Dick Donovan - Rakkautta ja petosta

 Rakkautta ja petosta

Kirj. Dick Donovan 

(„Vaasan” suomennos)

alkuun

Kolmaskymmeneskolmas luku

Esirippu laskee

Leonard ei kuluttanut paljon aikaa tehdessään joukon tarpeettomia kysymyksiä. Hän tahtoi mahdollisimman pian päästä yksinäisyyteen ajattelemaan. Ei ollut ihme, että hän oli mielenliikutuksen vallassa kahden viime vuoden järkyttävien tapausten kiertäessä hänen ajatuksissaan. Hän ei kuitenkaan epäillyt, mitä hänen tällä kerralla oli tehtävä. Hän oli kerran ennen kohdannut Marien ja tavannut hänet jälleen omituisen sattuman kautta. Tälläkin kerralla oli Marie lähtenyt ja näytti siltä kuin kohtalo olisi tahtonut, etteivät he enää milloinkaan toisiaan tapaisi. Mutta heidän elämänkysymyksensä oli vielä ratkaisua vailla ja se seikka oli vielä kerran saattanut heidät toistensa ulottuville. Pysyisikö hän nyt hiljaa alallaan eikä antaisi elon merkkiäkään itsestään, kun se nainen, jota hän rakasti, oli suruun vaipunut? Vanhempain synnit eivät saa kaikiksi ajoiksi heittää varjoa lasten päälle. Se oli se lopputulos, johon hän tuli, ja siinä vakaumuksessa ryhtyi hän toimiin.

Seuraavana päivänä matkusti hän Mammonthshireen ja ajoi siellä Grims Dykeen, jossa pyysi päästä Bevanin onnettoman puolison puheille. Suru oli jättänyt häneen syviä jälkiä. Hän oli vanhentunut ja kasvoista kuvastui kärsimystä. Onneton nainen oli unelmoinut, mutta herännyt terveytensä ja onnensa kustannuksella.

Leonard esittäytyi hänelle, kertoi tuttavuudestaan Marien kanssa, Marien katoamisesta, kuinka se jälleen tapasivat toisensa ja miten Marie oli toisen kerran kadonnut. Rouva Bevan kuunteli häntä osaaottavaisella korvalla. Murtuneena ja väsyneenä oli Marie saapunut hänen luoksensa kuultuaan isänsä vangitsemisesta. Tyttö oli yksinäinen, ilman ystäviä ja kaipasi jotain, jolle hän voi huolensa kertoa. Oli aivan luonnollista, että hän tällöin kääntyi sen naisen puoleen, joka oli hänen isänsä uhri ja jolla sanomalehtilausuntojenkin mukaan oli oikeus vaatia yleisön myötätuntoa ja osanottoa. Kumpikin murtunut nainen löysi tyydytystä toisestaan. Rouva Bevan osoittautui äidiksi onnettoman miehensä tyttärelle.

Rouva Bevan meni Marien luo. Tämä ei vielä ollut toipunut siitä mielenliikutuksesta, joka hänet oli vallannut kuullessaan isänsä tuomion.

„Tule mukanani, rakkaani. Täällä on joku, joka mielellään tahtoisi puhua kanssasi.”

Marie oli rouva Bevanin taholta saanut osakseen niin paljon ystävyyttä ja äidillistä huolenpitoa lyhyestä tuttavuudesta huolimatta, että hän olisi voinut hänen tähtensä uhrata paljon, kysymättä minkätähden, mutta tällä kerralla pyysi hän kysyä, kuka tahtoi puhutella häntä. Rouva Bevan katsoi viisaammaksi sanoa se hänelle. — Päästäen pienen huudahduksen perääntyi Marie pari askelta ja sanoi: 

„Oi, miksi hän on tullut tänne? En voi, en tahdo tavata häntä. Kuinka voisin katsoa häntä silmiin? Kuolisin häpeästä samassa silmänräpäyksessä kuin hän loisi silmänsä minuun.” 

Rouva Bevan koetti taittaa hänen sanojensa kärjen ja sanoi:

„Olen selvästi huomannut, että hän pitää sinusta. Se kävi ilmi meidän keskustelustamme ja minä pidän sitä kaitselmuksen johteena, että hän on tullut juuri nyt, kun sinä kipeimmin olet avun ja rakkauden tarpeessa. Sinun täytyy mennä hänen luokse. Hän on yhtä onneton kuin sinäkin. Mene puhumaan hänen kanssaan, vaikka sitten pitäisitkin parempana, ettette enää koskaan tapaa toisianne.” 

Naisen, joka tällä tavalla puhuu toiselle naiselle, täytyy voittaa. Ja niin seisoi Marie muutamia silmänräpäyksiä myöhemmin itkettynein silmin ja kasvoiltaan kuoleman kalpeana sen miehen edessä, jonka koko onni oli hänen käsissään. Kun Wilfred läheni sulkeakseen hänet syleilyynsä, kääntyi Marie poispäin ja sanoi nöyrällä äänellä:

„Wilfred, älä koske minuun. Ajattele, kuka minä olen. Kuritushuonevangin tytär. Kuullessani ensi kerran puhuttavan isäni rikoksista, ajattelin, etten voi kauempaa elää. Pakenin hänen luotaan, sinun luotasi ja kaikkien luota, joita rakastin. Kun sitten tapasin sinut Putneyn markiisin luona ja sain kuulla, että edelleen rakastit minua, tunsin itseni melkein kirotuksi. Moneen päivään en voinut ajatella kunnollista ajatusta. Olin hullu, kirjaimellisesti hullu, ja rajattomassa epätoivossani menin isä Paulin, Regent Streetin varrella sijaitsevaan ranskalaisen kirkon vanhan, kiltin papin luo. Kerroin hänelle suruni ja murheeni, kuinka onneton olin. Oi, kuinka kiltti hän oli! Hän lohdutti minua, antoi minulle uutta toivoa, rukoili kanssani, hän pelasti minut tekemästä itsemurhaa, sillä ilman häntä olisin ottanut hengen itseltäni. Kun tulin vähän paremmaksi, lähetti hän minut Yorkshiren luostarikouluun. Kun sitten luin isäni pidättämisestä, valtasi minut vastustamaton halu nähdä hänet vielä kerran, ilman että hän tuntisi minua. Ja sitten ajattelin hänen onnetonta vaimoaan ja arvelin, että hän ehkä tahtoisi ruveta äidikseni. Isä Pauli on kuollut ja elämäni koulussa on ollut ankaraa ja vaikeata. Ihmiset eivät olleet siellä niin kilttejä minulle kuin heidän ehkä olisi pitänyt olla. Sinne en enää koskaan palaa.” 

„Mitä nyt aijot ruveta tekemään?” kysyi Wilfred.

„Aijon viipyä rouva Bevanin luona niin kauan, että hän on saanut elämänsä uudelleen alkuun, ja sitten otan hunnun ja menen luostariin.”

„Kun teit tuon ohjelman, niin etkö ottanut minua lukuun” kysyi Leonard. „Et koskaan enää saa jättää minua, ellet tahdo myöntää, että kaikki rakkaudentunnustuksesi ovat olleet vain pelkkiä tyhjiä sanoja.” 

„Mutta ajattelehan, kuka olen”, huudahti Marie ja peitti kasvonsa käsillään.

„Sen kyllä tiedän. Olet nainen, suuremman arvoinen kuin kukaan muu. Ja minä rakastan sinua. Sen jälkeen kuin viimeksi tavattiin, on kasvatusäitikin kuollut, ja kuollessaan uskoi hän salaisuutensa minulle. Se koski vanhempiani. Isäni oli suurempi rikollinen kuin sinun. Hän tappoi äitini.”

Marie vaipui sohvalle ja kätki kasvonsa. Silmänräpäyksessä oli Leonard hänen jalkainsa juuressa. Äkkiä liitti Marie kätensä hänen kaulaansa, painoi kasvonsa hänen kasvojaan vastaan ja sopersi:

„Täytyykö sitten lasten kärsiä koko elämänsä vanhempainsa virheistä? Rakastan sinua, Wilfred. Rakastan sinua. Tee minulle, mitä haluat. Vie minut kanssasi minne tahdot. Kunpa vaan saan olla luonasi.”

Heidän huulensa tapasivat toisensa, yhä uudelleen ja uudelleen. Tänä uudestisyntyneen rakkauden hetkenä he tunsivat jonkunlaista hyvitystä siitä, mitä he olivat kärsineet. He olivat kadottaneet toisensa, mutta jälleen löytäneet. He ilmaisivat, mitä heillä oli sydämillään, ei sanoilla, vaan katseilla, jotka todistivat, etteivät he enää koskaan eroaisi. Poikana ja tyttönä olivat he yhdessä leikkineet, nuorukaisena ja neitosena olivat tunnustaneet toisilleen rakkautensa, miehenä ja naisena tulisivat he nyt käsi kädessä kulkemaan kohtaloltaan kohden. 

Rouva Bevanista tuli uskollinen ystävä. Hän sai tyydytystä ja iloa nuorten onnesta. Wilfred ja Marie matkustivat ulkomaille ja muutamia kuukausia jälkeenpäin, kun rouva Bevan oli saanut asiansa järjestetyksi, seurasi hän heitä.

* * *

Tuomioistuimen päätöksen perusteella karkoitettiin Bevan ja Argave Austraaliaan. Pitkän ja vaikean matkan jälkeen saapui vankilaiva Botany Bayhin. Laivassa oli rikolliset pidetty toisistaan erillään, mutta perilletultua pantiin heidät työskentelemään rinta rinnan vieressä eräällä tierakennuksella Port Jacksonin ja Sydneyn välillä. Eräänä päivänä ilmaantui se tilaisuus, jota Argave oli odottanut. Salaiskulla murskasi hän vangin numero 484 pään, aikoinaan „kapteeni” Bevaniksi kutsutun miehen. Teon tehtyään pakeni hän metsään, ja kun hän ei vapaaehtoisesti antautunut, tuli hän ammutuksi ja haudatuksi kuin koira. 

— LOPPU —

Vaasa 12.9.1925

Dick Donovan - Rakkautta ja petosta

 Rakkautta ja petosta

Kirj. Dick Donovan

(„Vaasan” suomennos)

alkuun

Kolmaskymmenestoinen luku

Hunnun salaisuus paljastuu 

Wilfred Leonard, joksi meidän on häntä edelleenkin kutsuttava, oli herkkätunteinen ja jaloajatuksinen mies. Nämä ominaisuudet oli hän epäilemättä perinyt äidiltään ja kreivitär oli pitänyt huolta niiden kehittymisestä. Jos hän olisi ollut korkeampiluontoisempi, ei hän olisi loukkaantunut kreivittären koettaessa erottaa hänet Marie Bevanista; ei hän myöskään olisi katkeroitunut Marien jätettyä hänet. Mitä vikoja hänessä mahdollisesti olikin, niin oli hän ainakin avoin ja suora, ja hänen rakkautensa Marieen oli vilpitöntä. Saatuaan tietää totuuden vanhemmistaan, joutui hän katkeruuden ja epätoivon valtaan. Kaikki hänen toiveensa särkyivät. Jos Marie tulisi takaisin, niin kuinka voisi hän katsoa häntä silmiin, koskettaa hänen kättään tuhrimatta häntä? Kuinka voisi hän pitää paikkansa kunniallisten ja kunnioitettujen miesten joukossa, hän, joka oli rikoksellisen miehen poika? Vaikka hän itse olisi puhdas kuin kulta, ei tämä julma, armoton maailma olisi osottamatta sormellaan häneen ja muistuttamatta isänsä rikoksista. Maailma pitää kyllä huolen siitä, että isäin pahat teot kostetaan lapsille. 

Tällaisten ajatusten vallassa ajatteli Leonard, ettei hän enää koskaan voi nousta. Mikä tarkoitus olisi elämälläni? kysyi hän. Ainoa nainen, jota olen rakastanut tai tulen koskaan rakastamaan, on ainaiseksi kadonnut. Elämän valopuolet ovat menneet, varjot vain ovat jälellä.

Palattuaan kasvatusäitinsä kuolinvuoteelta Italiasta ja saatuaan tietää Marien jälleen kadonneen, oli hän tiedustellut häntä joka taholta ja antanut etsivä Wargraven tehtäväksi jatkaa tutkimuksia. Kun kuukaudet kuluivat tuloksetta, luopui hän toiveistaan kokonaan. Oli maaliskuu alkamassa. Se toi tullessaan myrskyä, lunta ja jäätä ja jännitysuutisia Lontoosta: oikeudenkäynti Bevania ja Argavea vastaan. Mutta Leonard ei välittänyt vähääkään koko jutusta. Mitä se hänelle kuului! Ei hän koskaan lukenut pitkiä oikeusselostuksia. Hän oli niin vähän kiintynyt tähänkin juttuun, ettei hän ottanut edes selkoa rikollisten nimistä.

Eräänä iltana, jolloin ilma oli mahdollisimman ruma, istui hän lämmitellen takkatulen ääressä. Hän oli vaipunut ajatuksiinsa siinä määrässä, ettei hän laisinkaan huomannut, kun ovelle koputettiin. Kun ei vastausta kuulunut, astui koputtaja sisään. Se oli emännän tytär.

„Anteeksi hra Leonard, että häiritsen; täällä on muuan herra, joka tahtoo puhutella teitä. Hän sanoo olevansa herra Gilbert Wargraven lähettämä.”

„Mitä asiaa hänellä on?” huudahti Leonard, hypähtäen seisoalleen. Hän ei tuntunut ensin laisinkaan muistavan, kuka Wargrave oli. Sitten hänelle asia valkeni, ja hän sanoi: „Niin, vai niin, herra Wargrave. Sanokaa äänelle, että tulen parin minuutin kuluttua.”

Oli ihmeellistä, että pelkkä Wargraven nimen mainitseminen synnytti uusia toiveita Leonardin rinnassa. Eihän Wargrave pitkän vaitiolon jälken olisi tavoitellut häntä, ellei asia koskisi Marieta. Kun hän laskeutui alas käytävään, ei hän ollut oma itsensä. Koko ruumis värisi.

„Hyvää iltaa”, sanoi mies nousten tuoliltaan. „Kun asun tässä läheisyydessä, pyysi Wargrave minun ilmoittamaan teille, että hän odottaa teitä huomenna. Hänellä on jotain tärkeää ilmoitettavana.”

„Onko hän löytänyt hänet?” kysyi Leonard kuumeentapaisesti.

„En tiedä, mitä asia koskee. Olen ainoastaan toimittanut hänen sanansa perille, enkä tiedä enempää.”

Hyvästeltyään lähettiä koetti Leonard taas olla oma itsensä. Hänestä tuntui kuin se sinetti, jolla hän oli sulkenut tai luuli sulkeneensä menneen elämänsä vaiheet, olisi äkkiä murrettu, ja että hänen elämänsä romaani nyt jälleen oli avoinna hänen edessään, odottaen jatkoa. Hän valvoi koko yön jännittyneenä odotuksessa ja kun hän ajatteli, mitä mahdollisesti oli edessä, huomasi hän, kuinka erottamattomilla siteillä hän oli kiinnitetty Marie Bevaniin. Leonard nousi vuoteeltaan varhain ja syötyään kevyen aamiaisen, ajoi hän Lontooseen mielenliikutuksen vallassa.

Tavatessaan Wargraven ei montaa sanaa tuhlattu alkuvalmisteluihin.

„Hämmästyitte varmaan aikalailla kuullessanne, ettei tyttö olekaan ollut ulkomailla. Hän pakeni luostarikouluun pohjoiseen. Hän on nyt Lontoossa ja on saapuvilla isänsä kuulustelussa.” 

„Isänsä kuulustelussa?”

„Niin, Bevanin, „Jim the Penmanin”, sen suuren väärentäjän.” 

Leonard oli melkein menehtyä. Verho tuntui putoavan hänen silmiltään. Se, mikä tähän saakka oli ollut hämärää ja kätkettyä, tuntui saavan selityksensä.

Wargrave ilmoitti löytäneensä jonkunlaiset jäljet ja väsymättä seuranneensa niitä. Tuloksena oli, että hänen onnistui saada selville Marien olevan oikeudessa Bevanin vaimon kanssa, joka nyt asui Grims Dykessä.

Vaasa 11.9.1925.

seuraava luku

Dick Donovan - Rakkautta ja petosta

 Rakkautta ja petosta

Kirj. Dick Donovan

(„Vaasan” suomennos)

alkuun

Kolmaskymmenesensimäinen luku

Hunnulla verhottu nainen

Oikeudenkäynti „Jim the Penmania” vastaan alkoi maaliskuussa Central Criminal Courtissa. Mielenkiinto juttuun oli tavattoman suuri.

Bevan oli muuttunut melkolailla vankeudessa olonsa aikana. Hänen hiuksensa olivat tulleet harmaammiksi ja kasvoille oli ilmestynyt ryppyjä. Hän käyttäytyi arvokkaasti ja katseli oikeussalissa levollisena ympärilleen. Tietoisena siitä, että nyt oli kysymyksessä hänen elämänsä, koetti hän silti olla pelottoman näköinen. Hän oli maailmalle osoittanut, ettei hän ollut mikään tavallinen rikollinen, ja kun hänen nyt oli vastattava taisteluhaasteeseen, tapasi hän vihollisensa kuin urhea mies ainakin.

Argave oli monessa suhteessa Bevanin vastakohta. Hän oli enemmän naisellinen ja arkaileva. Ne katseet, joita hän loi oikeuden jäseniin, muistuttivat karitsan rukousta teurastajalle, tämän paljastaessa veitsensä.

Bevanin puoliso herätti tietysti oikeudessa paljon huomiota. Saapuessaan oikeuteen oli hänen seurassaan mustiin puettu nuori nainen, jonka kasvoja peitti niin tiheä huntu, että sen läpi oli mahdotonta nähdä hänen kasvojaan. Tämä seikka herätti luonnollisesti tavatonta uteliaisuutta. Eräs puolustusasianajaja, joka luultavasti tiesi, kuka hän oli, hankki hänelle tuolin oman pöytänsä viereen, ja siinä tämä salaperäisyyteen verhottu nainen istui päivästä toiseen.

Myös rouva Smith oli surupuvussa. Hän näytti surulliselta ja masentuneelta. Kaikki ilo oli hänen elämästään kadonnut. Hänellä ei ollut koristuksia eikä sormuksia, lukuunottamatta vihkisormustaan ja erästä pientä jalokivisormusta. Hänen hieno ja arvokas esiintymisensä voitti kaikkien myötätunnon, mikä yhä nousi, kun syyttäjä sai hänet ilmaisemaan, ettei hän siihen silmänräpäykseen saakka, jolloin vangitseminen tapahtui, vähimmässäkään määrässä aavistanut miehensä oikeaa luonnetta. Hän ei tiennyt hänen entisyydestään muuta kuin että hän oli ollut naimisissa kerran aikaisemmin, että hänen vaimonsa oli kuollut Brasiliassa ja että hänellä oli tytär, jonka Bevan otaksui kuolleen. Enempää ei rouva ollut koskaan yrittänytkään saada tietoonsa. Hän tiesi, että hän oli tieteellisesti sivistynyt mies ja piti häntä varoissaan olevana gentlemannina.

Kun kaikki todistukset puoleen ja toiseen oli esitetty eikä kenelläkään enää ollut mitään lisättävää, alkoi tuomari laajassa lausunnossa tehdä yhteenvetoa siitä, mitä oli tullut ilmi. Hänen puheensa oli pitkä, harkittu ja johdonmukainen.

Kaikki tunsivat jonkunlaista helpotusta, kun hän lopetti ja juryn jäsenet jättivät salin. Jännitys oli nimittäin kolmantena päivänä kasvanut huippuunsa. 

Puolen tuntia olivat oikeuden jäsenet poissa. Kun juryn jäseniltä kysyttiin, mihin päätökseen he olivat tulleet, vastasi puheenjohtaja:

„Yksimielisesti julistettu syyllisiksi.”

Bevan pysyi rauhallisena, mutta hänen kanssavankinsa lyyhistyi ja katseli epätoivoisena ympärilleen ikäänkuin armoa etsien. Vankien seistessä oikeuden edessä kuritushuoneeseen tuomittuina, ei tuomari enää pidättänyt sanojaan. Hän palasi heidän tavattomiin rikoksiinsa ja huomautti, että väärennyksestä vielä muutamia vuosia sitten tuomittiin kuolemaan. Sen jälkeen ovat ihmiset tulleet armeliaimmiksi. Kuitenkin määrää laki vieläkin jokseenkin kovan rangaistuksen. Tällaisia miehiä vastaan, sanoi hän, on yhteiskunnan suojeltava itseään, ja varotukseksi muille, jotka mahdollisesti olisivat valmiit seuraamaan esimerkkiä, tuomitaan kumpikin „karkoitettavaksi meren yli, kuollakseen siellä aikanaan luonnollisen kuoleman.” 

Kun ne sanat, jotka tiesivät syyllisten lähettämistä maanpäälliseen helvettiin, tulivat tuomarin suusta, päästi nainen, joka istui hunnutettuna asianajajan pöydän luona, tuskallisen huudahduksen ja pyörtyi.

Vaasa 11.9.1925

seuraava luku

Dick Donovan - Rakkautta ja petosta

 Rakkautta ja petosta

Kirj. Dick Donovan

(„Vaasan” suomennos)

alkuun

Kolmaskymmenes luku

„Kreivi Prevoski” satimessa

Spurrierin sanat aiheuttivat läsnäolijain keskuudessa kuvaamattoman hämmennyksen. Rouva Smith seisoi pienen vieraspiirin keskuudessa. Kuullessaan nuo onnettomuutta uhkaavat sanat, juoksi hän Bevanin luo:

„Mitä tämä on? Mistä on kysymys?”

Bevan oli kuolonkalpea, vaikka hän muuten olikin ulkonaisesti rauhallinen. Hänen silmänsä tähysivät kuitenkin ympäri huonetta, ikäänkuin hän olisi etsinyt ulospääsyä huoneesta. Jos hän sitä olisi yrittänyt, olisi hän syöksynyt neljän poliisin käsiin, jotka odottivat määräyksiä. Vaimolleen hän vastasi:

„Rakkaani, tämä on erehdystä. Asia kyllä selviytyy.”

Herrat ja naiset olivat astuneet muutamia askeleita eteenpäin. Useimpien kasvoissa oli hämmästynyt, kysyvä ilme.

„Rouvani”, lausui Spurrier emännän puoleen kääntyen. „Valitan syvästi, että minun on ollut otettava tämä askel, mutta tätä miestä olemme useita vuosia etsineet.”

„Mutta hänhän on minun mieheni, herra Hopekirk Smith”, huusi hän hämillään.

„On kyllä mahdollista, että hän teidän miehenne”, vastasi Spurrier, „mutta epäilen, onko hänen nimensä Smith. Tunnen hänet kapteeni Bevanina, alias Jim the Penmanina, ja hänellä on ollut joukko muitakin nimiä.”

Näiden kohtalokkaiden minuuttien aikana tuntui Bevan ulkonaisesta olemuksestaan päättäen olevan se, joka vähimmin välitti, mitä tapahtui. Siitä huolimatta tunsi hän varmasti tavattomia sielullisia kärsimyksiä. Huomatessaan menettäneensä pelin, palasi hänen ylpeä, uhmaava luontonsa täysiin oikeuksiinsa. Hän ojensi itsensä ja jotakin kuohuvaa ilmestyi hänen kasvoilleen. Hän loi pikaisen silmäyksen saapuvilla olevaan seuraan ikäänkuin tahtoen lukea yleisen asetuksen, ja lausui sitten hillityllä äänellä:

„Naiset ja herrat! Heitän naamioni, koska en voi sitä kauemmin kantaa. Olen se mies, joka tunnetaan nimillä kapteeni Bevan tahi Jim the Penman! Olen pelannut korkeata peliä. Onni on ollut minulle kauan suosiollinen, mutta kiitos erään tyhmän otteen olen nyt menettänyt pelini. Taivun sentähden seurauksiin.”

Hänen puolisonsa olisi luhistunut lattialle, ellei joku olisi saanut estetyksi kaatumista. Elämän komedia oli yhtäkkiä muuttunut tragediaksi.

Oikeuspiireissä ei mikään juttu ollut vuosikymmeniin herättänyt niin suurta mielenkiintoa kuin tämä. Kysyttiin, voitaisiinko Bevan todella tuomita. Oli nimittäin vaikea todistaa hänen tekonsa, vaikka Bevan tunnustikin olevansa se mies, jota kauan oli etsitty. Kun Bevan oli tointunut ensi hämmästyksestä, katui hän pikaista tunnustustaan. Hän huomasi nimittäin todistusten saamista kohtaavat vaikeudet, ja siksi kiiruhti hän hankkimaan itselleen etevän asianajajan. Hänen uskollinen puolisonsa päätti kaikesta huolimatta seistä hänen rinnallaan. Viikko pidätyksen jälkeen saapui Bevanille kirje, joka oli leimattu eräässä pienessä itävaltalaisessa kaupungissa. Argaven käsialalla oli siihen kirjoitettu seuraavaa:

„Riemuni on täydellinen. Poljen teidät tuhkaksi. Ollessanne minua vastaan häikäilemätön ja yrittäessänne nujertaa minut, ette aavistaneet, että minä voin kostaa. Se naisen kuolema, jota rakastin, vaikka hän olikin teidän vaimonne, ja jonka te murhasitte Brasiliassa, on samalla tullut kostetuksi.”

Tämä uhmaava kirje väärine syytöksineen sai Bevanin raivoihinsa. Hän päätti, vaikka se tekisikin lopun hänen omasta elämästään, tehdä lopun Argaven riemusta. Sentähden jätti hän kirjeen asianajajalleen ja teki Argavea vastaan eräitä syytöksiä, jotka pyysi ilmoittamaan Spurrierille. Tuloksena oli, että Spurrier viipymättä ryhtyi yhteen itävaltalaisten viranomaisten kanssa, ja että hän samana iltana tarpeellisilla papereilla varustettuna matkusti siihen pieneen kaupunkiin, jossa kirje oli pantu postiin.

Oikeudenkäyntipäivän lähetessä sai yleisö uuden jännitysuutisen. Itävallasta tuli nimittäin sanoma Bevanin kanssarikollisen, Charles Argaven, vangitsemisesta. Kirje, jonka Argave varomattomuudessaan oli lähettänyt Bevanille, oli hänen itsensä tuhoksi. Argave esiintyi Itävallassakin „kreivi Prevoskin” nimellä ja kun salapoliisi tiesi hänen käyttäneen sitä nimeä Englannissakin, oli hän pian jäljillä. Hän etsi „kreiviä” Budapestistä, jonne tämä oli tullut erään naisen kanssa, joka tunnettiin „madame Schultzen” nimellä. Lyhyen oleskelun jälkeen Unkarissa matkustelivat he laivalla Tonavaa myöten Konstantinopeliin. Spurrier oli onnistunut seurata tänne heidän jälkiään. Voittaakseen ne vaikeudet, jotka turkkilaisten viranomaisten taholta kohtasivat Turkin alueella turvaa hakeneen ulkomaalaisen vangitsemista, oli Spurrierin turvauduttava viekkauteen. Argavesta oli nyt tullut parooni. Kun hänen pidättämisestään oli luvattu suuri palkinto, järjesti Spurrier kohtauksen Argaven seurassa olevan naisen kanssa. Hän selitti tälle, mikä mies Argave itse asiassa oli, ja kunka helposti hän voisi ansaita useita tuhansia puntia. Nainen, joka oli rahanhimoinen seikkailijatar, oli heti suostuvainen ehdotukseen. Kun Spurrier oli saanut tarpeelliset valmistukset suoritetuksi, lausui nainen eräänä iltana „paroonille” toivomuksen päästä pienelle purjehdusmatkalle Bosporille. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan. Yhdessä he menivät rantaan ja vuokrasivat sieltä venheen. Oli herttainen ilta, ilma mitä ihanin ja tähdet tuikkivat. Mukava oli ihania hedelmiä ja viinejä, ja nainen jolla oli kaunis ääni, lauleli kitaransa säestämänä. Hän esitti Delilan osan erinomaisesti ja tuuditti pian miehen unelmiinsa. Tämä makasi selällään, pää naisen polvilla, ja vene liukui hiljaa tyyntä, tähtien valaisemaa vedenpintaa. Kun vene oli tullut jonkun matkan päähän maasta, tuli sitä kohti paljon suurempi vene asettuen pienen purjeveneen rinnalle. Argave hyppäsi ylös luullen joutuneensa ryövärien käsiin, ja sieppasi revolverin taskustaan, mutta ennenkuin hän oli ehtinyt käyttää sitä, hyppäsi veneeseen eräs mies, joka löi aseen hänen kädestään. Veneestä tuli vielä kolme miestä avuksi. Nainen päästi pienen huudahduksen ja oli pyörtyvinään. Ennenkuin Argave ehti tehdä vastarintaa, oli hän sekä käsistä että jaloista raudoissa. Koko tapaus kesti vain muutaman minuutin ja kun Argave alkoi pelästyksestään selvitä, kulki vene jo Kultaista Sarvea kohti. Hän tahtoi tietää minkätähden häntä oli tällä tavalla kohdeltu, mutta ei saanut vastausta. Lopuksi saapui vene erään pienen höyrylaivan luo, joka odotti lähtövalmiina. Ilman pitempiä juhlallisuuksia kuljetettiin vanki nuoraportaita myöten laivaan, työnnettiin erääseen hyttiin, jossa Spurrier ilmoitti hänelle vangitsemismääräyksestä ja matkan suuntautuvan nyt Englantiin. Kuultuaan tämän, alkoi vanki raivota ja lasketella uhkauksia. Samalla hetkellä, jolla vanki oli tuotu laivaan, lähti se Englannin lipun suojassa Hulliin.

Vaasa 10.9.1925.

seuraava luku

Dick Donovan - Rakkautta ja petosta

 Rakkautta ja petosta

Kirj. Dick Donovan

(„Vaasan” suomennos)

alkuun

Kahdeskymmenesyhdeksäs luku

Vihollinen toiminnassa

Ryhtyessään uhkarohkeaan yritykseensä nitistää perinpohjin Charles Argave, ajatteli kuuluisa „kapteeni” Bevan tuskin laisinkaan seurauksia siinä tapauksessa, että yritys epäonnistuisi. Ehkä hän päinvastoin arveli, että epäonnistumisen mahdollisuutta ei ollut. Niinkauan kuin hän voi lahjoa tohtori Paul Heathcotea, ei linnulla ollut mitään keinoa päästä vankeudestaan. Kuitenkin oli sittenkin olemassa mahdollisuuksia, joita hänen olisi pitänyt tarkemmin harkita. Argave oli äärimmäisen kostorihimoinen henkilö. Hän oli rikollinen tämän sanan laajimmassa metkityksessä, parantumaton rikollinen. Sitä ei voinut sanoa Bevanista, jonka olosuhteiden pakko ja viekoitus oli saattanut rikosten tielle. Hän ei ollut pelkästään huono luonne. Sitä todisti mm. se, että hän kotonaan jälleen antautui jatkamaan aikaisempia tutkimuksiaan, jotka tarkoittivat käärmeenmyrkyn vastalääkkeen keksimistä. Ehkä paha omatunto pakotti yrittämään aikaansaada jotakin, jonka voisi maailmalle lahjoittaa niiden konnantöiden vastikkeeksi, joita hän oli tehnyt. 

Oli lokakuu, kun Argave onnistui päästä vapaaksi. Bevan ei vielä joulukuussakaan tiennyt mitään pahimman vihollisensa vapautumisesta. Uudenvuoden iltana oli rouva Smithillä talon täydeltä vieraita. Teatteri, tanssit ym. huvituksia oli hommattu.

„Kuulehan, pieni ystäväni”, sanoi hän miehelleen, „sinun on ryömittävä kolostasi ja otettava osaa seuraan. En tahdo, että vieraani luulevat sinun olevan epäkohteliaan.”

Bevan lupasi noudattaa puolisonsa toivomuksia. Hän saattoi toisinaan olla, kun vaan tahtoi, sangen miellyttävä ja rakastettava naisia kohtaan.

Grims Dyken vieraanvaraisen katon alle kokoontunut seura oli suuri ja valittu. Emännän oli onnistunut tyydyttää pikkumaisuutensa. Hänellä oli nimittäin ainakin kolme jalosukuista vierastakin. Ensimäinen oli nuori lordi Chesman, joka aivan äskettäin oli perinyt arvonimensä. Toinen oli erään herttuan nuorin poika, ja kolmas ei enempi eikä vähempi kuin lordi Greenford, mies, jolla oli monta julkista tointa, niiden joukossa mm. pankkiyhdistyksen puheenjohtajan virka. Hänen läsnäoloaan voidaan kutsua kohtalon ivan huippukohdaksi. Asian laita oli niin, että hän sattumalta oleskeli eräällä läheisellä tilalla, ja sen kautta pääsi rouva Smith tilaisuuteen näkemään hänet nyt vieraittensa joukossa. Lordilla ei ollut aavistustakaan siitä, että hän, painaessaan isännän kättä, ojensi kätensä aikakauden suurimmalle rikolliselle, rikolliselle, joka aina siihen saakka oli onnistunut välttää kiinnijoutumisensa. Bevan kyllä oli hyvästi tietoinen siitä, kuka lordi oli. Ne tunteet, jotka hänessä syntyivät vierasta tervehtiessään, voi paremmin arvata kuin kuvata. 

On sanottu, että tulevat tapahtumat heittävät varjonsa edelleen, mutta tätä silmänräpäystä ei kapteeni Bevan aavistanut, ja rouva Smith oli täysin onnellinen. Sellainen korkea vieras kuin lordi Greenford valmisti hänelle suuren ilon ja hänen miehensä näytti olevan niin kohtelias kuin suinkin mahdollista. Mutta tähdissä oli kirjoitettu, että tästä juhlasta oli tuleva odottamaton, äkkinäinen loppu. Päivän kuluessa oli Sydneyhin saapunut eräs herrasmies asettuen heti yhteyteen poliisin kanssa. Se mies oli Howell Spurrier, etsivä, jonka kuuluisuudestaan huolimatta ei ollut onnistunut saada pankkihuijareita käsiinsä. Lopulta oli hän kuitenkin saanut vastaanottaa nimettömän kirjeen jossa ilmoitettiin, että Grims Dyken omistaja, herra William Hopekirk Smith, ei ollut kukaan muu kuin etsitty Bevan, tieteellinen väärentäjä. Spurrier otti tiedon varovaisesti vastaan. Hänen oli ensin varmistuttava sen todenperäisyydestä. Seuraavana aamuna löysi Bevan postinsa joukosta tutulla käsialalla kirjoitetun kirjeen. Vapisevin sormin aukasi hän kirjekuoren ja luki:

„Kosto on suloista. Nyt on minun vuoroni. Teidän riemunne on ollut lyhytaikainen. Olette nyt loukussa. Olen usuttanut lain verikoirat jäljillenne. Näitä rivejä lukiessanne olen jo kaukana poissa ja nautin varmasta piilopaikastani teidän kohtalostanne. Sitä pahaa minkä minulle olette tehneet, ei voida sovittaa muulla kuin teidän kukistumisellanne.

Teidän leppymätön vihollisenne 

Charles Argave.”

Kirje putosi Bevanin kädestä. Oliko häntä kohdannut halvaus vai oliko hän kivettynyt? Hänen silmistään uhkui jotain kuolemanpelkoa muistuttavaa. Puolisen tuntia kesti, ennenkuin hän jälleen voi ajatella. Hänen itsesäilytysvaistonsa heräsi. Hän painoi sähkökelloa, tilasi vaunut ja sanoi vaimolleen menevänsä liikeasioille Sydneyhin. Yksinään lähti hän matkalle ajaen suoraa päätä kiivaalla vauhdilla tohtori Heathcoten hoitolaan. Hän tahtoi vakuuttautua vihollisensa karkaamisesta ja sen hän sai heti omin silmin nähdä. Peli oli nyt lopussa, sen hän ymmärsi. Argavella oli valtit käsissä, eikä hän ollut niitä, joka jättäisi ne käyttämättä. Bevan käsitti aseman. Hänen oli pelastettava itsensä pakenemalla. Grims Dykessä oli joukko papereita, jotka oli hävitettävä. Otettuaan Sydneyn pankista useita tuhansia puntia, ajoi hän kiireesti kotiinsa. Oli jo pimeä. Talo oli valaistu. Hän meni sisään takatietä, välttääkseen tapaamasta vieraita. Kuski sai määräyksen valjastaa toisen hevosen ja olla valmiina ajamaan asemalle Lontoon pikajunan tulolle. Hän kiirehti huoneeseensa tekemään matkavalmistuksia. Mutta ennenkuin hän oli valmis, tuli hänen vaimonsa hänen luokseen. Hän oli hienosti puettu, jalokivet loistivat, onni säteili. Hän pahotteli miehensä pysymistä syrjässä ja pyysi häntä tulemaan vieraitten joukkoon. Ikäänkuin sivumennen mainitsi hän samalla, että eräs herra oli aamupäivällä käynyt häntä etsimässä. Hän ei ollut ilmoittanut nimeään, koska asia oli aivan yksityistä laatua, mutta oli luvannut tulla huomenna uudestaan. Bevan hengitti jälleen. Hän oli saanut varotuksen. Juna lähtisi vasta kolmen tunnin kuluttua. Ollakseen herättämättä epäluuloja meni hän siksi ajaksi vieraittensa luo. Hän pukeutui frakkiin ja laskeutui salonkiin. Tunnin kuluttua vetäytyisi hän pois. Hänen unelmansa päättyivät surullisesti. Ennenkuin tunti oli kulunut astui hyvin puettu, kutsumaton vieras huoneeseen, meni Bevanin luo ja sanoi: 

„Pyydän anteeksi, että minun on pakko häiritä, mutta minulla on suoritettavana epämiellyttävä tehtävä. Nimeni on Howell Spurrier ja saamani määräyksen mukaan on minun vangittava teidät väärennyksistä.”

Vaasa 9.9.1925.

seuraava luku

Dick Donovan - Rakkautta ja petosta

 Rakkautta ja petosta

Kirj. Dick Donovan

(„Vaasan” suomennos)

alkuun

Kahdeskymmeneskahdeksas luku

Kreivitär kertoo mielenkiintoisen historian

„Minulle ei ole helppoa avata edesmenneitten kirjaa, antaakseni sinun luoda silmäyksen niihin synkkiin sivuihin, jotka koskevat itseäsi, mutta pitkän ja vakavan harkinnan jälkeen olen tullut siihen lopputulokseen, että velvollisuuteni itseäni ja sinua kohtaan vaatii kertomaan sinulle syntymästäsi ja selittämään, miksi aina olen rukoillut ja pyytänyt sinua olemaan sitoutumatta naiseen.

Isäni kuului erääseen Italian vanhimpaan ja mahtavimpaan sukuun ja äitini oli hänelle ainoastaan kuuliainen alamainen. Minä ja rakastettu sisareni olimme ainoat lapset, jotka avioliitosta siunautuivat. Meidät kasvatettiin ihannekodissa. Rakkaat vanhempamme koettivat kaikilla mahdollisilla varokeinoilla pitää meidät erillään maailman tartuttavista tuulahduksista.

Sisareni oli minua kahta vuotta nuorempi. Hänellä ei ollut ainoastaan sielun aateluutta, joka oikeutti hänen lukeutumaan Italian kauneimpiin naisiin. Kaksi vuotta oli hän ollut kihloissa serkkunsa, miellyttävän, kunniallisen ja hänelle todella ystävällisen miehen kanssa. Mutta kerran toisensa jälkeen uskoi hän minulle, ettei hän rakasta tätä miestä. Tyttären velvollisuudet vaativat kuitenkin häntä uhrautumaan, sillä hänen äitinsä tahtoi palavasti totta tästä avioliitosta, koska hän sokeasti uskoi sen johtavan tyttärensä onneen. Jokseenkin näihin aikoihin matkustin sisareni kanssa Roomaan tervehtimään muutamia sukulaisiamme. Tämä matka oli omansa lyömään koko tulevaisuuteemme leimansa. Roomassa olevat sukulaisemme olivat sangen maailmallisia, huvihaluisia ihmisiä. Ei sikäli, että he itse olisivat tehneet mitään sopimatonta tahi huonoa. He nauttivat elämästä ja huvittivat itseään tavalla, joka oli meille jotain uutta. Ensiksi kainostelimme tätä vapaata elämää, mutta kun olimme nuoria, iloisia ja terveitä, hävisi pidättyväisyytemme pian.

Olimme olleet Roomassa kuukauden verran. Silloin meidät kaikki kutsui tanssiaisiin eräs englantilainen gentlemanni, joka kauan oli oleskellut Roomassa. Näissä tanssiaisissa minä ensimäisen kerran panin merkille, kuinka ihmeellisen kaunis sisareni oli. Hän oli jokaisen silmänruokana ja miehet kilpailivat saadakseen vaihtaa sanan hänen kanssaan. Yksi oli joukossa, joka häntä mielistellessä voitti muut. Se oli nuori mies, noin kymmenen vuotta häntä vanhempi ja, niinkuin sittemmin saimme tietää, syntyään hienosta englantilaisesta perheestä, mutta kodistaan karkotettu. Tanssiaisten päätyttyä pyrki hän sukulaisiltamme lupaa käydä tervehtimässä. Neljäntoista päivän kuluessa rakastui siskoni päättömästi häneen. Minuun ei mies tehnyt edullista vaikutusta. Hän tuntui omaavan useimmat miesten viat, mutta vähän niitä ominaisuuksia, joita englantilaisilla gentlemanneilla tapaa olla, sikäli kuin kirjoista olen lukenut. Varotin sisartani hänestä. Kielsin häntä kiintymästä häneen, mutta hän vastasi, ettei hän voi elää ilman häntä. Luulin sen olevan tilapäisen rakkaudenpuuskan, joka pian menisi ohi. Kun sisareni tiesi, etten pitänyt miehestä, ei hän hänestä enää koskaan minulle puhunut, vaan oli vihainen siitä, etten arvostellut häntä samalla tavalla kuin hän itse.

Viivyimme vielä kuusi viikkoa Roomassa ja sitten matkustimme kotiin.

Sisareni ei enää ollut sama tyttö kuin ennen. Hänen vanhempansakin huomasivat sen. Se kyselivät minulta, ja kuinka minä olisin voinut tapahtunutta salata. Kerroin kaikki tietämäni. Rakas isäni sanoi heti, että jos se mies, joka on voittanut hänen tyttärensä sydämen, on kunnon mies, niin saa hän hänet ja hän matkusti heti Roomaan ottamaan asiasta selkoa. Hän palasi takaisin melkein kauhun vallassa. Oli kyllä totta, että mies kuului ylhäiseen englantilaiseen sukuun, mutta hän oli tahrinut suvun kunnian, hän oli tuhlannut suuren omaisuuden, hän oli häpäissyt nimensä, ja yleensä kerrottiin mitä rumimpia juttuja hänen nimensä yhteydessä.

Oi, hyvä Jumala, sano minulle, miksi harhautunut sisarraukkani jäi kuuroksi hyvän isämme arvostelulle. Minkä tähden hän vastusti, miksei hän kuunnellut vanhempainsa rukouksia olla särkemättä omaa onneaan, häpäisemättä heitä. Se, jota ei voinut välttää, seurasi. Hän jätti isänsä huoneen ja pakeni tuon miehen kanssa Englantiin, jossa he menivät avioliittoon. Huomaamattomina ja köyhinä elivät he siellä jonkun aikaa. Heille syntyi poika. Isä, joka oli kotoaan karkotettu, ei voinut toivoa sieltä mitään apua ja sisareni ylpeys taas kielsi häntä pyytämästä isäni apua. Emme tienneet useaan vuoteen, missä he olivat. Koko tänä aikana ei isäni kertaakaan maininnut tyttärensä nimeä, mutta hän suri ja murtui päivä päivältä. Ja kun hän lopuksi kuuli, että sisareni mies oli vangittu petoksista Englannissa, ei hänen herkkä luonteensa enää voinut kestää surua. Hänen sydämensä särkyi ja hän kuoli. Äitini, joka heidän koko avioliittonsa aikana ei ollut milloinkaan ollut ilman häntä, ei jaksanut kantaa surua, ja vuosi sen jälkeen hautasin äitini isäni viereen.

Vähän sen jälkeen sain kirjeen siskoltani. Mikä surullinen kirje! Se oli lähetetty eräästä pienestä kaupungista Englannissa. Hän pyysi minua saapumaan sinne. En voinut hylätä hänen pyyntöään. Löysin hänet koettamassa elättää itseään italiankielen tunteja antamalla. Hänen poikansa oli neljän vuoden vanha. Mies oli kadonnut. Hänestä oli tullut pelaaja ja juomari. Otin sisareni mukaan Italiaan, ja hänen omasta pyynnöstään annoin hänen asettua valenimen varjossa asumaan maaseudulle, jossa hän toivoi voivansa elää huomaamattomana. Sovimme siitä, että hän saa jättää poikansa joksikin ajaksi luokseni ja tämä seurasikin sitten minua lapsuuteni kotiin. Kuusi kuukautta sitten järkytti koko Italiaa kauhea murhenäytelmä. Sisareni miehen oli onnistunut jälleen löytää hänet. Askel askeleelta oli hän kokonaan vajonnut paheiden valtaan. Huolimatta kaikesta siitä surusta, jota mies oli tuottanut sisarelleni, otti tämä kuitenkin hänet hoivaansa ja antoi hänelle niitä rahoja, joita minulta oli saanut. Häntä ei kuitenkaan voitu pelastaa, hän oli menettänyt itsekunnioituksensa kokonaan. Kun hän ei saanut kiristetyksi vaimoltaan rahoja väkijuomia varten, piteli hän häntä pahoin niin, että naapurien oli useasti tultava väliin. Erään kerran, kun sisareni oli melkein kuoliaaksi säikähtänyt, ilmoitti hän miehensä poliisille, joka pidätti hänet. Jonkun ajan kuluttua hän katui tekoaan, maksoi sakot ja sai miehen vapauteen. Hän kärsi valittamatta, suri ja itki, mutta piti silti tästä lurjuksesta, joka oli hänen elämänsä tuhonnut. Eräänä iltana mies taas pyysi rahoja. Sisarella ei niitä ollut. Mies ei uskonut sitä, vaan alkoi raivota. Hän otti pöydältä veitsen ja löi sillä sisartani. Tekonsa tehtyään käänsi mies veitsen omaan sydämeensä.

Kului kuukausia ennenkuin tapaus huomattiin. Mies oli kuollut, mutta siskoraukkani eli vielä, vaikkakin heikkoa elämää. Hänet vietiin sairaalaan, jossa hän kauan taisteli elämän ja kuoleman rajamailla, kunnes lopulta kuolema voitti — ei kuitenkaan ennen kuin olin ennättänyt hänen luokseen. Nyt vasta oli hän tullut huomaamaan järjettömän rakkausseikkailunsa. Hän pyysi anteeksi kaikilta, joita vastaan hän oli rikkonut. Hän kertoi minulle kaikki kauhunhetkensä ja rukoili minua Jumalan nimessä olemaan niinkuin äiti äidittömälle pojalleen ja olemaan myös ilmaisematta tälle mitään hänen vanhemmistaan. Ja ennen muuta osotti hän minulle erään pyhän velvollisuuden: minun tuli valvoa, ettei hän mennyt naimisiin. Sillä sanoi hän, kuinka voisi mies, jolla on sellainen isä, tehdä naisen onnelliseksi. Jos kertomus hänen isänsä pahoista teoista tulisi tiedoksi, niin ajattele sitä tuskan ja kärsimyksen paljoutta, minkä se aiheuttaisi hänen vaimolleen ja lapsilleen, jos hänellä niitä olisi.

Näistä kohdista oli sisareni taipumattoman jyrkkä ja hän vaati minulta lupauksen siitä, että hänen toivomuksensa täytetään. Minä annoin hänelle lupaukseni ollenkaan ajattelematta sitä vääryyttä, mitä se tiesi sisareni pojalle.

Me luulimme, että tämä olisi tapahtunut sinun omaksi onneksesi. Kaksi vuotta sisareni kuoleman jälkeen jouduin naimisiin kreivi Gracciolin kanssa. Hän oli minua paljon vanhempi, mutta oli jo kauan pitänyt minusta. Kun hän tiesi sisareni surullisen tarinan ja siitä huolimatta tahtoi minut, vastasin myöntävästi. Hän oli hieno ja hyvä mies, suora vastakohta sille puolihullulle miehelle, jolle sisareni oli uskonut onnensa. Avio-onneni loppui kuitenkin pian. Kreivi, joka ei koskaan ollut ollut kestävä, yritti eräänä päivänä ottaa kirjaa hyllyltä, kurottautui ja silloin katkesi verisuoni. Hän ei palautunut ennalleen, vaan kuoli kolmen kuukauden kuluttua.

Se oli minulle ankara isku. Murruin melkein kokonaan ja minusta näytti, että maailmassa ei ole mitään muuta kuin surua ja kärsimystä tarjottavana. Mutta Jumalalle kiitos, että minulla oli sinut. Päätin omistaa tulevaisuuteni sinulle ja koettaa luoda sinun onnesi.

Nyt ymmärrät menettelytapani perusteet. Jos ne ovat olleet väärät, niin annat kai minulle anteeksi. Tahdoin vain sinun parastasi. Minun on vielä lisättävä, että arvoton ja kunniaton isäsi, joka tuotti suvulleni niin paljon pahaa ja tuhosi erään Jumalan ihanimman luoman onnen, oli nimeltään Frank Leemore. Hän oli lordi Brantawaterin nuorin poika, joten nykyisin elävä lordi Brantawater on setäsi.

Annan anteeksi se surun, jonka olet valmistanut minulle viimeisinä päivinäni katkaisemalla siteet kanssani juuri silloin kuin olisin niitä parhaiten tarvinnut. Sydämeni syvimmästä pyydän sinua painamaan mieleesi sen opetuksen, minkä tämä järkyttävä tarina tarjoaa.”

Kirjeen loppupuolella uhkasivat Leonardin aivot kapinalla. Häpeän tunne uhkasi tehdä hänet hulluksi ja hänestä tuntui niinkuin hän ei enää voisi elää. Kun hän muisteli kasvatusäidin itsensäuhrautuvaa rakkautta, painoi hän päänsä alas ja itki. Marie oli poissa, ystävä oli kuollut, ja hän itse oli sellaisen miehen poika, joka oli tahrinut kätensä ihmisverellä. Ei ollut ihme, että hän tunsi itsensä hylätyksi ja yksinäiseksi.

Vaasa 8.9.1925.

seuraava luku

Dick Donovan - Rakkautta ja petosta

 Rakkautta ja petosta

Kirj. Dick Donovan

(„Vaasan” suomennos)

alkuun

Kahdeskymmenesseitsemäs luku

Sinetti murretaan

Leonardin ensimmäisiä tehtäviä oli, saadakseen tietoja Marie Bevanista, turvautua yksityisetsivän apuun. Hänelle suositeltiin erästä Gilbert Wargrave -nimistä miestä, jonka sanottiin saaneen ennätyksen „kadonneiden” löytämisessä. Kaikista ponnistuksista ja kustannuksista huolimatta ei onnistuttu löytämään jälkeäkään. Kolme pitkää, väsyttävää kuukautta kestivät etsiskelyt. Salaisuus ei kohottanut verhoaan. Marie Bevan oli poissa — poissa — mutta missä? Sulhasmiehen sydämessä kaikui alituiseen: „missä?” Hänestä näytti nyt siltä, ettei arvoitukseen koskaan tulisi ratkaisua, ja sitäpaitsi alkoivat hänen tunteensa kylmentyä. Kielteinen tulos, johon äärimmäiset ponnitukset olivat johtaneet, masensi hänen mielensä.

Hän koetti nyt eläytyä siihen tietoisuuteen, ettei mitään ollut tehtävissä. Mutta jonkunlainen tyhjyyden tunne, kaipaus, ääni, joka alituisesti soi hänen korvissaan: Marie! Marie! todisti, että vaikka hän kuinka koetti unohtaa hänet, hän ei siinä onnistunut koskaan.

Se päivä oli alkanut sarastaa, jolloin Wilfredillä oli oikeus murtaa sen kirjeen sinetti, jonka kreivitär Graccioli oli testamentannut hänelle. Nyt ei enää ollut mitään syytä, joka olisi pidättänyt häntä tulemasta tietoiseksi siitä salaisuudesta, joka oli niin huolellisesti häneltä useita vuosia kätketty. Hän valitsi iltahetken arvoituksen ratkaisemiseksi. Ei ollut mahdotonta, että se, mitä hän nyt tulisi tietämään, vaikuttaisi ratkaisevasti hänen onneensa.

Hän asui siihen aikaan Richmondissa. Sen suurissa, hiljaisissa puistoissa tunsi hän itsensä vähemmän yksinäiseksi kuin Lontoon suuressa ihmisvaltameressä.

Samana päivänä, jolloin hän oli päättänyt ottaa selvän kirjeen sisällöstä, oli hän ollut pakotettu viipymään kaupungissa tavallista kauemmin. Hän oli etsinyt Wargraven aamulla, mutta oli tämä ainoastaan uudistaa samaa, mitä niin monta kertaa tätä ennen: hän ei ollut saanut Mariesta mitään tietoja. Sitten oli Leonard käynyt sen asianajajan luona, joka hoiteli hänen asioitaan. Jätettyään tämän oli hän tavannut erään nuoren ammattitoverinsa ja käynyt hänen sairaalassaan. Päivä oli ollut pilvinen ja ikävä tiheine sadekuuroineen ja tuulenpuuskineen. Leonard oli iloinen voidessaan jättää Lontoon ja saapuessaan takaisin hiljaiseen Richmondiin.

Siistittyään itsensä saippualla ja vedellä ja muutettuaan vaatteitansa, söi hän päivällisensä. Sen jälkeen meni hän makuuhuoneeseen ja otti esille laatikon, jossa sinetöity kirje oli. Hän tunsi itsensä syvästi liikutetuksi. Hänellä oli kaukainen aavistus jostakin tulevasta onnettomuudesta. Salaisuus, joka häntä oli ympäröinyt, oli nyt poistumassa, mutta eiköhän se tapahtuisi hänen mielenrauhansa ja tulevan onnensa kustannuksella? Kreivitär oli maannut haudassa jo kolme kuukautta, mutta tänä yönä oli hän, vaikka olikin kuollut, puhuva hänelle.

Vaasa 8.9.1925.

seuraava luku

Dick Donovan - Rakkautta ja petosta

 Rakkautta ja petosta

Kirj. Dick Donovan

(„Vaasan” suomennos)

alkuun

Kahdeskymmeneskuudes luku

Isku iskun päälle

Eräällä kukkulalla, josta näköala aukeni Spezzian lahdelle, sijaitsi appelsiini- ja omenapuihin kätkeytyneenä pieni huvila. Se oli paratiisia muistuttava ihmisasunto. Kuka hyvänsä olisi uskonut, että suru ja kärsimys olivat näin ihanassa paikassa ventovieraita.

Tänne oli kreivitär Graccioli saapunut hiljaisuudessa kantaakseen häntiä kohdannutta surua sekä nöyränä ja kärsivällisenä odottaakseen sen hetken tuloa, jolloin „rauha, ijankaikkinen rauha” oli tuleva hänen osakseen. Hänen elämänsä oli ollut surullista ja kun Wilfred Leonard oli jättänyt hänet eikä edes vastannut hänen kirjeisiinsä, oli hänen sydämensä särkynyt. Kun Leonard Marien tavattuaan oli huomannut sen erehdyksen, jonka hän oli tehnyt, kiiruhti hän hyvittämään tekoaan ja matkusti sentähden lohduttamaan kreivitärtä. Perille tullessaan huomasi hän, ettei kreivittären matala ja miellyttävä ääni enää koskaan tulisi kuulumaan hänen korvissaan, sillä kreivitär-raukka oli muutamia viikkoja sitten saanut halvauksen ja makasi nyt avuttomana, puhelahjansa menettäneenä, vaikkakin hänen järkensä oli säilynyt. Sitä ilon ilmausta, joka levisi hänen kalpeille kasvoilleen nähdessään Wilfredin, ei voi sanoin kuvata, ja se loisto, joka hänen silmistään säteili, puhui kiitollisena siitä, että Wilfred oli saapunut ilahuttamaan häntä jälelläolevina päivinään. 

Halvaus oli ollut niin ankara, että kreivitär vain äärimmäisellä ponnistuksella saattoi hieman liikuttaa oikeaa kättään. Hän ei voinut sanoa, mitä hän ajatteli. Lääkärinä huomasi Leonard heti, että kreivittären hermosto oli kokonaan tärveltynyt ja ettei ollut mitään mahdollisuuksia palauttaa lyhyeksikään ajaksi puhe- ja liikuntakykyä. Hän teki kuitenkin voitavansa. Ainakin sen tyydytyksen hän sai, että hänen läsnäolonsa tuotti sairaalle iloa ja rauhaa.

Neljätoista päivää oli Leonard tautivuoteen ääressä. Tunti tunnilta, päivä päivältä näki hän elämän hiljalleen sammuvan, kunnes eräänä varhaisena aamuna, kun nouseva aurinko kultasi maat ja meret, kuoleman enkeli hiljaa katkaisi kreivitär Gracciolin elämänlangan.

Surusta murtuneena näki Leonard kasvattiäitinsä laskettavan ikuiseen lepoon. Samalla hän itseltään kysyi, oliko kreivitär vienyt mukanaan hautaan hänen syntymäänsä, sukua ja varhaisvuosia koskevan salaisuuden. Tässä suhteessa rauhoittui hän kuitenkin pian. Kreivitär-vainajan asianajaja ilmoitti nimittäin hänelle, että vainaja oli määrännyt vaatimattoman omaisuutensa Leonardille ja jättänyt jo useita kuukausia sitten hänen haltuunsa sinetöidyn kirjeen, joka oli määrä jättää Leonardille kreivittären kuoleman jälkeen. Kirjekuoreen oli lisäksi kirjoitettu, ettei sitä saa avata ennenkuin kolmen kuukauden kuluttua kreivittären kuolemasta. Tämä ehto oli kiusallinen, mutta Leonardin oli koetettava kärsiä ja pidättäytyä parhaansa mukaan. Kun ei ollut luultavaa, että kreivittären asiat saataisiin selvitetyksi lähitulevaisuudessa, matkusti Leonard kiireesti Lontooseen. Uskollisena lupaukselleen ei hän ollut koettanut asettua yhteyteen Marien kanssa. Hän oli äskeisistä tapauksista siinä määrässä järkytetty, ettei hän ollut voinut seurata sanomalehtiä viime aikoina. Siitä oli seurauksena, ettei hän Lontooseen saavuttuaan tiennyt mitään Marien paosta ja Roddyn kuolemasta. Ensimäisen tiedon Marien katoamisesta sai hän hänen lähettämästä kirjeestä, joka oli ollut hänen huoneessaan jo useita viikkoja.

„Rakkaani, minun täytyy olla julma ollakseni hyvä — julma itseäni vastaan, julma sinua kohtaan. Matkustan pois, minne, sitä en tiedä. Ehkä kuljen kuolemaan. Se kyllä olisi parasta. Olisin toivonut, ettemme olisi tavanneet toisiamme markiisin luona. Rakkauteni sinuun heräsi jälleen eloon ja nyt on sydämeni muuttunut. Viimeiseen hetkeeni saakka rakastan sinua, mutta sinun täytyy unohtaa minut. Sinun täytyy tehdä se oman itsesi tähden, sillä jos sinä menisit minun kanssani avioliittoon, katuisit sitä vielä. Uhraan itseni sinun tähtesi. Löydät kyllä minua paremman ja arvokkaamman tytön, joka voi kantaa päätänsä korkealla. Hyvästi, rakkaani. Jumala siunatkoon sinua. Marie.”

Kun Leonard oli lukenut kirjeen, putosi se hänen kädestään. Hän vaipui tuoliin eikä pitkään aikaan käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Lopuksi hän huokasi syvästi, luki kirjeen uudelleen ja lausui tuskin kuultavasti: „Marie, mitä olen tehnyt tämän ansaitakseni. Olenko joutunut jonkun kauhean vihollisen uhriksi, jonka tarkoituksena on tuhota elämäni ja kiusata minut kuoliaaksi?”

Vähäistä myöhemmin hän kiireesti ajoi Marien asuntoon, sillä hän epäili kaiken olevan leikkiä. Mutta vastaukset niihin kysymyksiin, mitkä hän esitti, eivät jättäneet varaa epäilykselle. Äkkiä pälkähti hänen päähänsä ajatus, joka teki hänet melkein hulluksi ja pani hänen valtimonsa kiivaaseen toimintaan. Marie oli pettänyt hänet, uskoi hän, ja markiisilla oli petoksessa osuutensa. Jos niin olisi laita, panisi hän markiisin tilille, nujertaisi hänet olemattomiin. Kostonjanoisena hyppäsi hän jälleen ajuriin ja suuntasi matkansa markiisin asuntoon. Sinne saavuttuaan hän melkein halvaantui kuulemastaan.

„Markiisi kuollut, Marie kadonnut.”

Mitä kauheaa tämä oli? Taakka, joka äkkiä asetettiin hänen hartioilleen, tuntui melkein liian raskaalta. Sinä hetkenä hänestä näytti, että maailma tuskin oli elämisen arvoinen. Vuosikausia oli hän elänyt salaperäisyyden ympäröimänä ja hänen rakkautensa valittuunsa oli tuottanut surun toisensa jälkeen, se oli tummentanut sen jalomielisen naisen viimeiset päivät, joka äidin rakkaudella oli hoitanut ja vaalinut häntä. Wilfred oli vielä nuori, mutta hänestä tuntui kuin vanhuus jo alkaisi vaivata häntä. Maailma oli muuttunut pimeäksi ja pahaksi. Mitä vasten hän nyt eläisi? Eläisikö vain ollakseen, viettääkseen yksinäistä, iloista osatonta elämää, tullakseen vähitellen hulluksi ajatellessa mitä kerran on ollut, mutta mitä ei enää koskaan voi tulla. Ei, hän ei enää jaksanut enempää — hänellä oli kyllä keinoja päästäkseen pian elämästä. Hän otti esille erään pienen laatikon ja avasi sen kannen. Laatikossa oli joukko pieniä pulloja, kaikissa kirjoitettu „Myrkkyä”. Hän otti erään näistä pulloista. Siinä oli keskitettyä kuolemaa. Sitä hän katseli muutamia minuutteja, mutta sitten hänen parempi minänsä voitti. Hän heitti pullon inholla luotaan. Hän tahtoi elää, etsiä Marien olinpaikkaa. Hän hakisi häntä siihen saakka, kunnes löytäisi.

Viikon kuluttua oli hän jälleen entisellään. Hänen epäilyksensä, umpimielisyytensä ja sairaat ajatuksensa olivat kadonneet. Hän kesti surunsa kuin mies ainakin. Kreivittären ja Roddyn kuolemat olivat kovia iskuja, jotka kauan säilyivät muistissa. Mariesta hänen oli saatava selvyys millä keinolla hyvänsä.

Vaasa 2.9.1925.

seuraava luku

Dick Donovan - Rakkautta ja petosta

 Rakkautta ja petosta

Kirj. Dick Donovan

(„Vaasan” suomennos)

alkuun

Kahdeskymmenesneljäs luku

Uneksija

Tapahtumarikkaan sunnuntain jälkeisenä maanantaina nousi Putneyn markiisi ylös sangen varhain. Kello ei ollut vielä täyttä yhtätoista. Hän oli melkein kuolonkalpea. Hänen silmäinsä alla näkyi mustia varjoja, hänen nenänpäänsä värisi omituisella tavalla. Palvelija toi kupin suklaata ja lasin likööriä. Tämä virkisti häntä. Sitten lähetti hän kysymään Leonardilta, lähtisikö hän hänen seurassaan kaupunkiin, mutta sai kuulla, että Leonard oli mennyt ulos jo kello kymmeneltä. 

Markiisi tilasi vaununsa ja ajoi asianajajansa luokse Lontooseen. Hän esitti neuvonantajalleen päätöksensä ja maalasi hänelle Ruby Fanchetten mitä ihanammilla väreillä. Kun tämä puristeli päätänsä, rupesi markiisi arkailemaan ja selitti, ettei hän ollut hullu, vaan tiesi aivan hyvin, mitä aikoi tehdä eikä sallinut vastaväitteitä. Hän vaati asianajajaansa laatimaan paperin, jossa Ruby Fanchetteile vakuutettaisiin kaksisataatuhatta puntaa samana silmänräpäyksenä kuin hänestä tulee markiisitar. Lakimies epäili, löytyikö markiisilla tätä summaa.

„Se on hankittava”, huusi hän, „minä myyn joka ainoan puun, jokaisen pienenkin palasen maatani, mutta rahat täytyy saada.”

Näihin vaatimuksiin huomautettiin, ettei fideikomissiin saa koskea ja mitä siihen ei kuulu, on kiinnitetty jo yli savupiippujen. 

Roddy selitti, että hän vähät välittää kiinnityksistä tai muusta sellaisesta roskasta. Hän ottaa Ruby Fanchetten puolisokseen ja oli luvannut hänelle kaksisataatuhatta puntaa eikä Putneyn markiisi syö koskaan sanaansa. 

„Ikävä asia”, sanoi markiisi, „mutta ellette tahdo tehdä niinkuin olen sanonut, niin minun on pakko uskoa asioitteni hoito toisiin käsiin.”

Toimiston päällikkö sanoi hymyillen, että hän mielellään tekisi markiisin mieliksi, mutta mahdottomuuksia hän ei voinut tehdä. Hienolla tavallaan kiinnitti hän markiisin huomiota siihen, että jotkut hänen esi-isänsä eivät olleet olleet tarpeeksi säästäväisiä, joten nyt on mahdotonta saada kokoon kahtasataatuhatta puntaa. Joka tapauksessa ottaisi hän selvän, mitä voitaisiin tehdä. 

Markiisi sanoi hyvästit asianajajalleen, hyppäsi vaunuihinsa ja ajoi mieliravintolaansa Regent Streetin varrelle, jossa hän toivoi tapaavansa Wilfred Leonardin. Siinä hän kuitenkin erehtyi. Sen sijaan tapasi hän joitakin muita tuttaviaan, tilasi herkullisen aamiaisen ja sen jälkeen sampanjaa. 

Leonardia ei näkynyt koko päivänä. Hänellä oli omat asiansa. Hän ei ollut hankkimassa kahtasataatuhatta puntaa, mutta piti sen sijaan pyhänä velvollisuutenaan lähteä lepyttämään kasvatusäitiään, kreivitär Gracciolia, jolle hän tunsi tehneensä veristä vääryyttä. Hän oli luullut, että kreivitär oli erottanut hänet Mariesta ja suuttunut tästä niin, ettei edes vastannut kreivittären kirjeisiin, joissa hän oli pyytänyt käymään tervehtimässä häntä. Mutta tänä aamuna päätti hän lähteä hänen luokseen Spezziaan, jossa hän tiesi kreivittären asuvan. Hän heittäytyisi hänen jalkainsa juureen ja pyytäisi anteeksi. 

Matkaa varten hänen oli tehtävä eräitä valmistuksia. Se oli yksi syy, jonka tähden hän ei näyttäytynyt markiisille. Toinen oli se, ettei hänellä ollut halua kuunnella markiisin mielistelyjä Ruby Fanchettesta, sillä silloin olisi hän ollut pakotettu sanomaan hänelle, että Ruby Fanchette, joka ei ollut Ruby Fanchette, vaan Marie Bevan, oli lupautunut hänelle, joten markiisin oli paras luopua enempi ajattelemasta häntä. 

Samana iltana lähetti hän Roddylle kirjeen ja ilmoitti yksityisasioittensa tähden olevansa pakotettu matkustamaan, mutta palaavansa mahdollisimman pian. Sinä aikana saisi Roddy hoitaa itse itseään, mennä aikaisin levolle ja pidättäytyä tupakanpoltosta ja väkijuomista.

Uneksien kauniita unelmia matkusti hän Spezziaan.

Vaasa 12.8.1925.

seuraava luku

Dick Donovan - Rakkautta ja petosta

 Rakkautta ja petosta

Kirj. Dick Donovan

(„Vaasan” suomennos)

alkuun

Kahdeskymmenesviides luku 

Kuoleman retki

Näinä päivinä ahdisti Roddy juristeitaan sekä kirjeillä että käynneillään. Hän oli luvannut mennä naimisiin Ruby Fanchetten kanssa ja lahjoittaa hänelle kaksisataatuhatta puntaa. Pieni asia, niinkuin hän luuli. „Vaivaiset kaksisataatuhatta puntaa. Ne riittävät vain leipään ja voihin ja huviajeluun silloin tällöin”. Markiisi ei ollut finanssiasioiden tuntija. Hänellä oli rahan arvosta yhtä vähän tietoa kuin pienellä lapsella, ja kun hän viikkoa myöhemmin kuuli asianajotoimiston päälliköltä, että hänen taloudellisesta asemastaan toimitetun tarkan laskelman mukaan käytettävissä olevat vakuudet eivät riitä enemmän kuin kahdenkymmenentuhannen punnan suorittamiseen, tuli hän hämilleen. 

Markiisi palasi nolona, mutta viisastuneena. Huolimatta siitä, että Putneyn markiisi voi tehdä monta tuhmuutta, ei hän koskaan riko sanaansa, ja Roddylle annettu lupaus oli keinolla millä hyvänsä pidettävä. Probleemi oli kyllä perin vaikea ratkaistava ja epäiltävää oli, kuinka hänen aivonsa olisivat siinä onnistuneet. Hän pääsi kuitenkin kaikesta vaivasta sen kirjeen kautta, jonka hänen palvelijansa ojensi hänelle:

„Rakas markiisi! 

Tein sunnuntai-iltana sangen rumasti antaessani teidän, vaikkakin vain silmänräpäyksen, uskoa, että vastaanottaisin sen kunnian, jota tarjositte minulle tulemalla vaimoksenne. Olin niin mielenliikiituksen vallassa, että vastasin niinkuin tein. Toivon kuitenkin, ettette tarkoittaneet kosimisella totta. Teidän asemassanne oleva kuuluisan suvun jäsen ei koskaan alennu menemään avioliittoon näyttelijättären kanssa. Siitä syystä ei tästäkään voi tulla mitään. Karkaan luotanne, samoinkuin kaikkien muiden luota. Tätä lukiessanne olen jo kaukana poissa ja luultavasti ainaiseksi syytösten tai ihailujen ulottuvilta. Tämä maailma, jossa elämmie, on huono, ja minun pienen ymmärrykseni mukaan näyttää siltä, että useimpien ihmisten elämä on pikemmin kiusaukseksi kuin siunaukseksi. Unohdatte kyllä pian minut. Yhden tai kahden tunnin rakkaus ei jätä syvempiä jälkiä, vai kuinka? Voikaa hyvin herra markiisi. Jumala teitä siunatkoon! Unohdatte kyllä pian pienen näyttelijättären.

Ruby Fanchette.”

Kirjeen luettuaan oli Roddy pois suunniltaan. Hän tunsi itsensä mieheksi, joka oli herännyt ihanista unista löytääkseen itsensä haaksirikkoutuneena ulapalta. Vaikka hänen tunteensa eivät olleetkaan erikoisen syvällisiä ia vaikka hänen ymmärryksensä oli sangen heikko, oli hän kuitenkin tässä tapauksessa ajatellut täysin vakavasti. Nyt hän oli hylätty lapsi. Loistossa ja ylellisyydessä kasvaneena puuttui häneltä, niinkuin kaikilta suvun jäseniltä, sitä sielun rauhaa ja käytännöllistä mieltä, jotka ovat välttämättömiä elämässä eteenpäin pyrkivälle miehelle. 

Roddyn väärä laskelma koski häneen niin kovin, että harva, joka hänet tunsi, uskoi sellaisen olevan mahdollista. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi. Ruby oli poissa. Kaikki hänen hyvät toiveensa hajaantuivat kuin akanat tuuleen. Hän kulutti iltansa ja yönsä hyvien ystäviensä seurassa, nuorten miesten, jotka, samoinkuin hän itse, olivat piirrelleet suuria vekseleitä tulevaisuuden varalle. Enimmäkseen meni hän vuoteeseen vasta aamusin ja päivällä, kun hänen oli noustava ylös, täytyi hänen vahvistaa itseään väkijuomilla. Neljäntenä sunnuntaina Rubyn vieraskäynnin jälkeen, ajoi hän itse nelivaljakkoa iloisessa seurassa Richmondiin päin. Hän oli ylpeä taidostaan hoitaa hevosia ja hänen vertaistaan olikin vaikea löytää, mutta häneltä puuttui yhtä, mikä on välttämätöntä tässä asiassa, nimittäin ruumiinvoimia. Hän ohjasi kuitenkin valjakon erinomaisella taidolla Richmondiin, jossa valittu seurue nautti etukäteen tilatun päivällisen. Tarvinnee tuskin sanoa, että Putneyn markiisi oli isäntänä ja että hänen seurassaan oli kolme tai neljä balettitanssijatarta. Päivällinen oli erinomainen ja viineissä ei ollut toivomisen varaa. Aika kului iloisesti ja vasta kello kymmenen illalla ryhdyttiin ajattelemaan paluuta. Roddy oli ottanut mukaansa vanhan luotettavan kuskin, joka oli ollut hänen sukunsa palveluksessa yli neljäkymmentä vuotta. Tämä olisi ottanut ohjakset kotimatkalla, sillä yö oli pimeä ja isäntä — niin olisi ollut parempi, jos olisi ollut kotona vuoteessaan. Mutta markiisin ylpeys ei antanut perään. Hän tahtoi ehdottomani olla ohjaksissa. Niin lähdettiin kohtalokkaalle matkalle. Richmond Hilliin saakka pysyivät hevoset levollisina, mutta suurelle maantielle päästyä helpotti markiisi ohjaksia ja hevoset paransivat vauhtia. Barnes Commonin luo tultua alkoivat ne vikurrella. Vanha kuski, joka oli voimakas mies, pyysi ohjaksia, mutta markiisi suuttui ja löi samalla etumaisia hevosia. Ne rupesivat hyppimään ja potkimaan. Kohta esitettiin kauhea näytelmä. Hevoset hyppäsivät tien oheen, eräs vaununpyöristä meni ojaan. Hätääntyneitten ihmisten huudot sekaantuivat haavoittuneiden ja kuolleiden valitteluihin. Kuoleman hiljainen majesteetti oli tehnyt lopun ilosta ja riemusta. Neljä päivällisvierasta oli tehnyt tilinsä maailman kanssa. Ei ainoakaan päässyt vahingoittumattomana, mutta kuski pelastui kuin ihmeen kautta. Kuinka kävi markiisin? Vaunujen kaatuessa hän tuli pää edellä maahan. Niska katkesi ja henki lähti heti. Niin poistui jälleen yksi tämän onnetloman suvun jäsenistä ennenaikaiseen hautaan.

Vaasa 12.8.1925.

seuraava luku

Dick Donovan - Rakkautta ja petosta

 Rakkautta ja petosta

Kirj. Dick Donovan 

(„Vaasan” suomennos)

alkuun

Kahdeskymmeneskolmas luku

Kultainen avain

Se vaarallinen tilanne, johon Bevan oli joutunut, ei sallinut ajan tuhlaamista eikä parlamenttaaroimista vihollisten kanssa. Se oli tehtävä vahingottomaksi mistä hinnasta hyvänsä ja ensimäinen askel siinä tarkoituksessa oli saada Argave lähtemään Sydneyhin. Muutaman peninkulman päässä Sydneystä asui eräs tohtori Paul Heathcote, jolla oli yksityinen hullujenhoitola. Se oli siihen aikaan, jolloin laki ei vielä estänyt tällaisten yksityisten laitosten olemassaoloa. Useassa tapauksessa oli näiden muurien sisälle kätketty rikollisuutta, joka salattiin tarkasti julkisuudelta. Suuri joukko skandaaleja liittyi Heathcoten sairaalaan ja syytökset häntä vastaan olivat sekä lukuisat että painavat. Heathcote itse oli tunnoton lurjus, alkoholin turmelema ja valmis tekemään vaikka mitä ansaitakseen rahaa. Tämän miehen luo meni Bevan. Hän sanoi, että hänellä on eräs puolihullu sukulainen, joka kulkee maita ja mantereita ympäri ilmoittaen olevansa kreivi Prevoski. Sekä hänen oman että sukulaistensa edun mukaista olisi saada hänet hoitolaan. 

Tohtori Paul Heathcote tarttui asiaan. Hän ajatteli vain rahaa ja hänen tunteensa ilmenivät seuraavissa sanoissa:

„Kuinka paljon maksaisitte?”

Bevan oli runsaskätinen ja lääkäri suostui. Sillä tavalla järjestettiin salaliitto. Bevan valmisti ansan, Argave meni siihen rohkeasti, otettiin vangiksi ilman vaikeuksia ja löysi sitten jonkun ajan kuluttua itsensä sulettuna yksinäiseen taloon aavikolla. Tohtorin hoitola muodosti nimittäin suuren, muusta asutuksesta erillään olevan talon.

Kun Argave huomasi vihollisensa petoksen, ei hänen raivoisan ollut rajoja. Vaikka hän tavallisesti oli rauhallinen, kylmä ja hillitty luonne, ei hän nyt voinut pidättää sisuaan. Hän sähisi kuin vangittu käärme. Hän melkein heitteli itseään sellin ristikolta vastaan, kunnes hänelle selvisi, ettei siitä ollut mitään apua. Kun hän tästä varmistui, asettui hän ja palava kostonjano alkoi hänessä kyteä. Hän vannoi itsekseen, ettei hän menetä peliä ennenkuin se mies, joka hänet oli pettänyt, tekee seuraa. Argave katsoi hyödyttömäksi yrittää lahjoa lääkäriä, sillä Bevan kai piti siinä suhteessa puoliaan. Mutta hän tunsi kultaisen avaimen voiman ja siihen hän perusti toiveensa. Eräs häntä vartioivista miehistä näytti raaistuneelta, melkein eläimelliseltä mieheltä. Hänen nimensä oli Farrel ja hänen puoleensa vanki kääntyi. Hän koetti saada miestä taivutetuksi kultaisilla lupauksilla, mutta kun hänellä ei ollut rahoja sellissä eikä vartija uskonut pelkkiin lupauksiin, ei hommasta tullut toistaiseksi mitään. Lopuksi sai hän kuitenkin toimitetuksi postiin erään kirjeen. Se oli osoitettu eräälle Argaven kanssarikolliselle. Argave selitti hänelle asemansa, pyytäen lähettämään viisikymmentä puntaa Englannin pankin seteleissä. Pyyntö ei kaikunutkaan kuuroille korville. Niin sai hän tarvitsemansa rahat. Kirjeen, jossa rahat olivat, jätti Argavelle Farrel. Setelit nähdessään, hymähti vanki ihastuksesta. 

Eräänä aamuna näytti hän sitten Farrelille setelinpinkan. Viisikymmentä puntaa. Mies menetti melkein tajuntansa. Siinä oli hänelle melkein rikkaus.

„Katso näitä”, sanoi Argave, „aukase minulle puomit ja sinä saat nämä.”

Farrel ei voinut vastustaa kiusausta, vaan sanoi: 

„Jätän ovenne illalla auki. Lähtekää matkaanne kello kaksitoista. Menkää käytävää eteenpäin ja kääntykää sitten vasemmalle. Siellä näette ikkunan. Se on varustettu kahdella rautapuomilla, mutta toinen antaa työnnettäessä myöten. Viisi jalkaa ikkunan alapuolella on vesisäiliö ja sen vieressä portaat, jotka johtavat keittiöpuutarhaan. Kuusi jalkaa korkea muuri erottaa sen muusta maailmasta. Odotan portaitten juurella ja autan teidät muurin yli. Antakaa minulle nyt setelit.” 

„Ne saatte vasta muurin edustalla.”

Farrel mutisi jotain, mutta myöntyi sitten. 

Muutamia tunteja sen jälkeen oli Argave vapaudessa. Hän lähti Sydneytä kohti saapuen sinne aamupuolella. Hän asettui samaan hotelliin, jossa hän oli ollut aikaisemminkin ja jossa hänen matkatavaransakin olivat. Hotellin väki luuli näkevänsä aaveen, mutta Argave selitti, että hänet oli ryöstetty ja pidätetty lunnaitten toivossa, mutta oli hänen onnistunut paeta. Hän ei tahtonut enempää selittää. Järjestettyään asiansa hotellissa, tilasi vaunut, otti matkatavaransa sekä vieraiden ja hotellihenkilökunnan suureksi ihmeeksi ajoi asemalle matkustaen pikajunassa Lontooseen.

Vaasa 5.8.1925.

seuraava luku

Dick Donovan - Rakkautta ja petosta

 Rakkautta ja petosta

Kirj. Dick Donovan

(„Vaasan” suomennos)

alkuun

Kahdeskymmenestoinen luku

Markiisin rakkaudentunnustukset

Marie olisi tahtonut jättää talon kenenkään huomaamatta, mutta livrépukuinen poika oli vahtipaikallaan. Hän oli nähtävästi pantu pitämään silmällä hänen lähtöään.

„Markiisi haluaa puhutella Teitä, neiti”, sanoi nuori poika. 

„Ei ansaitse häiritä häntä. Olen jo sanonut hänelle hyvästi.” 

„Minulla on markiisin määräys.”

Poika juoksi ruokasalin ovelle, koputti ja astui sisälle. Silmänräpäyksen jälkeen tuli Roddy ulos ja poika hävisi. Hän näytti vähän hermostuneelta. Viini tuntui myös jo tehneen vaikutuksensa.

„Enkö ole ollut kiltti antaessani teidän olla näin kauan ystävänne kanssa?”

„Kyllä”, vastasi Marie lyhyesti.

„Tahtoisin mielelläni tietää, mitä hän teille sanoi ja mitä te sanoitte hänelle.” 

„Tahtoisitteko todella?” sanoi Marie nauraen, koettaen siten salata hämmästystään. „Olen pahoillani, herra markiisi, etten voi täyttää toivomustanne. Sen verran voin kuitenkin sanoa, että puhuimme vain jokapäiväisistä asioista.”

„Sitä en usko, neiti Ruby. Hyvä ystäväni Wilfred Leonard ei osaa olla jokapäiväinen, vaikka koettaisikin, ja mitä teihin tulee, olette jumalallinen.” 

„Älkää sanoko niin. Olen tavattoman naisellinen ja heikko mairittelulle.” 

„Juuri teidän naisellisuutenne onkin viekoitelevaa. Se on se ominaisuus, joka on minutkin hurmannut.”

„Kas niin, en tahdo kuulla enempää. Hyvää yötä.” 

Hän meni ovelle ja tarttui ripaan. Markiisi oli nokkelampi ja tarttui hänen käteensä.

„Neiti Fanchette, tuolla tavalla ette saa lähteä. Olen hullaantunut, sen kyllä myönnän. En kiinnitä huomiota siihen, moniko mies on teihin rakastunut tai onko teillä ollut joku todellinen rakkausseikkailu. Kaikki, mitä tiedän, on, että rakastan teitä, ja jos vaan haluatte, on sukunimeni oleva teidänkin. Niin paljon on minulla jälellä, että se riittää leipään ja voihin sekä pieneen huviajeluun silloin tällöin.”

Neiti Fanchette hymyili. 

„Uskokaa minua, herra markiisi, tunnen itseni syvästi liikutetuksi siitä kunniasta, jota minulle tarjoatte”, sanoi hän, „mutta se on asia, joka vaatii ajattelemisia. Antakaa minun nyt mennä.”

„Älkää pitäkö niin kiirettä. Koettakaa olla kiltti ja rauhallinen pari minuuttia. Tarkoitan totta, kunniasanallani. Teidän kauttanne voisin saavuttaa entisen loiston. Te voisitte nostaa minut jälleen ja antaa historialliselle nimelleni uuden mahdollisuuden päästä kunniaansa.” 

„Niin, niin, mutta antakaa minun nyt lähteä”, pyysi hän väkavana. 

„Pari minuuttia vielä. Tiedän, että tämä on hyvin harvinainen ja ikävä tapa kosia nuorta naista, mutta sukuni on aina ollut tunnettu suorasukaisuudesta enkä minäkään ole poikkeus; olisin uskollinen ja hyvä teitä kohtaan. Kuolen kyllä pian, mutta te voitte pelastaa minut. Tulkaa vaimokseni, Ruby. Sitä pyydän teiltä. Älkää kääntykö pois. Ottakaa kädestäni ja auttakaa minut jälleen jaloilleni. Pyydän sitä hartaasti.”

„Markiisi, tämä on minulle yllätystä”, katkaisi Marie, „pyydän saada mennä.” 

„Ettekö usko tarkoittavan! totta”, kysyi markiisi melkein liikutettuna.

„Sen kyllä uskon, mutta —”

„Mutta mitä? Ei ole mitään 'muttaa'.”

„Jos hylkäätte pyyntöni, saatatte minut ennenaikaiseen hautaan. Myönnän, että siitä saan kiittää omaa heikkouttani, mutta totta se on. Tiedän teidän olevan vihkiytynyt taiteellenne, taiteelle, jota jumaloitte ja jossa itse olette jalokivenä. Suokaa minun en tahdo sanoa, kohottaa teitä, mutta sijoittaa teidät ylhäisön pariin, jota tulisitte kaunistamaan.”

Mariesta tuntui niinkuin hän olisi valmis vaipumaan maan alle. Hän ajatteli pääsyä kadulle, raittiseen ilmaan unohtaakseen surunsa, mutta markiisi sulki häneltä tien. Hän koetti pysyä lujana ja teki uuden yrityksen. 

„Tiedätte, herra markiisi —”

„Kutsukaa minua Roddyksi.”

„Hyvä Roddy. Kaikki tämä tuli niin äkkiä, että tunnen itseni yllätetyksi. Erehdytte arvioidessanne minua. Olen vain näyttelijätär. Minulla ei ole kuuluisaa sukujuurta. Vain Jumala tietää, mistä tulen.” 

„Mitä minä teidän suvustanne välitän. Vaikka isänne olisi joutunut hirsipuuhun ja äitinne ollut kerjäläinen, ei se koske minua. En katso pitemmälle taaksepäin kuin teihin saakka. Alottakaa minun kanssani uutta elämää. Vapautukaa kaikesta entisestä. Luokaa itsellenne tulevaisuus.”

„Pyydän vieläkin, antakaa minun mennä, ja minä ajattelen asiaa.”

„Kuulkaahan, Ruby. Uskotte kai sanani. Nyt saatte tietää, mitä teen. Suokaa minulle lupa tulla luoksenne huomisaamuna. Menemme yhdessä asianajajamme luo. Teidän läsnäollessanne minä selitän tarkoituksenani olevan mennä teidän kanssanne naimisiin ja pyydän laatimaan paperin, jossa kaksisataatuhatta puntaa vakuutetaan Teidän yksinänne käytettäväksi. Jos kuolen, jää kaikki omaisuuteni teidän haltuunne. Suostutteko tarjoukseeni?” 

Marien sydän löi niin kiivaasti, että hän pelkäsi sen halkeavan. Hän ponnisti viimeiset voimansa pysyäkseen levollisena ja vapautuakseen kiusallisesta asemasta.

„Teidän ehdotuksenne tuli niin äkkiä ja odottamatta”, sanoi hän, „että olen aivan pyörällä. Älkää luulko, että minä väheksin sitä. Sitä kunniaa josta päästäisitte minut osalliseksi, en voi liian suureksi arvioida, mutta teidän täytyy antaa minulle hetkinen mietintäaikaa. Antakaa minulle kunniasananne siitä, että odotatte levollisesti viikon ajan. Sen kuluttua saatte kuulla minusta.”

„Lupaan sen teille”, sanoi markiisi poistuen ovelta. „Saan elää toivossa siihen saakka. Hyvää yötä.”

Vaasa 4.8.1925.

seuraava luku

Dick Donovan - Rakkautta ja petosta

 Rakkautta ja petosta

Kirj. Dick Donovan

(„Vaasan” suomennos)

alkuun

Kahdeskymmenesensimäinen luku

Rakkaus valveutuu uudelleen

Markiisi jäi seisomaan huoneeseen muutamaksi silmänräpäykseksi, ikäänkuin hän ei olisi tietänyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. Tilanne oli kiusallinen. Ruby Fanchette kääntyi Leonardin puoleen aivan kuin selitystä vaatien, ja käyttäen tätä tilaisuutta hyväkseen ratkaisi markiisi ainakin oman vaikean asemansa poistuen äänettömästi huoneesta.

„Markiisi on kutsunut teidät tänne minun pyynnöstäni”, sanoi Leonard. 

Hänen äänestään kuulosti surua, kärsimystä ja rukousta. Marie ei ollut tunteeton tämän huomatakseen, hänen äänensä ja esiintymistapansa puhuivat enemmän kuin sanat. Silmät alas luotuina seisoi hän Wilfredin edessä ja lausui:

„Miksikä pyysitte häneltä sitä?”

„Miksikä pyysin?” kysyi hän katkerasti naurahtaen. „Oletko, Marie, unohtanut illan Pariisissa useita vuosia sitten?”

„En ole unohtanut”, vastasi Marie melkein kuiskaten.

„Miksikä jätit minut?”

„En voi sinulle muuta sanoa, kuin että halusin säästää sinua ikävyyksiltä ja häpeältä.” 

„Niin, Marie”, vastasi Wilfred, „miksi et uskoutunut minulle? Miksi et voi olla avosydäminen? Minä rakastin sinua palavasti, asetin sinut yläpuolelle maailman kaikkien naisien. Olit niin kaunis ja minä luulin, että olit hyvä. Jos koetat kuvitella, kuinka syvästi olin kiintynyt sinuun, niin voit ehkä käsittää, miltä katoamisesi minusta tuntui. Minusta tuli henkisesti halvattu. Kaikki tuli samantekeväksi minulle.”

„Wilfred, sinä pelotat minua.”

„Sen kyllä ymmärrän. Kun nyt olen kertonut tämän sinulle, niin olet kai kiltti ja annat minun tietää vähän itsestäsi.”

Marie nojasi yhteenpuristetuin käsin pöytää vastaan ja hänen silmiinsä tuli ilme, niinkuin hänen sydämensä olisi tahtonut haleta.

„Jätin sinut siitä syystä, että rakastin sinua.”

Katkeruus sai vallan Wilfredissä. Hän polki lattiaa.

„Miksi uskottelet minulle sellaista lorua? Sentähden, että rakastit minua! Nainen, joka rakastaa miestä, ei murskaa hänen sydäntään.”

„Uudistan sen, että jätin sinut oman etusi vuoksi ja kun näin tein, murskasin oman sydämeni?” 

„Jumalan tähden, Marie, lopeta tuo salaperäisyys. Niinkauan kuin muistan, olen elänyt salaisuuksien ympäröimänä, kiitos kreivitär Gracciolin. Se on luonnollisesti hän, jota saan tästäkin kiittää.”

„Ei. Sinä teet hänelle julmaa vääryyttä, sillä minä jätin sinut omasta tahdostani. Olin saanut tietää jotain, joka pelotti minua. Ei sinusta, vaan itsestäni. Tunsin itsessäni, ettei voi enkä saa nähdä sinua enää, vaikka rakastinkin sinua. Jumala tietää, Wilfred, että puhun totta. Lupasin itselleni pyhästi, ettei kukaan koskaan saa sinun paikkaasi. Vannon Jumalan nimessä, että olen uskollisesti pitänyt tämän lupauksen.” 

„Marie”, huudahti Wilfred, äänessään jotain uudestaansyntynyttä iloa, levitti kätensä ja läheni häntä. Mutta Marie väisti ja piti häntä käden ulottuvilta. Hänen silmistään näkyi epätoivoa. 

„Miksikä kohtalo johdatti meidät tänä iltana yhteen?” kysyi hän surullisella äänellä, „luulin tukahduttaneeni sydämeni ja nyt olet saanut sen uudelleen hehkumaan.”

„Jumalan tähden, älä kiusaa minua! Mitä tämä kaikki merkitsee? Miksi olet niin salaperäinen? Rakastatko minua vielä?” 

„Kyllä.”

„Mutta miksi sitten teemme toisemme onnettomiksi? Unohtakaamme kaikki ja älkäämme välittäkö, mitä kansa puhuu. Mehän kuulumme yhteen.” Jälleen läheni hän Marieta ja jälleen tämä väisti. Wilfred katkeroitui uudelleen. „Sinä teet minusta hullun”, huusi hän. „En tiedä, mitä minun pitää tehdä. Et ole koskaan ajatellut kaikkea sitä pahaa, mitä olet minulle aiheuttanut, ja sitä surua, jonka olet kreivitär Gracciolille tuottanut, Saatuani tietää sinun kadonneen syytin tietysti häntä. Hän kielsi syyllisyytensä jyrkästi. En Kavennvt sanoa, etten uskonut häntä, Olin hullu,, ja kaikesta siitä hyvästä huolimatta, mitä häneltä olin saanut, jätin hänet, ja vaikka hän kerran toisensa jälkeen on kirjoittanut minulle pyytäen tulemaan tervehtimään, en ole koskaan vastannut hänen kirjeisiinsä.»

Marie ei voinut kestää tämän kuullessaan. Hän vaipui polvilleen ja nojasi päätään pöytään. Wilfred tarttui hänen käsiinsä ja auttoi hänen niinkuin pienen lapsen sohvalle. Sen eteen hän vaipui polvilleen ja puheli Marielle hyvitellen. Tämä antoi päänsä painua hänen olalleen ja asetti kätensä hänen kaulaansa.

„Wilfred, omani, minä rakastan sinua”, huokaili hän. „Rakastan sinua tavattomasti.” 

„Ja minä rakastan sinua niin paljon kuin mies koskaan maailmassa taitaa naista rakastaa. Emme saa enää erota. En välitä, mitä olet ollut, en tahdo sitä tietää. Mitä tiedän, on, että tämä silmänräpäys korvaa minulle kaiken kärsimykseni. Olen jälleen löytänyt sinut, jonka luulin ikuisesti menettäneeni. Ja kun nyt olen sinut löytänyt, en luovu sinusta ennenkuin kuolema meidät erottaa.”

Marie kohotti päätään, suuteli Wilfredin huulia, kuivasi kyyneleensä ja sai jälleen palautetuksi tasapainonsa.

„Wilfred, minun on nyt lähdettävä, mutta tahdon saada sinulta erään lupauksen. Tiedät, mikä tehtävä minulla joka ilta on. Tiedät myös, että minulla on jonkunlainen edesvastuu. Sentähden pyydän, ettet etsisi minua ennenkuin kirjoitan sinulle.” 

„Kuinka kauan täytyy minun odottaa kirjettäsi?” 

„Vain pari päivää.”

„Sitten annan lupaukseni.”

Marie suuteli jälleen häntä ja sopersi kerran toisensa jälkeen: 

„Jumala siunatkoon sinua, Jumala siunatkoon sinua.”

Hän nousi sohvalta, järjesti hiuksensa, otti hattunsa ja kiinnitti harsonsa sekä ojensi sitten Wilfredille kätensä, jota tämä suuteli.

„Anna minun nyt mennä, rakkaani, ja jää tänne, kunnes olen lähtenyt. Hyvästi, ja olkoon Jumala kanssasi.”

Hän oli avannut oven, mennyt ulos ja melkein sulkenut sen ennenkuin Wilfred huomasi. Hän oli kuin unissa.

Vaasa 31.7.1925.

seuraava luku

Dick Donovan - Rakkautta ja petosta

 Rakkautta ja petosta

Kirj. Dick Donovan

(„Vaasan” suomennos)

alkuun

Kahdeskymmenes luku

Silmä silmää vastaan

Sinä tapahtumarikkaana sunnuntaina, jolloin Ruby Fanchetten piti tulla Roddyn vieraaksi, tunsi tämä itsensä sangen pahoinvointiseksi ja, päästäkseen jaloille, lähetti hakemaan lääkäriään. Tri Leonard saapui ja, toimitettuaan tutkimuksen, sanoi, niinkuin monta kertaa tätä ennenkin, että potilaan olisi vietettävä levollisempaa ja säännöllisempää elämää, juotava väkijuomia vähemmän ja poltettava vielä vähemmän. 

Roddy hymyili surullisena. Ehkä hänellä oli joku aavistus pikaisesta poismenostaan, koska hän sanoi:

„Rakas ystäväni, en voi elää, jos olen pumpuleihin kääritty! Jos kerran niin on, että elämäni lamppu palaa huonosti, niin eikö silloin ole parempi antaa sen loimuta liekkiinsä, kuin hiljalleen palaa ja sammua. Mitä järkeä siinä on, että säästää itseään vain saadakseen elämänsä pitennetyksi joillakin päivillä?” 

„Elämällä on edesvastuunsa. Älä unohda sitä”, huomautti Leonard. 

„Mikä edesvastuu se olisi?” 

„Velvollisuutesi perhettäsi, taloasi, maailmaa yleensä ja erikoisesti itseäsi kohtaan. Sinun on koetettava hyvittää esi-isäisi erehdykset, voidaksesi jälkeentulevaisille ...”

„Niin, niin, en tahdo kuulla puhuttavan siitä”, vastusteli markiisi Leonard. 

„En välitä saarnoista. Ole hyvä ja soita kelloa sekä pyydä pullo sampanjaa.” 

„Sitä en tee. Sen sijaan on minulla mukanani vähän lääkettä, joka nostaa sinut jaloillesi.” 

„Voi, voi!” huokaili Roddy. „Luulen, että minun on tehtävä niinkuin sanot, vaikkakin en pidä määräyksestäsi. Vakavasti puhuen tunnustan oikeaksi, mitä olet sanonut, ja jos saisin mennä naimisiin sellaisen pienen, miellyttävän tytön kanssa kuin —” 

Hän epäili. 

„Ruby Fanchette”, ehdotti lääkäri. 

„Niin, Ruby Fanchette. Hänen nimensä oli huulillani. Jos hän tahtoisi mennä avioliittoon kanssani, tulisi minusta toinen ihminen. Aloittaisin uutta elämää.”

„Älä puhu roskaa. Ajattele nimeäsi ja heitä mielestäsi tuollainen mitätön olio. Etsi joku kunnollinen, siisti tyttö, joka voi auttaa sinua pyrkimyksissäsi. Se on sinun velvollisuutesi.”

Roddy oli pahoillaan, mutta hillitsi itsensä. Hän tiesi Leonardin itsenäiseksi ja oikeamieliseksi mieheksi, sekä varoi loukkaamasta häntä.

„En pidä siitä, että puhut Rubystä yksinkertaisena, mitättömänä oliona”, sanoi hän levollisena.

„Olet mahdoton”, sanoi Leonard.

„Nyt nousen ylös”, huusi markiisi nauraen, juoksi vuoteesta ja soitti palvelijaa.

* * *

Tuntia myöhemmin tuli Roddy alas.

„Heidän pitäisi nyt olla täällä”, sanoi hän. Kun hän ei saanut mitään vastausta, meni hän ikkunan luo ja katsoi ulos. „Nyt ne tulevat”, huusi Roddy äkkiä, kun vaunut ajoivat talon edustalle. Hän katsahti peiliin, väänsi viiksiään ja tarkkasi, oliko napinreijässä oleva kukkanen paikallaan. Palvelija ilmoitti vieraat. Leonard nousi ja heitti sanomalehden syrjään heidän saapuessaan. Markiisi unohti herrat melkein kokonaan. Hän ojensi kätensä Rubylle ja kääntyi sitten Leonardin puoleen: „Saanko luvan esittää”, alkoi hän, mutta keskeytti, sillä Rubyn huulilta pääsi vahingossa pieni huudahdus.

Tri Leonard oli muuttunut kalpeaksi ja seisoi nyt kuin kivettynyt. Tilanne oli todella sangen draamallinen. Kohtalo oli vielä kerran omituisena tavalla saattanut yhteen Wilfred Leonardin ja Marie Bevanin. 

„Mitä nyt, mitä nyt?” huusi Roddy, „tunnetteko toisenne ennestään.”

Leonard ei vastannut. Mitä suurimmalla ponnistuksella onnistui hänen pysyä levollisena, mutta Marie näytti riistäneen hänellä puhekyvyn. Marie oli myös ilmeisesti aikalailla liikutettu, mutta hän koetti nauraa epäluonnollisesti ja väkinäisesti. 

„Monta, monta vuotta sitten”, sai hän sanotuksi, „tunsimme toisemme Pariisissa. Mutta tulkaahan nyt, herra markiisi, minä kuolen nälkään.” 

Kukaan ei antanut näiden sanojen pettää. Hän oli tahtonut tehdä lopun kiusallisesta asemasta. Markiisi oli siihen tottunut.

„Harris”, huusi hän hovimestarilleen, „pidä huoli, että aamiainen tarjotaan heti.” 

Sitten tarjosi hän Rubylle kätensä ja vei hänet ruokasaliin kehoittaan muita seuraamaan esimerkkiä. Leonard jäi jälkeen. Hän vaipui tuoliin loimuavan pesän eteen, pää käsiä vastaan painuneena. Muutaman hetken jälkeen palasi isäntä.

„Mitä herran nimessä tämä merkitsee? En halua tietää salaisuuksiasi, mutta älä pilaa aamiaistamme.”

„Suo anteeksi”, sanoi Leonard nousten seisomaan, „mutta tämä kohtaus on antanut minulle joukon ajateltavaa. Astu vain sisään. Tulen heti jälessa.”

Ihmeellinen seura. Aamiainen olisi sietänyt vaikka jumalia.

Kauden kaikki herkut, jumalalliset viinit, ihanimmat hedelmät, mutta Leonard istui kivettyneenä. Hän tosin otti ruokaa lautaselleen, mutta ei maistanutkaan sitä. Hovimestari täytti hänen lasinsa, mutta hän ei tainnut sitä edes huomata. Isäntä oli vaipunut keskusteluun vieraansa kanssa, joka iloisella humöörillaan huvitti häntä. Kuinka kaunis hän oli! Kaikki, mitä hänestä oli kirjoitettu, oli aivan paikallaan. Hänestä oli kypsynyt ihana nainen. Silloin tällöin löi hän salaisen silmäyksen lääkärin surullisiin kasvoihin ja hänen silmissään näkyi kaipauksen ilme. Siinä oli draama ihmiselämästä, joukossa komediaa ja farssia, sillä Boyne ja Taylor ahmivat ruokaa ja juomia. 

Ruoka-aika päättyi ja kahvia tarjottiin. Kun neiti Fanchette Roddyn kysymyksen johdosta, haluaako hän polttaa paperossia oli selittänyt, ettei hänellä ole pienintäkään taitoa siinä, asetti hovimestari laatikon sikareja pöydälle. Omituinen tunnelma alkoi pitää Marieta valtansa alla, minkä tähden hän pyysi isännältään lupaa lähteä, mutta samalla muilta, etteivät he antaisi hänen lähtönsä häiritä itseään. Markiisi pani koko puhetaitonsa liikkeelle saadakseen hänet jäämään, mutta hän oli taipumaton. Niin pian kuin hän oli lähtenyt, nousi Leonard, kääntyi isäntänsä puoleen ja kuiskasi: 

„Pyydän viiden minuutin keskustelua neiti Fanchetten kanssa ennen hänen lähtöään. Suotko sen?”

„Kernaasti, ellei hänellä ole mitään sitä vastaan. Mene tupakkahuoneeseen, niin pyydän hänen tulemaan sinne.”

Leonard lähti huoneesta. Molemmat näyttelijät olivat kiintyneet vilkkaaseen keskusteluun. Markiisi meni heidän luokseen. 

„Olen pahoillani täytyessäni sanoa, että neiti Fanchette aikoo lähteä, hän sanoo itsellään vielä olevan jonkun toisen käynnin, mutta jos tahdotte kunnoittaa minua jäämällä tänne edelleen olisin siitä sangen iloinen.” Näyttelijöitä ei tarvinnut rukoilla. Harvoin oli heillä tälläisia kutsuja, joten olisi ollut synti jättää tilaisuus käyttämättä. He selittivät sentähden mitä mieluummin edelleenkin nauttivansa markiisin vierasvaraisuutta. „Suokaa anteeksi, muutamia minuutteja. Olkaa hyvät ja varustakaa itsenne likööreillä ja sikareilla.”

Markiisi meni eteishalliin ja odotti, kunnes neiti Fanchett saapui. Tämä ojensi käsineitten peitossa olevat kätensä hänelle ja sanoi teennäisellä äänenpainolla: 

„Oi, kuinka minulla on ollut hauskaa. Oli erittäin ystävällistä, että sallitte minun tulla tänne. Saanko tulla uudelleen jonkun toisen kerran?” 

„Neiti Fanchette”, sanoi markiisi juhlallisesti, „toivoisin, että kävisitte joka päivä. Jos niin tekisitte, tulisi minusta parempi, ymmärtäväisempi ja onnellisempi mies.”

„Älkää puhuko tuhmuuksia”, sanoi neiti Fanchette, yrittäen hymyillä, mutta nähtävästi hieman hermostuneena. „Olen mitätön, tavallinen ihminen, joten pian väsyisitte minuun.” 

„Pankaa minut koetukselle”, pyysi markiisi. „Antakaa minulle oikeus kutsua teitä markiisitar Putneyksi.” 

Kuului remahdus oikeata teatterinaurua.

„Paras herra markiisi, nyt te olette lystikäs. Mutta hyvää yötä. Antakaa minun nyt mennä.” 

„Älkää pitäkö kiirettä. Lähetän palvelijani hakemaan vaunua. Käykäämme tupakkahuoneeseen muutamaksi minuutiksi. Tehkää minulle se palvelus.” 

Hän epäili. 

„Niin, en voi vastustaa ihastuttavaa isäntääni”, sanoi hän sitten, „mutta ette saa pidättää minua kovin kauan.”

Markiisi vei hänen toisen kätensä huulilleen, suuteli sitä ja johdatti hänet sitten tupakkaluoneeseen, jossa Wilfred Leonard ja Marie Bevan seisoivat vieläkin kerran silmä silmää vastassa.

Vaasa 27.7.1925.

seuraava luku

Dick Donovan - Rakkautta ja petosta

 Rakkautta ja petosta

Kirj. Dick Donovan

(„Vaasan” suomennos)

alkuun

Yhdeksästoista luku

„Roddy” ja Ruby

Koko Lontoo puhui neiti Ruby Fanchcttin, nuoren näyttelijätären, joka oli esiintynyt eräässä uudessa musiikkipantominissa Olympic-teatterissa, valtavasta menestyksestä. Hän oli tullut Amerikasta. Hänen nuoruutensa, hänen kauneutensa, hänen äänensä, hänen näyttelemisensä olivat valloittaneet kaikki, ja kielen eniten mairittelevat ja ylistelevät sanat käytettiin uuden tähden ihailemiseen. Sanottiin pilalla, että sanomalehtimiehet olivat suorastaan ahmineet sanakirjoja löytääkseen niin kauniit sanat kuin mahdollista. 

Yleisö oli luonnollisesti tavattoman utelias saamaan tietää jotain tämän nuoren naisen aikaisemmista vaiheista. Mitään muuta ei hänestä nimittäin tiedetty kuin mitä reklaamit kertoivat. Hänen uskottiin satumaisella menestyksellä esiintyneen Amerikassa. Yritettiin haastatella Rubya ja saada tietoon joitakin yksityiskohtia yleisön uteliaisuuden tyydyttämiseksi, mutta hän torjui jyrkästi luotaan kaikki haastattelijat. Tämä oli niin harvinaista, että se oli omansa yhä vaan lisäämään uteliaisuutta. 

Noin viikko ensimäisen esiintymisen jälkeen istui seurue nuoria miehiä syömässä päivällistä eräässä paljon käytetyssä ravintolassa Regent Streetin varrella. Ne kuuluivat ilmeisesti seuraelämän „kultaiseen nuorisoon”. Eräs heistä oli vaaleahiuksinen, kaunispiirteinen nuori mies. Hän esiintyi päivällisillä isäntänä. Tämä nuori mies oli markiisi. Voimme kutsua häntä „Putneyn markiisiksi”, toverien kesken kulki hän nimellä „Roddy”. Hän oli vastikään saanut haltuunsa suuren, vanhan herraskartanon, joka kuitenkin oli runsaasti kiinnitetty, koska hänen esi-isänsä olivat viettäneet iloista elämää ennenkuin olivat kootut isäinsä luo. Huomattava omaisuus oli kuitenkin jälellä, mutta uusi omistaja oli alkanut täydellä koulinnalla ja tehnyt parhaansa saadakseen sen loppumaan, sillä hänen vähäveriset kasvonsa ja painunut rintansa muistuttivat siitä lyhyestä ajasta, mikä hänellä oli jälellä täällä maan päällä.

Roddy oli luonnollisesti nähnyt uuden näyttelijättären. Hän oli ollut teatterissa joka ilta, jolloin tämä oli esiintynyt, ja neiti Fanchette näkyi tehneen häneen syvän vaikutuksen. Hän oli puhunut tovereilleen paljon Rubystä ja sanonut, ettei hän milloinkaan ennen ollut nähnyt niin „jumalallisen kaunista naista”. Kun eräs vieraista ivallisesti nauroi hänen sanoilleen, sanoi hän puolisuutuksissa, että Ruby on yhtä puhdas ja hyvä kuin hän on kaunis. Siihen vanhin joukosta, ymmärtäväisimmältä näyttävä, sanoi varottavalla äänellä:

„Niin olet ennenkin sanonut ja saman tulet ensi viikolla sanomaan jostain toisesta. Mutta, poikaseni, syytön nainen on harvinainen lintu näyttämöllä. Älä sekota toisiinsa viattomuutta ja teatteriväkeä. Ne ovat asioita, joita ei voida rinnastaa.”

„Mitä sinä siitä tiedät”, mumisi markiisi.

„Luultavasti paljon enempi kuin sinä”, sanoi toinen, jolla oli kyynillinen hymy huulillaan. „Ensinnäkin ovat nuo nuket syntyneet ja kasvaneet kaikkea muuta kuin puhtaissa ilmapiireissä.”

„Kunniani kautta, Leonard, olen todella hieman hämmästynyt. Luulin sinulla olevan ystävällisempiä tunteita. Totta on, että löytyy suuri määrä niitä, joihin kuvauksesi sopii, mutta suurta osaa vastaan se on loukkausta.”

„Se on minun käsitykseni”, vastasi Leonard olkapäitään kohottaen, „mutta minä pysyn omassa käsityksessäni.” 

„Luulisi melkein, että olet naisvihaaja”, huomautti eräs läsnäolijoista.

„Se olenkin”, huudahti Leonard, silmät palavina ja äänessä katkeroitunut sävy. „Naiset ovat paljasta pahaa, toinen ei ole toistaan parempi.” 

Näitä sanoja lausuessa kiintyivät muitten silmät kysyvinä häneen, mutta hän ei katsonut tarpeelliseksi lähemmin selittää asiaa. Markiisi otti nyt puheenvuoron.

„Niin rakas ystävä, voipa sinulla olla oikein jossain määrässä, mutta älä puhu mitään pahaa tästä pienestä, herttaisesta Ruby Fanchettesta.”

„Tunnetko hänet?”, kysyi Leonard äkkiä.

„Kyllä. Vanha regissöri Jimmy Taylor, tunnethan hänet, esitti hänet minulle eräänä iltana.”

„Tottele sitten minua ja älä jatka tuttavuuttasi. Muuten tulet näkemään, että tuo kauniiksi maalattu jumalatar seisoo savijaloilla.” 

Markiisi punastui hieman ja vastasi:

„Hiljaa, en tahdo kuulla sinun alentavan häntä. Ruby Fanchette on hyvä tyttö ja miellyttävä kuin kulta.”

„Ei edes mikään Jumalan pyhimmistä pyhimyksistä saa minua uskomaan sitä”, vastasi Leonard. „En ymmärrä, miksi miehet yleensä näkevät näyttelijättärissä pyhimyksiä. Mutta puhukaamme jostain muusta. Vaikka me koko yön puhuisimme tästä asiasta, emme tulisi yksimielisiksi.”

„Kuulehan, rakas Leonard, ensi sunnuntaina tulevat neiti Fanchette, tirehtööri Courtney Boyne ja regissööri Jimmy Taylor luokseni aamiaiselle. Tahdotko tulla mukaan? Tiedän kyllä, että olet vanha, parantumaton kyynikko tai ainakin olet olevinasi se, mutta jos jokin nainen olisikin sinua haavoittanut, miksikä tuomitset heidät kaikki?” 

„En ole olevinani, hyvä ystävä. Suostun kutsuusi.” 

Leonard oli lääkäri. Hän oli erinomaisella menestyksellä suorittanut tutkimuksia vuosi sitten. Hän oli tuntenut markiisin lyhemmän ajan ja hoitanut häntä eräässä sairaustapauksessa, että markiisi oli kiintynyt häneen. Hän oli tarjoutunut kustantamaan hänelle hyvän praktiikan, mutta Leonard oli ollut ylpeä eikä tahtonut kuulla puhuttavan siitä. Hän sanoi, ettei hän vielä ollut päättänyt, mihin hän lopullisesti antautuisi. Hän oli ajatellut ensin hieman katsella maailmaa. Markiisin oli onnistunut saada hänet luopumaan matkasuunnitelmistaan ja oli hän kiinnitänyt hänet jonkinlaiseksi yksityiseksi lääketieteelliseksi neuvonantajakseen. Leonardin entisyydestä ei paljon tiedetty. Hän oli itseensäsulkeutunut ja vaikka hän oli nuori, puhui ja ajatteli hän kuin vanha mies. Vaikka hän oli erittäin kyvykäs, oli hän silti hyvin vaatimaton. Hänen toverinsa sanoivat, ettei hän ymmärtänyt pitää itseään esillä. Hän vastasi, ettei hän ole kunnianhimoinen, ettei elämä tarjonnut hänelle mitään erikoista ja että hän oli tyytyväinen siihen, mitä hänellä oli. Hänen vaikutuksensa markiisiin oli silmiinpistävä ja tämä totteli häntä silloinkin, kun hän ei muiden neuvoista välittänyt.

Vaasa 17.7.1925.

seuraava luku

Dick Donovan - Rakkautta ja petosta

 Rakkautta ja petosta

Kirj. Dick Donovan

(„Vaasan” suomennos)

alkuun

Kahdeksastoista luku

Ansassa

Viikon lopussa olivat jo melkein kaikki muut vieraat poistuneet, mutta kreivi oli edelleen talossa. Bevan oli pysytellyt levollisena. Hän tiesi, mitkä painavat otteet Argavella oli hallussaan, mutta myöskin, missä määrässä hän oli hänen kynsissään. Välien avonainen katkaiseminen olisi saattanut olla kohtalokasta. Sitä Bevan vältti, vaikka häntä suututtikin nähdä toisen elävän kuin ruhtinaan ja olevan melkein herrana hänen talossaan. Lopuksi hänen kärsivällisyytensä loppui. Eräänä päivänä seurasi hän vierastaan puutarhaan ja sanoi melkein hurjana: 

„Kuinka kauan aijotte jatkaa tätä hullutusta?”

„Paras ystäväni, vakuutan teille, ettei se ole mitään hullutusta. Minulla ei ole ollut näin huvittavaa pitkään aikaan. Kuinka sen näin lyhyeen lopettaisin?” 

„Älkää kiihoittako minua liiaksi”, sähisi Bevan silmissään uhkaava kiilto. „Voin hallita itseäni määrättyyn rajaan saakka, mutta hulluksi ette saa minua härnätä.”

„Mitä tästä sitten tulee?” 

„Tapan sekä teidät että itseni.”

„Sitä ette tee. Elämä on teille suuresta arvosta. Mutta, kuulkaahan, sanoitte eräänä iltana, että kukin on palkkansa ansainnut. Sitä mieltä minäkin olen. Minä tiedän omani. Oletteko valmis sen maksamaan?”

„Minkä summan vaaditte?” 

„Kymmenentuhatta puntaa nyt ja saman verran kuukauden kuluttua.”

„Mitä Herran nimessä te sanotte. Oletteko hullu?”

„En toivoakseni. Summa tuntuu kyllä suurelta, mutta mitä se teidän rahoissanne merkitsee. Tähän saakka olette te sanelleet ehdot, mutta nyt on toiset ajat. Ette osottaneet vähintäkään armeliaisuutta, kun valtit olivat teidän käsissänne. Nyt olen minä saanut kortit ja te saatte maksaa viulut. Käsitättekö?”

„Se on mahdotonta”, väitti Bevan vastaan.

„Ei mikään ole mahdotonta teidän kykyiselle miehelle, kun on kysymyksessä tehdä rahaa”, vastasi hän merkitsevästi.

„Mutta minulla ei ole 10000 puntaa.”

„Hankkikaa ne itsellenne, tehän osaatte noitua.”

„Sitä en voi.”

„Tiedän kyllä, että voitte. Ja saatte luvan voida, jos haluatte nähdä minun jättävän talonne. Viivyn täällä niinkauan kuin haluan, ja jos käy hullusti, ilmiannan teidät ja kärsin seuraukset.”

Tämä sanottiin sellaisella ilkeydellä ja puoleksi kätketyllä uhkalla, että Bevanista tuntui kuin hän olisi perikatonsa partaalla. Hän oli muutaman silmänräpäyksen niinkuin halvauksen saanut. Argaven uhkaus kuului jälleen hänen korvissaan.

„Niin”, sanoi hän, „tunnustan, että olen teidän vallassanne ja että minun täytyy ostaa itseni vapaaksi. Saatte kymmenentuhatta puntaa viikon kuluttua, mutta yhdellä ehdolla.” 

„Mikä se on?”

„Että lähdette täältä viimeistään huomenna. Asettukaa hotelli Royaliin Sydneyssä. Viikon lopulla saavun teitä tervehtimään ja jätän teille summan. Kuukauden kuluttua saatte loput.” 

Argave hymyili. Ajateltuaan jonkun aikaa, sanoi hän: 

„Suostun siihen. Mutta muistakaa: ei mitään petkutusta.” 

„Voitte luottaa siihen, etten petkuta teitä.”

„Hyvä. Siinä tapauksessa sanon jäähyväiset rakastettavalle rouvallenne ja teidän miellyttävälle kodillenne huomenna.”

Kun ystävällinen rouva Smith kuuli, että kreivi Prevoski todella aikoi matkustaa, lausui hän pahoittelunsa ja toivoi, että hän pian uudelleen „kunnioittaisi” heidän „matalaa majaansa” käynnillään, minkä kreivi myös lupasi tehdä. Monen lämpimän kädenpuristuksen ja pitkien hyvästelyjen jälkeen lähti hän talosta.

Sydney oli pieni kauppakaupunki. Sopimuksen mukaisesti asettui Argave asumaan Bevanin neuvomaan hotelliin William Jackson -nimisenä, jottei olisi kiinnittänyt itseensä huomiota. Levollisena odotti hän siellä muutamia päiviä, mutta hänen sisässään liikehti aikalailla ajatellessa, että hän oli puijannut Bevanilta kaksikymmentätuhatta puntaa. Ihmeellistä kyllä, ei hän koskaan ajatellut voivansa itse tulla kukistetuksi.

Viikon lopulla sai hän sinetöidyn kirjeen. Osote oli kirjoitettu Bevanin tutulla käsialalla. Hän aukasi kuoren ja luki: 

„Syistä, jotka itse ymmärrätte, on viisainta, ettemme näyttäydy yhdessä hotellissa. Tulkaa sentähden tapaamaan minua kello kahdeksan illalla tienristeyksessä tunnin matkan päässä Sydneystä pohjoiseen, niin saatte rahat.”

Argave hymyili, mutta ei epäillyt mitään. Puoli kahdeksan aikana meni hän ulos. Ilta oli pimeä, tie huonossa kunnossa. Joitakin minuutteja ennen määräaikaa oli hän sovitulla paikalla. Askeleet hänen läheisyydessä herättivät hänen huomionsa. Hetken kuluttua puhutteli häntä eräs vieras: 

„Oletteko William Jackson hotelli Royalista Sydneystä?” 

„Kyllä”. 

Kysyjä, voimakas mies, vihelsi pilliin, tarttui käsillään Argaveen ja kolme miestä kiiruhti avuksi. Huomattuaan joutuneensa ansaan taisteli Argave epätoivoisesti henkensä ja vapautensa puolesta. Hän löi ja potki vimmatusti. Hänen suuhunsa pantiin kapula ja päällensä pakkopaita. Parinsadan jalan päässä odotti suuren tammen alla katettu automobiili. Hänet työnnettiin vaunuun. Miehet hyppäsivät myös siihen ja huimaa vauhtia kiidätti auto tietä eteenpäin.

Vaasa 10. ja 15.7.1925.

seuraava luku