Tietäjät itäiseltä maalta
Oli Jouluyö.
Karavaani vaelsi idän aavikolla. Ja ne, jotka niiden etumaisten kameelien selässä istuivat, olivat ne kolme idän tietäjää, jotka olivat nähneet taivaalla Messiaan tähden ja lähteneet sitä kumartaen rukoilemaan. Kaikkia heitä elähytti sama toivo, mutta matkalla he käyttäytyivät eri tavoin.
Ensimäinen heistä puhui lakkaamatta. Saarnasi ja viittoi vuoroin taivaalle, vuoroin tovereihinsa selittäen, että tämä oli hänen elämänsä merkillisin matka. Jos nyt hänen toivonsa täytetään, ei hän tule suutansa sulkemaan koko ikänään, vaan ijäti taivaan armoa ylistämään.
Hänellä, joka hänen takanaan kulki, ei ollut kuitenkaan aikaa kuulla hänen selityksiään, sillä hän laski sormillaan kaikkia niitä lahjoja ja kalleuksia, joita he tuolle valon ruhtinaalle antaisivat. Mutta se kolmas ei puhunut mitään.
Hän tuijotti vaan taivaalle tuohon tähteen, jota heidän edellään kulki, ja mitä kauvemmin hän katsoi, sitä enemmän se näytti hänen silmissään suurenevan. Se oli jo niin suuri kuin aurinko ja kohta oli se niin suuri kuin teltan ovi. Vai oliko se hän itse, joka pieneni, sitä ei se kolmas tietäjä niin varmaan tiennyt, mutta hänestä tuntui, että ellei hänelle muuta porttia taivaasen annettaisi, hän voisi tuostakin reiästä sinne sisälle kontata. Ja mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä enemmän rupesi hänestä tuntumaan, ettei hän muusta reiästä sinne voisikaan kontata.
Kun perille tultiin, oli se mies sokea. Sillä hän oli liian kauvan tähteen katsonut ja sen valo oli väkevä ja kirkas.
Eino Leino.
Uusi Suometar no 319 25.12.1900.
