Oli näette, jossain tuolla Saksan maassa kerran pieni kansakoulupoika, kotoisin köyhästä kodista, joka aina kun koulumatkalla meni sivu erään talon, kuuli sieltä ihmeen ihanoita ja juhlallisia säveliä. Useasti oli hän jo pitkät hetket pysähtynyt ikkunan taakse viehättävää soittoa kuulemaan.
Kerroin teille jo, että hänellä oli köyhä koti. Ruumiillisesti oli hän sentaki kehnosti turvatta, vaan siinä pojassa asui suuri ja voimallinen henki.
Eräänä päivänä oli pojan ruoatta täytynyt lähteä kotoansa, eikä edellisinäkään päivinä lie siitä suurin tietoa ollut. Lukeminen sentakia koulussa kävi työläästi: opettaja torui, kumppanit pilkkasivat sekä hänen taitamattomuuttaan että, mikä oli peräti tyhmästi tehty, hänen köyhyyttään, kehnoja vaatteitaan ja vaalistuneita kasvojaan.
”Miksi et pidä puoltasi, kun ahnaat, siskot kotona sulta makupalat riistävät, niinkuin minäkin kotonani teen”, neuvoi erään leipojan 8 vuotias poika; otti sen perästä suuren vehnäsämpylän taskustaan, ja alkoi ennenkin jo lihavoita poskiaan yhä vielä leventämään.
”Menet kaiketi taas jouluaattona rikkahien porstuan oville kimeällä äänelläsi kiljumaan ja ihmisiltä rahoja visertelemään”, virkki toinen vanhempi poika.
Tämänlaisia sai hän nyt ikäväksensä kuulla; kaikki hänessä soimattiin, vieläpä kaunista ääntänsäkin ja lauluansa erinomaisesti taipuvaa luonnettansa!
Suruissa mielin, väsyneenä ja nälissään lähti poika koulusta. Se oli ihanana talvi-iltana. Tähdet pilkottivat tuhansin silmin ystävällisesti alas taivahalta; oli ikäänkuin vilkas silmänsän katse olisi lausunut: ”tule pois pahain kumppaneisi joukosta, lainaa pääskyltä siivet ja lennä tänne meidän luoksemme!” — Mitä lausuivatkin tähdet pojalle, sitä en tiedä; näyttäikse vaan siltä kuin oli hän sen ymmärtänyt, sillä paljon lohdullisemmalla mielellä ja tyynemmällä muodolla nähtiin hän kuljeskeleman tietänsä eeskäsin.
Jopa pysähtyi poika huoneen seinukselle. Kirkas valo loisti sen ikkunista ja ihana soitto kuului sieltä, ihanampi kuin mitä koskaan ennen oli kuullut, sillä muistuttaa täytyy, että poika taas oli tullut samojen ikkunain taaksi, missä ennenkin oli niin useasti ihastuksella viivähdellyt.
Juhlallisina, ikäänkuin temppelistä, virtaili huoneesta säveleet ja vanhan miehen ääni lauloi liikuttavasti:
Seisoi äiti suruissaan,
Ristin luona murheissaan,
Jossa riippui poikasensa,
Pyhä Herra Kristuksensa,
j. n. e.
Monta muuta kaunista kappaletta soitti ja lauloi huoneessa olija vanhus todellisen taideniekan innostuksella ja mestarillisuudella. Mutta köyhä poika jäi siihen moneksi hetkeksi kuuntelemaan. Peräti kadonnut oli kaikki suruisa mieli, nälän tunto, vilu ja väsymys. Unhoittaen kaikki muut vaipui hän alas katukiville. Ja tähdet pilkottivat, ja oli ikäänkuin Jaakopin näky muinoin Bethelissä olisi hänellä uudestaan ilmoitettu.
En tiedä sanoa juuri varmaan, kauvanko poika siinä hartaana kuulijana viipyi kumarruksissaan, sillä ei tiennyt hän siitä itsekään selvästi. Mutta vihdoin alkoi tuo lumoama olento kamarissaan soittaa ja laulaa erästä virttä, jonka poika heikoimmasta lapsuudestaan asti oli oppinut äitiltään. Vaan suloisemmin se nyt kuului hänen korvissaan kuin sitä ennen konsaan.
Outo oli jo hetki sitten päättänyt virtensä, mutta yhä vielä oli poikansa samassa asennossa. Vaan jopa pisti jotain hänen mieleensä; hiljaa kapusi hän ylös ja lähestyi oudon miehen porstuan ovea.
No nyt hyvät kuulijani kaiketi luulette, että sen ilkiän pojan sanat koulussa kuitenki toteutuivat. Eikös nyt nuori musiikin ihailija mennyt ovelle, siellä päästänyt pahan parkahduksen, kaiketi lauloi jonkusen vähäarvoisen laulun, kunnes soittaja vihdoin vihoissaan tuli kamaristaan porukitaa karkoittamaan, mutta näki silloin rääsyisen pojan ulkokullatun muodolla kuroittavan lakkiansa häntä vastaan ja surkeasti uikuttavan niinkuin joskus kuullaan kelvottomain vanhempain viheliäiset lapset meidän maassa valhettelevan: ”isä makaa halvattuna ja ryyppää ja äiti vietiin Lappeenrantaan!”
Hyvät ystävät, kovin petytte! — Hän lähestyi ovea. Se ei ollut lukittu. Hiljaa aukasi hän oven, hiljaa hiipi hän sisälle. Löysipä kamarin oven ja astui rohkeasti sisään, niinkuin hyvällä omallatunnolla ja aikomuksella ainakin.
Huoneessa seisoi hopeaharmapartanen vanhus, hän oli erään matalan kaapin vieressä ja katseli papereita, joihin oli hyvin kummia mustia piiruja ja tokkapäitä tehty.
Kun nuori vieraansa sievästi astui sisälle, kääntyi vanhus lempeine kasvoineen ovea kohden ja hypisi hiljaan ja ystävällisesti: ”mitä etsit poikaseni?”
Poika puhui heti rohkeasti: ”olen jo monet erät kuullut teidän täällä erään hyvän hengen seurassa kauniisti hyräilevän. Se on minua niin miellyttänyt, että tahtoisin teidän heti paikalla viemään minua sen laulavaisen hengen luoksi ja pyytäisitte, että se laulaisi minunki kanssani, ja opettaisi minua laulamaan yhtä suloisesti, kuin jo tekin osaatte.
Vanha mies naurahti leikillisesti: ”kyllä minä sen puhuttelen vieläkin hyräilemään, jos tahdot, mutta sano ensiksi mitä itse osaat laulaa.” ”Samaa virttä, mitä tekin äskettäin yhdessä veisasitte,” vastasi poika.
Vanha taideniekka aukasi nyt kaappinsa. Siinä oli ensiksi leveä rivi valkoisia hampaita ladottuna toisiensa viereen, ja uuden välissä aina muutama mustakin ja pahentunut hammas, ikäänkuin juotiporsaassansa.
Vaan vanhus sotki jaloillaan kaappia alapuoleen ja tarttui sormin hampaisiin. Heti alkoi kaappi, ensin vaikeasti ja hiljaa valittamaan, pian suuremmalla äänellä hyräilemään, ikäänkuin tekisi sen mieli virttä alottaa. Vaan tyytyväisesti ja kauniisti se lauleskeli, ja näkyi sitä miellyttämän, kun vanhus sen hampaita piteli.
Ai! jopa koski vanhus myös yhtä sen mustaa ja kipeätä hammasta. — Mutta eihän se siitä näkynyt suuttuman hetki hetkeltä se vaan alkoi yhä suloisemmin
veisata.
”Laula nyt!” kehoitti vanhus poikaa.
Tämä lasti kätensä ristiin ja alkoi vanhuksen laulun ja soitannon mukaan hartaudella laulamaan rakasta virttänsä.
Laulu lohdutusta tuo,
Iltaa mielen luojan luo.
Vanhus kuunteli ihastuksella pojan somaa ja sujuvaa ääntä. Ja kun virsi oli päätetty, taputti hän mielihyvissään pojan kalvistuneita poskia ja lausui: ”sinusta saattaa tulla mainio mies!”
”Mutta kuulkaas nyt herra,” sanoi poika, päästäkää tuo lauluhenki ulos tuosta kaapista, että saisin sitä nähdäkin, sillä se varmaan on yhtä lempeän näköinen kuin tekin.”
Vanhus naurahti uudestaan. ”Sitä ei käy päästäminen sieltä ulos, sillä itsehän tuon kaapin sisärakennus se on, joka soi. Täänlaista konetta kutsutaan harmoonioksi, poikaseni. ”Mutta taivaallinen henki sille kuitenkin on mahtanut nuo kauniit virret opettaa,” arveli poika.
”Niin, ne virret ovat tosin ihmisten tekemiä, mutta sen ylevän ja ikuisen kipinän johdatuksesta, jonka Luoja omasta olennostaan otti ja puhalsi ihmisen sieramiin," vastasi vakavasti vanhus.
”Kyllä siitä ovat äitini ja opettajani puhuneet,” virkkoi poika. ”Mutta opettakaa minuakin yhtä sievästi ja satuttamatta pitelemään tuon elävän hampaita, sekä sen kanssa yhdessä yhtä somasti hymyilemään kuin te!” —
”Sen tahdon mielelläni tehdä, sillä sinä olet tunnollinen ja toivokas lapsi” vastasi vanhus.
Niin oli taideniekka, yksi Euroopan kuuluisimpia säveltäjöitä, otti pojan kasvatiksensa, opetti hänelle taiteensa ja myös monia muita hyödyllisiä oppeja. Ja köyhästä pojasta tuli kelpo ja mahtava mies, hänestä tuli mainio musiikintaiteilija, joka puolet Euroopan kansakunnat riemastutti viehättävillä sävelillään. Vaan muistoksi lahjoitti hän sittemmin mahtavaksi tultuaan samalle kansakoululle, missä hän itse oli ollut, oivalliset urut. Mutta elikös se mies täällä meidän maassa? Ei, se eli kuten jo alussa mainitsin, Saksanmaassa. Kun olisikin elänyt täällä meidän maassa, ja olletikin käynyt Uudenkirkon kansakoulua, olisi hän varmaan myös meille hankkinut sellaisen kelvos harmonion, jonka soitannon ja sävelien mukaan mekin saattaisimme oppia somasti laulamaan sekä muita lauluja että kauniita virsiä. Vaan mehän emme olisikaan häntä kohtaan niin ilkiät ikänä olleet, kuin ne Saksan pojat eikös niin kumppanit, pojat ja tytöt? —
Lounas n:ot 103-104 28.-31.12.1887.
