Aarniovalkea.
Kirj. Hans Hoffman
(Suomennos K. U:lle.)
Yhä sumua, yhä vaan samaa sumua keskellä kesäsydäntä. Varhaisesta aamusta asti oli sitä ollut, valkoisena, läpikuultavana usvana hiljalleen häälyen, eikä paahtava puolipäivän aurinkokaan voinut sitä haihduttaa. Näytti ikäänkuin se olisi tuntenut itsensä olevan oikein kotonaan tuossa hienolla hietikolla ja alastomalla, päivänpolttamalla merenrannalla.
Muuan yksinäinen vaeltaja kahlaili hitaasti kuumassa hiekassa pitkin kapeaa rantareunusta; hän voi nähdä sumun läpi juuri niin pitkälle, kuin kellahtava tasanko ulottui; hietavallin ja veden kohoaminen pysyivät hänen silmältään salassa. Siten oli hänestä ikäänkuin hän olisi silmäillyt äärettömälle aavikolle, oikealle itämaan hieta-aavikolle, vedettömälle, elottomalle, päivänpolttamälle ja kaamealle. Ja kaamealta kaikui erämaan yksinäisyydessä meren kumea kohina ikäänkuin oudolta, taikamaiselta, salaperäiseltä niinkuin oudon tuulen tohina.
Vaeltaja pysähtyi tuon tuostakin ja silmäili kummastellen pitkin liikkumatonta hietikkoa leijailevaan läpikuultavaan sumuun. Sitten samoili hän taas yksinäistä matkaansa ja kuunteli mielihyvällä jaloissaan kahisevaa hietaa. Hän oli roteva-kasvuinen ja erittäin kaunis mies, voimakas ja vapaaryhtinen; tuuhea, vaalea tukka ja parta ympäröi kukoistavia kasvoja, joista uljuus ja nuoruuden iloisuus loisti. Huulet olivat yhtämittaisessa hymyssä niinkuin onnellisen voittajan.
Taas pysähtyi hän. Valkosen höyryn läpi häämötti hänen silmäänsä jotain mustaa, pyöreä möhkäleen muotoinen kappale: kalavene rannalla; hänen silmänsä leimahti iloisasti ja hän kiiruhti matkaansa.
Nyt näki hän taas edessään jotakin mustaa ja kummastuksekseen huomasi hän tässä keskellä hietikkoa oikean sillan, jykevästi raketun, ansailla ja lavalaudoilla. Vasta tarkemmin tutkittuaan huomasi hän hiekan sillan molemmilla puolin olevan kostean. Vaan kumminkin puisti hän päätään niinkuin jollekin, jota oli vaikea ymmärtää. Hän astui yli sillan ja moniaan minuutin jälestä kohosi hänelle sumusta huone vastaan. Mitätön kalamiehen mökki ensimäinen tuossa pienosessa rantapaikassa.
Keskellä kuivaa hietikkoa kapealla maakaistaleella kahden veden välissä on pienonen Garden kylä: yhdellä puolen on Itämeri, toisella ruovokon ympäröimä rautajärvi, josta ei ole mitään näkyvää vedenlaskua mereen; ainoastaan paikan oloihin perehtynyt tietää, että maakaistaleen kapeimmassa, paikassa, kappaleen matkaa syrjään kylästä, salaa vuotava vesi hiljakseen syöpyy hiedan lävitse; sakea vaivaloisesti mataava hietavirta, jonka silmä voipi huomata ainoastaan tummempana viiruna vaaleankeltaisella pohjalla, ikäänkuin vesiviirun nisuleivässä.
Alastomassa, huonosti valkastussa mökissä istui pöydän ääressä vaimo ja luki korkealla ulisevalla äänellä paksusta kirjasta; hän ei ollut vielä vanha, mutta kurttunen, luinen ja veretön, hänen silmissään oli ankara totisuus, mutta samalla myöskin jotain älytöntä, melkein kamalaa. Muutamassa nurkassa kyyrötti paljaalla lattialla tyttö, joka piti vyöliinaa kasvoillaan ja itki ääneensä.
Äiti luki raamatusta:
»Sinuun, Herra, minun Jumalani, minä luotan. Auta minua kaikista minun vainoojistani ja pelasta minut. Etteivät he repisi minun sieluani niinkuin jalopeurat, ja särkisi ilman pelastajatta.» — Sen tuhannen etana, mitä sinulla oli semmoisen miehen kanssa tekemistä? — ’Herra on kansain tuomari. Tuomitse minua Herra minun vanhurskauteni ja vakuuteni mukaan.' — Äläkä turmele minun hyvää vyöliinaani tuolla tuhannen ulvonnallasi. Löytää moisen herrasväen joka sinulle semmoisia hyviä kaluja antaa! Sen kiittämätön! — 'Jumala on oikea tuomari ja Jumala, joka joka päivä uhkaa. Ellei he palaja, niin hän on miekkansa terottanut ja jousensa jännittänyt ja tähtää. Ja on pannut sen päälle surinan nuolen; niin on valmistanut vasamansa kadottamaan,' — Joka luusi lyön kappaleiksi, jos se koira on kunniasi päälle käynyt. Ja pastori on sinut kiroova helvetin syvimpään kattilaan. Kunniani! Minun kunniani!»
»Äiti,» huusi nyt tyttö, »hän ei ole käynyt kunniani päälle! Ei, ei! Sentähdenhän minä karkasin herrasväkein luota, ettei hän sitä voisi!»
»Mokoma koira!» ärjäsi äiti ja luki: »Ylpeät asettavat pauloja ja nuoria minun eteeni ja venyttävät verkkoja tien viereen; minun eteeni panevat he paulan. Sela. Turmio, jota viholliseni miettivät, tulkoon se heidän päänsä päälle.»
»Voi, äiti,» keskeytti tyttö äkkiä, »hän on niin hyvä. Jos sinä hänen näkisit! Ja niin kaunis! Ja millaiset silmät hänellä on! Niin että niistä aivan voisi menehtyä. Ja jos hän tulisi. — Ei, ei, ei, hän ei saa tulla. Hän ei saa tulla. Hän ei saa tulla!
Tyttö ojensi poistavasti molemmat kätensä. Vyöliina putosi hänen silmiltään ja paljasti kasvot, joita tämmöisessä ympäristössä täytyi sanoa miltei ihmeellisiksi. Varsinkin hipiä oli lumoavan kirkas ja tuore, upeasti täyteläiset huulet uhkuivat hurmaavaa suloutta; silmät oli hänellä suuret, siniset, tyhmänsekaiset.
»Älä taivuta sydäntäni mihinkään pahaan» luki äiti edelleen, 'jumalatonta elämää viettämään pahantekijäin kanssa. Jumalattomat lankeevat toinen toistensa kanssa omiin verkkoihinsa, vaan minä aina pääsen ohitse.' — Tapan minä sinun, jos vielä hänen kauppoihinsa rupeat. Ja mies-roikaleen paiskaan hietaojaan.»
»Äiti!»
»Miks’ei se raato sitten saata sinua naida, jos hän sinusta mitä tahtoo? Kauniimpaakan hän ei kuitenkaan löydä, sinä olet kauniimpi kuin kaikki kaupunkiröökynät yhteensä.»
»Voi, äiti, eihän hän sitä saata; hän on liian rikas ja ylhäinen. Muutenhan hän sen kyllä tekisi niin mielellään. Vaan hän ei voi. Hän tahtoi aina, antaa minulle niin paljon — mutta minä en ottanut mitään. Korvarenkaita, aivan kullasta, oikeaa kultaa — »
»Kappaleiksi minä sinun lyön, jos olet jotakin ottanut. — Ja mihin sinä ne sitten olet pannut, mokoma kelvoton?»
»Äiti min'en ole mitään ottanut, Mutta hän on niin kaunis.»
Äreissään luki eukko edelleen mistä sormellaan osotti kirjaan;
»Jos minä sanoisin: pimeys peittäköön minun, niin olisi myös yö valkeus minun ympärilläni— Sillä ei pimeys sinun edessäsi pimeä ole, ja yö valaisee niinkuin päivä; pimeys on niinkuin valkeus.»
Äkkiä nyyhkähti tyttö ääneensä. »Voi, äiti, lue tuo vielä kerran,» huudahti hän, »se oli niin kaunista.»
Kummastuen alkoi äiti täyttää hänen pyyntöänsä: »Sillä ei pimeys ole pimeä sinun edessäsi —»
Hän silmäsi tyttäreensä ja näki tämän kasvot ikäänkuin kirkastuneina.
»Mitä?» huusi hän raivoissaan, »tämä on kaunista! Sinä kait tässä ajattelet tuota kelvotonta mies-roikalettasi? Silloin pitää sinut heti taivahan tuli — — »
Hän lyödä lupsahutti kiini mustan kirjan ja nosti sen molemmin käsin ikäänkuin aikoisi hän paiskata sen tytön päähän.
Silloin kohisi jotakin kummallisesti toisessa nurkassa. Molemmat olivat hiljaa ja kuuntelivat. Hiljaisuudessa kuului ulkoa juhlallisen selvään meren mahtava kohina niinkuin kaukainen virren ääni.
Sitten kuului taas kahinaa, rapinat ja ripinää, kaameaa, kiipivää ääntä. Molemmat naiset katsoa tuijottivat pelästynein, taikauskoisin silmin nurkkaan, jossa oli vanha arkkuroselo. Suuri harmaja rotta tuli äkkiä sen takaa näkyviin.
Tyttö kyyristyi pelästyneenä kokoon ja veti äänetönnä sinisen vyöliinansa päänsä yli. Ämmä paiskasi silmänräpäyksessä paksun raamattunsa elukkaan ja osasi siihen niin hyvin, että se paikalla heitti henkensä. Raamattu oli sidottu sormenvahvuisiin nahkakansiin, tukevalla rautaselkämyksellä.
Eukko nousi ylös ja avasi akkunan. Ulkona vyöryi sumu yhä vaan. Hän kumartui maahan, otti tapetun inhottavan elukan ja heitti sen kauvas ulos hietaselle kylänraitille.
Liuta pitkiä poikaviikareita sattui juuri kulkemaan ohitse; he pysähtyivät sitä katselemaan.
»Se liikkuu vielä,» sanoi muuan ja kosketti sitä risulla mahaan. Rotta värähti ja alkoi heti potkia joka jalallaan.»
»Se elää vielä aivan kerrassaan,» huusi toinen, »sen me paiskaamme hietaojaan.»
Ja muitta mutkitta tarttui hän rottaa häntään ja kantoi sen pois, toisten ilosta ympärillä meluten. Eläin virkosi nyt täydellisesti tainnuksistaan ja kippuroi yhä kovemmin, niin että poika tuskin voi pitää sitä kiini sileästä hännästä. Sitä paitsi inhotti häntä tuo ilkeästi kiemuroiva otus; vaan hän häpesi toisia eikä laskenut uhriaan.
Viimein tulivat sillalle; hän kumartui kauvas yli kaidepuiden ja antoi rotan pudota märkään hietaan. Tuo näytti viattomalta leikiltä, ja rottakin näkyi ensin pitävän sitä pelastuksenaan, se säntäsi äkkiä paetakseen vainoojiaan.
Vaan se ei tullut pitkälle; moniaan pienen askeleen perästä oli se kiini ja rapisteli turhaan pienillä etukäpälillään: takapuoli painui painumistaan syvemmälle sitkeään hietavelliin. Pojat katsella töllistelivät hänen kuolemankamppaustaan.
»Miten vinkuu!» sanoi muuan.
»Niin, se ei tahdo kuolla,» huomautti toinen.
»Mokoma otus!»
»Vaan sen täytyy!»
»Mutta jos se onkin vesirotta?»
»Sama se. Hietaojaan hukkuvat kalatkin, jos ne sinne viskaa, ja kuolevat.»
»Niin, kun oja on pohjaton ja ulottuu aina helvettiin asti.»
»Kuinka se vikisee! Mutta nyt sitä kohta ei enään näy.»
»Ja rotat ovat kaikki Jumalan kiroomia ja ne pitää tappaa, jos vaan kiini saa, eli hukuttaa.»
»Nyt sitä ei enään näy. Ei ollenkaan.»
Kostea hieta oli todellakin nyt niellyt elukan, moniaita pieniä kuplia pulpahteli ylös, sitten oli yksi elämä sammunut jättämättä jälkeäkään. Yhtä sileänä levisi taas keltanen hieta, ja sen yli virtaili sumu vaaleina utukuvina.
(Jatk.)
Kotkan Uutiset n:ot 3 ja 6 17.6. ja 8.7.1897.
