Kalastajan tytär.
(Jatkoa viime n:oon)
”Armollinen prinsessa", sanoi eräs horjuva hahmu, ”minä juuri olen uskollinen Nadinesi, ja tässä ovat kanssa-palvelijani Delila, Almerina ja muut, jotka kenties muistanette, ja jotka kuusikymmenvuotisen unenne aikana ovat teitä hoitaneet ja holhoneet".
”Voi minua!" huusi prinsessa kauhistuksella. ”Tottapa lienen suuresti horjahtunut. Niin, jopa muistan kuinka vihastuin Zoraidelle, jolle en tahtonut anteeksi antaa. Minä pyydän teitä lähettämään Zoraide hetikohta luokseni".
”Ah", vastasi joku naisorjista, ”sen onnettoman ei käykään enää lempeyttänne hyväksensä käyttäminen; kykenemätönnä vihojanne kantamaan hän on aikoja sitte sortunut epätoivoon" – – –
”Ja kenties on hän kuolemaan saakka vihannut minua", huokaili Kameliina. ”Oi hyvä Henki! minä olen pahoin syntiä tehnyt, mutta tahdon parantaa itseni. Nadine! minä lupaan tästedes hillitä närkkään ja pikaisen luontoni, minä tahdon hyvillä töillä sovittaa syntini. Tutki siis kaikki kurjuuden majat esikaupungissa ja anna minulle tieto, mikä perhe siellä on viheliäisin. Minä tahdon tehdä kaikki sen jäsenet tyytyväisiksi ja onnellisiksi".
Nadine suuteli nöyrästi valtijattarensa hameen lievettä ja meni jaloa tehtäväänsä toimittamaan. Jo ennen päivän laskua palasi hän hovilinnaan. ”Prinsessa!" sanoi hän Kameliinalle , ”käskynne on täytetty".
”Onko sinun onnistunut, Nadine?"
”Kovimmassa kurjuudessa tapasin erään kutojan, jolla on kuusi äititöntä lasta. Kova kuumetauti kalvaa hänen voimiansa ettei kykene työtä tekemään, ja koska hänen alinomaa täytyy ottaa uutta velkaa, jota ei kykene maksamaan, niin on velkojilla aikomuksena, huolimatta hänen taudistaan, heittää hänet vankeuteen" – – –
”Oi, Nadine, mikä kamala kuvaus", keskeytti hänet prinsessa. ”Kuinka surkuteltavat ovat nuot ihmiset, tuo isä ja nuot pienoiset lapset! Ja huomispäivänä on heidän kurjuutensa päättyvä".
”Armollinen prinsessa! tänään olisi parempi kuin huomenna".
”Ei, päivä on jo myöhäinen; mutta herätä minut varhain aamulla. Silloin saat viedä minua tuohon kurjuuden ja viheliäisyyden majaan; siis huomenna vasta".
”Silloin se ehkä on myöhäistä".
”Mutta etkö näe, kuinka yö jo saavuttaa".
”Antakaa vaan käsky orjillenne astua tulisoitoilla edeltänne!"
”Ei, vaan huomenna vasta, johan olen sannonut. Enkö olekaan se, joka itse saan määrätä mitä teen?"
”Armahtakaa toki noita onnettomia!"
”Tottapa armahdan, minä olen armollinen, ja huomenna ne kurjat ihmiset lakkaavat olemasta onnettomia. Anna minulle tuo kranaati-omena, että saan virvoitella itseäni sen mehulla. "
”Hyvää yötä, Nadine, minä aion nähdä unta kutojasta ja hänen lapsistansa. Kumma, kuinka minua unettaa! Vankeuteen, kuusi lasta, ei kykene työtä tekemään, alinomaa uutta velkaa, lapset äidittömiä, — oi huomenna heidän kurjuutensa on loppunut".
Kameliina ei nukkunut makeasti, ja herätessään oli hänellä kauhea ja harmittava uni muistettava.
”Prinsessa!" sanoi eräs outo ääni, ”teitä on nyt häiritty unessanne".
Kameliina säikähti vuoteellansa eikä kyennyt hämmästyksissään sanaakaan virkkamaan, kun näki edessään yksitotisen, kalvakan hahmun, jonka harmaa parta riippui majesteetillisesti hänen kaapunsa helmoilla.
”Kuka olette?" kysyi kalastajan tytär viimein.
”Minä olen Ibrahim teidän lääkärinne. Viisitoista vuotta olen valvonut Teidän Korkeutenne vuoteen vaiheilla, ja vasta tänään on minun onnistunut saada tuo hirmuinen unitauti voitetuksi, jota tähän asti olette valittaneet".
”Sanotteko 15 vuotta, Ibrahim! Vihastunut, mutta vanhurskas sallimus! Omatuntoni syyttää minua monista hairauksista; kuitenkin tahdon ne hyvillä töillä sovittaa. Minä pyydän teitä, tohtori, että autatte minua löytämään erään perheen, jonka hädänalaisuus kerta minulle selitettiin. Jos kohta isä ei eläkään enää, taidan kuitenkin osoittaa hänen kuudelle lapselleen jotakin hyväntahtoisuutta". Näin sanottuaan peitti tiheällä hunnulla Kameliina kasvonsa, kääräsi ison komean saalin ympärilleen, pani kuusi tukaateilla täytettyä kukkaroa pienoiseen juveeli-lippaasen, ja meni ulos, Ibrahim yksinään hänen kumppalinansa.
Kutojan perheen tiedusteleminen oli turhaa kaikkityyni, ja sangen surullisena palasi Hassanin tytär hovilinnaansa. Mutta matkalla huomasi hän eräässä puutarhassa, jonka portit olivat puoliavoinna, ihmeen ihanan linnun, joka lentää liiteli oksalta oksalle. Ihmeellisesti kimalteli sen monikarvainen pää ja pitkä pulskea pyrstö ilta-auringon säteissä, samalla kun tuulen henki keveästi leyhytteli sen rinta höyheniä.
”Ibrahim", sanoi Kameliina, ottaen vanhusta käsivarresta kiini, ”Ibrahim! Katselepas tarkoin tuota ihmeellistä lintua. Oi, minkä loiston hiukseni saisivat sen kullan-kiiltäviltä höyheniltä! Minä ostan sen, Ibrahim! Minä annan tuhannen, minä annan kaksi tuhatta tukaattia tuosta harvinaisesta ilman asukkaasta".
”Menkää, hyvä tohtori, ja hakekaa puutarhan isäntä tänne; sanokaa, että minä olen valmis maksamaan mitä ikänä hän vaatii tuosta ihmeellisestä linnusta".
Ibrahim teki niinkuin käskettiin, mutta palasi sen tiedon kanssa, että hän oli kolmasti kulkenut puutarhan läpi eikä tavannut ketään ihmistä.
”No niin", sanoi kalastajan tytär, ”koska linnulla ei ole isäntää, saadan ottaa sen ilman luvatta".
”Prinsessa! Tekisittekö siis julkisen rikoksen?"
”Rikoksenko?" vastasi Kameliina; ”onko se rikos jos otan linnun omakseni? Enkö ilmankin ole teille sanonut tahtovani, jos sille isäntä löytyy maksaa kolminkertaisen, hinnan?"
”Ainakin kävis Teidän Korkeutenne vähän aikaa malttaminen."
”Malttaminen! — sen saatatte sanoa teidän ijällänne ja teidän viisaudellanne."
Mutta saanko minä odottaa sitä, joka omakseni ikävöitsen ja joka ilmankin ylentäisi kauneuttani. Ei kuuna päivänä — !"
Turhaan vastusti Ibrahim joutavan, itsepäisen tytön mielitekoa. Tyttö oli nyt unhottanut kaikki hyvät päätöksensä. Hän rukoili ja itki ja tuli niin levottomaksi, että Ibrahim viimein oli pakoitettu noudattamaan hänen käskyänsä.
Hovilinnaan palattuansa käsketti Kameliina heti mustain orjain päällysmiehen luoksensa ja tapatti hänellä hetikohta tuon ihanan paratiisi-linnun. Sen höyhenet koottiin nyt koristukseksi, joka sidottiin juovikkaan prinsessan mustiin hiuksiin. Tämän illan mietti hän peilin edessä taikka naisorjainsa kanssa, jotka kaikki ihastelivat ja ylistivät hänen kauneuttansa, vaikka sydämmessään ilvehtivät hänen verrattomalle turhamaisuudelleen, jonka uhriksi ihana lintu oli joutunut.
Ei viipynyt kauan, ennenkuin Kameliina jo kyllästyi uuteen koristukseensa ja katui, että noin oli juljennut vallata toisen omaisuuden. Näin istuessaan katkerain tunteidensa kiusoissa, eräänä päivänä huoneessansa, johon hänen tapansa oli sulkeutua, kuuli hän askelien kolinan ja äänien rähinän avaroista käytävistänsä; ovet silpaistiin äkisti selälleen; ja joukko sotamiehiä astui sisään.
”Hurskaan ja suurivaltaisen Kalifin, Harun al Raschidin nimessä minä otan teidät vangiksi", sanoi juhlallisesti suurivisiiri Giafar.
Kovin säikähtyneenä ja murheellisena loi Kameliina silmänsä alas ja antoi, vähintäkään vastusta tekemättä, heti vangita itsensä. Hovilinnasta, jossa hän tähän asti oli vallinnut, hän vietiin vankina seisomaan tuomarin edessä.
”Nuori tyttö!" sanoi Harun al Raschid äänellä, joka tyttöä vapistutti, ”sinä olet juljennut mennä minun puutarhaani ja ottaa sieltä paraan lintuni. Meidän lakimme rankaisee elinkautisella vankeudella sitä joka toisen omaan yhtyy. Ole siis valmis kärsimään sitä rangaistusta mikä nyt vihdoin oikeuden nimestä kohtaa sinut".
”Uskollisten hallitsija!" vastasi Kameliina, ”olen kyllä syypää ja sentähden nöyristyn kärsiväisyydellä kohtaloni alle; mutta vaikka lakinne ovat kovat, saanko kumminkin rukoilla teitä armosta huojentamaan rangaistustani?"
”Rohkea nainen", huusi Kalifi, ”epäiletkö vallastani?"
”Jos Teidän Korkeutenne sallii, niin sanon, että löytyy valtavuus, joka on suurempi Teidän Korkeuttanne. Se on Henkien kuningas, ja hän on tehnyt minut kuolemattomaksi".
Täyttä kurkkua räjähtivät nyt kaikki kuuntelijat nauramaan. Sulttaani oli ainoa koko joukossa, joka pysyi yksitotisen näköisenä.
”Minä otan pyhän profeetan todistajaksein, että mitä nyt sanon on totta", jatkoi Kameliina röyhkeästi. ”Kysy naisorjiltani, eivätkö saata samaa todistaa. Kysy orjilta, jotka minua palvelevat, kysy häneltä, joka on käskyjäni toimittanut, kysy viisaalta Ibrahimilta, ja kaikki he todistamat edukseni".
Vielä kovempi naurun hekotus kuului nyt salissa. Kalifi ei vastannut mitään; hän antoi vaan merkin, ja samalla ottivat sotamiehet kalastajan tyttären, joka jo tainnoksissa makasi lääkärinsä Ibrahimin sylissä.
Kameliina toinnuttuansa näki olevansa yksinänsä jossain synkeässä kiviholvissa, jota vaan lamppu himmeästi valaisi. Katumuksen ja epätoivon tuskissa lankesi hän polvillensa, katsahti ristissä käsin taivaalle ja huusi: ”Oi valon Henki! en halua enempi rikkauden ja kuolemattomuuden lahjoja, jotka omasta pyynnöstäni annoit minulle. Minä olen väärin niitä käyttänyt. Minä olen väärin niitä käyttänyt. Minä olin turhapäinen, ylimielinen ja juonikas. Ota pois nuo vaaralliset lahjasi, ja lähetä minut takaisin isäni köyhään majaan, verkkoini luokse, entiseen niukkaan, mutta rauhalliseen ja onnelliseen elämääni."
Samalla lorahti kirkas lähde muurista ulos, juuri Kameliinan jalkain vierellä. Sen kirkkaus ja raikkaus sai hänet pitkillä henkäyksillä juomaan siitä, joten hänen polttava janonsa sammui. Samalla ummistuivat hänen silmänsä, ja hermotonna vaipui hän rauhalliseen uneen.
Kalastajan tytär, jolla viime aikoina oli vaan ollut levottomia ja kauhistavia unia, nautti nyt suloista unta. Leppeitä olentoja hymyili hänelle unissa, ja tekivät hänessä erinomaisen hyvän vaikutuksen. Hänestä oli, kuin hän olisi tuntenut äitinsä ja sisarusten hyväilemistä ja kuullut isänsä äänen semmoisena, kuin se oli kun isä muinoin, vanhain verkkoinsa vaiheilla, lauleli iloisia kalastajan-lauluja. Viimein loi hän silmänsä auki, ja — oi ihmettä! Hän ei enää ollutkaan kolkossa vankeudessa; ei hän oli taas siinä rauhallisessa majassa, jossa hän ensiksi näki päivän valkeuden; hän oli taas omaistensa seurassa, jotka jo olivat luulleet häntä ijäti menneeksi; — ihastuksen huudolla lensi hän itkien isänsä, äitinsä ja sisartensa syliin.
Tuolla ulkona räystään alla seisoi sillä aikaa pitkä, majesteetillinen olento. ”Kameliina", sanoi ääni, jonka sisarukset hyvin tunsivat.
”Valtava Henki, täällä olen;" vastasi Kameliina, käyden lattialle polvillensa.
”Minäkin olen vaan kuolevainen olento", vastasi ääni; ”nimeni on Harun al Raschid. Työni tässä maailmassa on saattaa alamaisiani onnellisiksi. Sinä luulet eläneesi kokonaisen vuosisadan; — mutta kuukausi on vaan kulunut siitä, kun otin sinut opetettavakseni. Isäsi Hassan on kerta ijällisillä vaelluksillani pelastanut henkeni, ja minä olen tahtonut osoittaa hänelle kiitollisuuteni siten, että nyt annan hänelle tyttärensä nöyränä, tyytyväisenä ja jumalisena takaisin".
Kuultuaan kalifin nimen lankesi Hassan ja kaikki muut polvillensa, ja kun he taas nousivat ylös, oli uskollisten hallitsija kadonnut; mutta heidän edessänsä lattialla oli kaksi rahakukkaroa, täynnä tukaatteja. Nämät käytettiin lähtiäisanniksi Kameliinalle ja Nemzikoelle, jotka ennen pitkää menivät naimisiin kunniallisten kalastajain kanssa Tigris-virran rannoilla ja näiden kanssa elivät rauhallista ja onnellista elämätä.
Loppu.
Savonlinna n:ot 5-6 31.1.-7.2.1880.
