Joulupuuhien väliltä.
Amanda Kerfstedtin kirjoittama.
Suomennos.
”Hyväpä on, että viimeinkin kaikki joulupuuhat ovat Iopussa”, sanoi sisareni laskeutuessaan rappusilta, joilla oli seisonut panemassa kynttilöitä vierashuoneen ruunuun. ”Käydäänpäs nyt istumaan tuohon takkavalkean ympärille, niin täti Miina kyllä kertoo joulutarinan.”
Miina täti oli vanha nainen ja senlaatuinen, että hän toi pyhän tullessaan mihin hyvänsä.
”Hyvät lapset”, vastusteli täti, ”en minä osaa — ”
Mutta eipä häntä päästetty rauhaan. Me jo olimme asettuneet uunin eteen puolipiiriin ja painoimme hänet nojatuoliin istumaan.
Hän pudisti päätänsä, hymyili, mietti vähän ja sanoi:
”Mutta ei siitä tule muuta kuin huononpäiväinen kertomus, niin että hyvää älkää odotelkokaan. Se on vain kertomus matami Granlundista, jonka minä ensimäisenä tapasin kaupunkiin muuttaessani. Hänet oli palkattu huoneita pesemään, ja hänellä oli avaimet hallussaan. Harvoinpa olen nähnyt niin laihaa ihmistä. Kasvot olivat niin täynnä ryppyjä ja poimuja, ett'ei siitä löytynyt pienintäkään sileätä paikkaa, mutta muodon piirteet olivat hyvin suorat, ja harmaansekainen tukka oli luonnostaan kihara ja kauneissa aalloissa. Minä lähemmin tutustuttuamme aina pilkkailin hänen turhamaisuuttansa ja kaunista tukkaansa, ja silloin hän sen nauraen työnsi ruudukkaan pummulihuivinsa alle, jonka yksi nurkka sai helpommissa tapauksissa tehdä nenäliinan virkaa. Muuten hän oli erinomaisen siisti, mutta hänen pukunsa sirous väheni alaspäin. Päässä näet aina oli äsken pesty punaruutuinen huivi, paita, joka joskus kohosi näkymään villamekon kauluksen yli, oli lumivalkoinen, esiliina vielä moitteeton, mutta hameen helmat jo repalehtivat ja kengistä oli hyvin epäiltävä, olivatko ne parit, ne muuten koskaan olivat sopineet paraiksi mihinkään ihmisjalkoihin. Hän oli pääsemässä kuuteenkymmeneen, mutta astui pystyssä ja suoraan, reippaasti ja ripeästi; köhmyräiset luiset kädet eivät koskaan näyttäneet kyllästyvän hieromaan vaatteita pesussa tai harjaa lattioita puhdistaessa. Vaatteiden pesuun tuli hän jo edellisenä iltana suoraan päivän työstä, kun minä sanoin, ett'ei meillä ollut sijaa hänelle maata, vastasi hän nauraen: ”Ei siitä suinkaan hoppua ole, ei minun makuusijastani ole kellekään vastusta.” Ja mentyäni myöhemmin kyökkiin tapasin hänet jollakin pesuvaateläjällä, jonka oli tuonut alas vinniltä, makaamassa aivan omantunnon ja väsyneen päiväläisen raskasta unta. Jos tarjosin hänelle parempaa tilaa, oli hän taipumaton. ”Ei, sillä jos makaan paremmin, niin en herää silloin, kun pitäisi.” Ja puoli kaksi, silloin ei enään ollut armoa tytöillä, silloin piti ruvettamaan työhön. Salaa hän sitte sanoi minulle ennemmin makaavansa poissa kotoaan, milloin hänen oli yöllä noustava, koska muuten voi sattua ett'ei Granlund ollut hyvillään unen häiritsemisestä. Granlund oli kivenhakkaaja ja aika juoppo. “Niinpä niin, ei hän tiedä, onko hänellä kivi vai ihminen luonaan, milloin hän iloinen on”, sanoi matami välistä. ”Mutta hupainen ja hauska hän on selvänä.” Pahin oli lauantai-iltoina, milloin palkka maksettiin. Mutta minkälaisia mustelmia hyvänsä matami väliä sai, niin ei hän koskaan laiminlyönyt kirkonkäyntiä. Silloin hänellä oli yllä musta, ahdas leninki kankeasta villakankaasta, liivi edestä suippo alaspäin, vaaleankeltainen silkkisaali ja huivi, jonka päälaen päivä ja sade olivat tehneet vaaleanruskeiksi, mutta jonka nurkat vielä ilmaisivat sen kerran olleen mustanakin. Silloin hän astui hitaasti ja juhlallisesti, joka hänen mielestään kuului hartauteen, silmät alaspäin ja kädet ristissä virsikirjan ympäri. Hänen puhdas, ankara muotonsa olisi sopinut nunnalle.
Kerran hän seistessään taikinaa alustamassa virkahti yht'äkkiä: “Nyt minun musta leninkini on korjattu.” — “Miten niin?” kysyin minä. — “Siten vain, että minä leikkaan suipukan pois, kun sanovat, ett'ei se enää ole muodissa.” — Se kyllä oli totta. — “Ja sitte”, jatkoi hän, ”olivat ne hakaset takana päin perin kiusalliset. Ei se Granlund aina ollut haIukas niitä kiinni panemaan. Nyt on napit edessä, niin että nyt minä tulen itsekin toimeen.” — Se oli ainoa muutos hänen pukimissaan viimeisinä kahtenakymmenenä vuotena.
Hän ei koskaan laiminlyönyt työpäivää, sitä hänen, ei kannattanut tehdä, sillä siitä hän ylpeili ja iloitsi, että voi asua tupasessaan ilman loisia, vaikka hyyry olikin kallis. Sitä paitsi tapahtui useinkin, että noin kello 8 paikoilla kuului kova naputus kyökinoveen; sen naputuksen tunsi matami Granlund, ja silloin hän nopeasti pistäytyi ulos saippuaisine ja jauhoisine käsineen, niinkuin oli. Palattuaan takaisin hän kuiskaten pyysi vähän edeltäpäin päivän palkasta, lisäten vielä hiljemmin. “hän on tuolla ulkona”. Jos minä vastustin pahoillani: “no, hyvä matami Granlund”, niin hän heti keskeytti: ”niin, näettekös, rouva, ei maksa vaivaa laskea vastavirtaan; ei hänen tarvitse paljoa saada.”
Paljoko — milloinka hänellä oli paljo? Hänen palkkansa oli kuusineljättä killinkiä päivässä, eikä kellekään johtunut mieleen, että se voisi olla liian vähä. Siihen aikaan kyllä muistettiin kerjäläisiä, mutta ei koskaan työläisiä. Hyvin kainosti matami sitte eräänä syksynä änkytti aikovansa korottaa palkkansa yhdeksi taaleriksi; miten hän sitä selitteli ja pyyteli anteeksi! Oli kaikki niin kallistunut ja viina oli tullut niin huokeaksi, ja se oli aina hänelle taloudellinen tappio. Mutta samalla hän kertoi, miten hauska Granlund oli. ”Näettekös, rouva, sunnuntaina me olemme olevinamme herrasväkeä, sillä silloin me aina syömme yhdessä päivällistä; muuten minun pitää keittää hänen ruokansa yöllä, niin että hän itse vain lämmittää sen. Mutta viime sunnuntaina minä yritin salaa syöttämään hänelle vähän paistettua hevosen lihaa. Minä panin piippuria ja suolaa ja paistaa rätistin enemmän kuin milloinkaan, mutta kun se tuli pöydälle, oli hän niin viisas, että sanoi: onko tässä nyt ptruuta? Kyllä hän on merkillisen hauska selvänä.”
Vaan raskaassa jokapäiväisessä työssään oli matami Granlundilla muisti, joka ei kulunut eikä haihtunut, vaan pysyi aina yhtä nuorena ja virkeänä. Hänellä oli ollut yksi lapsi, pikku Hedda, joka kuoli kymmenen vuoden ijässä. Kun puunpilkkojani iltasilla tuli tuomaan puuliiterin avainta ja löysi matami Granlundin puulaatikon päällä levähtämästä ja illallistansa syömästä, kävi hän istumaan hellalle ja puheli mielellään matamin kanssa. Omituista oli, että alkoivatpa he mistä aiheesta hyvänsä, aina he viimein johtuivat Heddaan ja puunpilkkojan kahteen pikku poikaan, jotka myöskin olivat kuolleet pieninä.
”Kylmä tuuli tänään, matami Granlund.”
”Niin on, Janson, ja minä ajattelen aina, että hyvä on kun pääsee myrskyjä kärsimästä. Pikku Heddan sitä aina palelti, vielä minua nytkin värisyttää, kun sitä ajattelen. Mutta miten hän oli iloinen ja virkeä aina, kun minä kotiin tulin.”
”Niin, niin, kyllä muistan, mitenkä iloista huutoa kuului sängystä minun tullessani kotiin iltasilla: teitkö meille hevosta tänään isä?”, minulla kun oli tapa vuoleksia niitä heille. He ”menivät kotiin” samalla viikolla. Nyt minulla on oma talo, jossa olisi heille kylliksi tilaa, mutta se on tyhjä matami Granlund.”
“Niin on, Janson. Ja tuntuu ihan kuin se tuntuisi raskaammalta vuosi vuodelta. Minun tyttöni olisi nyt juhannuksen aikaan täyttänyt 27.”
“Niin, pikku Erik olisi täyttänyt 30 heinäkuussa, toinen oli kaksi vuotta nuorempi. No niin kilpaa koettivat, kumpi ensiksi ehtisi polvelle, mutta olipa siinä tilaa kumpaisellekin.”
“Pikku Hedda oli niin yksin, mutta minä laittelin nukkeja hänelle kaikenlaisista rievuista. Niin, nyt minun pitää lähteä työhöni. Hyvää iltaa, Janson.”
* * *
Eräänä päivänä keskellä joulupuuhia ei matami Granlund enää ollut entisellään.
”Kuinka voitte nyt?” kysyin häneltä illempana.
”Joutavia, tuntuu vain niin kummalista pistoa rinnassa”, sanoi hän. “Ukko ajoi minut ulos toisyönä enkä minä ehtinvt saada ylleni muuta kuin pienen vehreän hame-resuni, ja minä sain istua niin kauan liiterissä ennenkuin hän nukkui. Mutta ehkä se vain on leiniä, koska se muutenkin on minun kiusannut melkein koko syksyn.” Hän katsoi minua niin tuskaisesti ja avuttomasti. “Mitenkähän käy, jos minä käännyn kipeäksi? Vaan eihän tuohon terveyteenkään ole mitään mahtioikeutta”, lisäsi hän nöyrästi, “ja hyvätpä päivät minulla on ollutkin suhteessa”.
“Toivokaammehan, että kaikki pian haihtuu”, lohduttelin minä, ”menkää nyt kotiin ja käykää levolle ja pankaa tärpättiriepu selkäänne ja maatkaa koko huomeispäivä, niin kyllä paranette”.
“Entä lattiat?” kysyi hän.
“Kyllä niistä pidetään huoli, ja te saatte päivärahanne kuitenkin.”
Hän näytti hyvin tyytyväiseltä, ja olinpa minä mielestäni tehnyt hänelle hyvinkin hyvän työn. Joku tuli minua tapaamaan ja matami läksi minun tietämättäni.
Joulupuuhat veivät aikani, niin että joulun aaton aattona ehdin lähteä häntä katsomaan. Minä en ollut ennen käynyt hänen tupasessaan, niin että minun piti kysellen etsiä sitä. Naapurivaimo näytti oven ja sanoi matami Granlundin olevan hyvin huonona. Hän oli juuri ollut siellä korjaamassa hänen tilaansa.
Minä astuin pieneen huoneesen; miten tyhjä ja siisti! Matami Granlund makasi sängyssä, ja kivenhakkaaja istui pöydän luona. Oli ihan hiljaista; sairas vain hengitti raskaasti ja seinäkello tikutti kovasti. Matami tunsi minut, kun menin sängyn luo. “No kun en tiennyt tuota ennen!” sanoin minä.
“Ei hätää”, sanoi hän kuitenkin.
Vaikeasti se puhe kävi. Terävä muoto näytti vielä terävämmältä valkoista lakanaa vasten; katse oli tuijottava kuin kuumetautisella.
“Mutta eihän teillä ole ketään hoitajaa.”
“On”, sanoi hän katsahtaen pöytään päin. ”Hupainen ja hauska — kotona koko — viikon — ja selvänä.”
Minä näin, ett'ei kuolema enää ollut kaukana. Kun sen huoneen näin, huomasin heti, miten paljon olisi hyvin vähällä kulungeilla saanut tehdyksi hänen hauskuudeksensa. Oljilla hän siinä makasi.
Minä kumarruin hänen yllensä. ”Ja nyt, oletteko selvillä Jumalan kanssa?” kysyin hiljaa.
Hän katsoi minuun kuoleman silmäyksillä.
”Jo ammoin”, kuiskasi hän.
”Ja mitenkä?”
Hän osoitti itseään. “Syntiä”, sanoi hän. Sitte hän käänsi sammuvan katseensa kattoa kohti ja huoahti sanan ”armoa”.
Kyyneleet valuivat silmistäni hänen käsillensä, noille köhmyisille, koville käsille, joita hän ei ollut koskaan säästänyt. Raskaimman työn oli hän tehnyt minun huvituksekseni ja ilokseni. Hän koetti taputtaa minua; se liike koski minun omaantuntooni.
“Oi, te olette rikas, matami Granlund”, sanoin minä.
”Olen”, kuiskasi hän väsyneesti hymyillen, ja kun minä yritin lähtemään, teki hän vielä viimeisen ponnistuksen, katsahti kattoon ja sanoi, kasvoissa taivaallista loistoa: ”Ja siellä pikku Heddakin!”
Minä riensin kotiin. Minulla olisi ollut niin paljo antamista hänelle. Mutta pehmeä höyhentyyny, joka heti vietiin, tuli kuitenkin liian myöhään. Päiväpalkkaa, jonka minä lupasin, hän ei enää saanut. “Mutta niin se on”, lopetti Miina-täti kertomuksensa, kun nousi korjailemaan hiiliä uunissa, “että elämä harvoin antaa sen matamin kaltaisille päiväpalkkaa, mutta minä luotan siihen, että Jumala sen antaa. Ja sitä voitte kyllä mietiskellä, lapset, kun muistelette tätä iltaa ja tätä uunintulta, jonka loppuun paIamista olemme yhdessä katselleet”.
Uusi Suometar no 303 31.12.1885.
