivoisesta ilmeestä huomaa kuitenkin, ettei hän itse luota siihen tulevaisuuden suunnitelmaan, jonka hän on poikansa hyväksi tehnyt. Päinvastoin kokee hän lujalla äidinrakkaudellaan kaikkea mitä poika saa kokea: väärinymmärrystä, uhkauksia, vainoomisia, tuskallista kuolemaa ristillä. Hän tyhjentää hänen kanssaan kärsimyksen kalkin pohjaan asti ja vääntelee henkisesti syvimmissä sieluntuskissaan.
Tekisi mieli huutaa tälle äidille:
»Ollos lohdutettu, sä raukka, etkö näe sädekehää poikasi pään ympärillä, etkö näe kuinka paljo suurempi hän on kuin kaikki muut!»
— Jos Murillan Neitsyt Maria katsotaan edustavan nuorta viatonta tyttöä hohtavine sielunsiipineen ja Leonardo da Vincin »Madonna Litta» äidillisyyttä liikuttavimmassa hellyydessään, niin on sitä vastoin Kaulbachin »Itkevä Neitsyt Maria» luettava naisiin, jotka edustavat suurta kärsimystä.
Ihmiset rakastavat ja ymmärtävät nuorta tyttöä sielunsiipineen, he ihmettelevät kunnioitettavaa naista — äitiä, mutta he halveksivat ja hylkivät sellaisia naisia kuin »Itkevä Neitsyt Maria».
Eva Ljungberg.
Päivä (kuvalehti) 3/1907.
