Mitä rahat säästölaatikossa puhuivat.
Joulutarina
Kirjoitti
Kaarlo Hammar
Kävelin tässä muutamana päivänä ulkona tuulettumassa. Vinha kadulla vyöryvä ihmisvirta nieli pian minutkin pyörteisiinsä. Siinä oli kansan kaikellaista: nuorta ja vanhaa, ylhäistä ja alhaista, oppinutta ja oppimatonta. Mutta miten kirjavaa se joukko muuten olikin, yksi oli sillä yhteistä — tulinen touhu ya kiire. Olihan joulumarkkinain aika parhaimmillaan. Minkä kasvoilla oli miettivä ilme, mikä hymyili onnellista hymyä, minkä piirteet yht’äkkiä kirkastuivat kuin olisi kauvan odotettu aatos välähtänyt aivoissa, mikä sisäisen innostuksen tempasemana höpisi jotakin itsekseen. Mitä liekin mikin heistä aatellut, unelmoinut ja toivonut, mutta tuskin erehtynee, jos päätetään, että yhdeksänkymmentäyhdeksän sadasta ajatteli joulukuusta, joululahjoja tai jotakin joulun yhteyteen kuuluvaa.
Kadunkulmassa, missä liike oli vilkkain, minä pysähdyin ja rupesin selvittämään omia ajatuksiani. Silmäni sattuivat silloin muutamaan laatikkoon, mikä oli oveen vitjoilla kahlehdittu. Astuin lähemmäksi ja rupesin siitä tavaamaan: ”För de fattiga till Jul”. Kaivoin taskustani kolikon ja pudottu sen laatikkoon.
Kuului kirkas kilahdus, jota seurasi epämääräinen kolina ja ryminä. Mutta se ei loppunut siihen. Luulin kuulevani laatikosta levotonta liikettä. Uuden tulokkaan ilmestyminen äkkiarvaamatta oli herättänyt huomiota, ehkäpä epäilyksiä ennemmin tulleiden keskuudessa. Mitäs ihmettä ajattelin minä. Ujostelematta toisiansa, vai riitelevätkö peijakkaat?
Aloin kuunnella, ja aivan oikein — rahat todellakin olivat kiivaassa väittelyssä keskenänsä. Riitelivät näet siitä, kuka heistä suurin ja korkein olisi.
Väittely kävi yhä kiihkeämmäksi, intomoisemmaksi. Jokainen koetti saada oman äänensä ja mielipiteensä esiin, ja lopulta ei kuulunut muuta kuin sekavata melua ja solinaa.
— Hiljaa, sanon minä! huudahti kirkkaalla, helisevällä äänellään muuan markanraha. Tällainen rähinä ja umpimähkään huuto... Minä ehdotan että valitsemme puheenjohtajan ja keskustelemme tyynesti ja maltillisesti. Puhuen asiat paranevat.
— Hyväksytään! kolisivat kaikki kuparikolikot yhteen ääneen.
Yksimielisesti valittiin puheenjohtajaksi muuan vanha, mustunut markka. Protestin teki kuitenkin toinen äsken lyöty eli rahojen kielellä äskensyntynyt samanarvoinen raha. Uutuutensa ja kirkkautensa nojalla tuo kunniakas toimi muka kuului hänelle. Mutta kokous hylkäsi hänen valituksensa ja pysyi entisessä päätöksessään. Sillä ikää ja vanhuutta on pidettävä arvossa.
Puheenjohtaja otti paikkansa ja kysyi, kuka valitaan pohjustamaan kysymystä.
Äskeinen itsekäs markka pyysi puheenvuoroa.
Toivottavasti on kokous minun kanssani yksimielinen siitä — että säätyeroitusta meidän kesken on ja täytyy olla olemassa. (Hyvähuutoja hopearahojen puolelta: kuparikolikot huutavat: ei, ei!) Kuinka voisi pieni penninraha uneksiakkaan olevansa minun, markan vertainen! Eroitus meidän välillä on kuin yöllä ja päivällä. Ja tämän eroituksen nojalla voimme me hopearahat vaatia itsellemme suurempaa kunnioitusta kuin kuparikolikot. Tietysti hyväksyy kokous tämän mielipiteeni ilman enempiä keskusteluja.
Mutta silloin kaikki pienet rahat, jotka muodostivat valtavan enemmistön, nostivat semmoisen melun, että puheenjohtajan täytyi vaatia hiljaisuutta.
Pennit tunsivat arvonsa kovasti loukatuksi.
Muuan heistä rupesi yhteisen mielipiteen tulkiksi.
— Se aika on ollut ja mennyt, jolloin sääty, asema jo muut ulkonaiset suhteet olivat arvon mittarina. Nykyinen aika on veljeyden ja yhdenvertaisuuden. Ainoastaan koeteltu kunto, uskollisuus kutsumukselleen voivat tässä jotakin merkitä. Penninraha on kohdaltaan yhtä hyvä kuin markkakin. (Hopearahat rähisevät, kuparirahat riemuitsevat). Hän täyttää tehtävänsä penninä yhtä hyvin kuin markka markkana. Sen tähden me emme tule koskaan hyväksy emmekä tule koskaan hyväksymään, että keskinäisiä suhteita rakennetaan tässä mainittujen syiden pohjalle.
Puheenjohtaja ryhtyi tekemään loppupontta.
— Tässä nyt on kaksi jyrkästi vastakkaista mielipidettä tuotu esiin Ellemme muuten pääse yksimielisyyteen, täytyy turvautua äänestykseen.
Sillä oli pienten rahojen voitto ratkaistu. Rahojen valtakunnassa näet äänioikeudet ovat pitemmälle kehittyneet kuin meillä ihmisillä — siellä kun on ”mies ja ääni”.
Mutta kiista ei ollut sillä päättynyt. Hopearahat eivät mitenkään suostuneet tunnustamaan kuparikolikoita vertaisiksensa. Se olisi ollut heille liian nöyryyttävää. Muuan nousukas, 25-penninen otti suunvuoron.
— Minusta on oikeus jo kohtuus, että jokaista arvostellaan hänen entisyytensä ja niiden olojen perustukselle, joissa on ollut ja vaikuttanut. Toisin sanoen: määrätköön kunkin arvon se millaisen omistajan käsissä on ollut. Mitä minuun tulee — lisäsi hän juhlallisesti — olin minä ennenkuin tähän laatikkoon joudun, erään korkean kauppaneuvoksen kukkarossa, eikä siitä ole pitkää aikaa, kun minun oli kunnia olla Kansallisosakepankin kassakaapissa.
Isommat hopearahat pysyivät tämän ehdotuksen suhteen ihmeen ääneti. Se olisi heille samaa kuin joutuminen tuhkasta tuleen. He näet hyvin tiesivät, että nuo halveksitut 5 ja 10 pennin kolikot miltei järjestään olivat kotoisin rikkaiden ja ylhäisten kukkaroista, kun he, hopearahat, itse sitä vastoin olivat vähempi varaisten antamia.
— Siinä tapauksessa saatte te kaikki kumartaa minua, kerskui muuan kovin kulunut ja ruostunut 10 penninen. Minun omistajani oli pankkiiri ja miljoonan omistaja. Sellaisesta entisyydestä voi ylpeillä, eikö totta.
Itsekäs markka, puheenjohtajan kilpailija, näytti kovin nololta. Hän ei uskaltanut paljastaa entisyyttänsä. Aikoinaan oli hän näet ollut ahnaan koronkiskurin ja kunnottoman nylkyrin omaisuutta. Hän koetti sen tähden tehdä koko ehdotuksen naurunalaiseksi ja siten nolata vastustajansa.
— Mitäs me entisyydestä, nauroi hän helkkyvällä äänellä. Ne ovat olleet ja menneet. Kyllä tässä käskisi ruveta aikoja sitten tapahtuneita asioita kaivelemaan! Yksin sillä, mitä mikin nykyhetkellä on, voi olla jotakin merkitystä. Sen vuoksi on tässä mainittu ehdotus jätettävä huomioon ottamatta.
Ja niin sai ehdotus raueta.
Vanha, kokenut 50-penninen pyysi lausua pari ystävällistä sanaa.
— Jättäkäämme turha väittely jo kinasteleminen, kehoitti hän. Mitä merkitsee ulkonainen asema ja entisyys. Tässä nyt ollaan kaikki samassa laatikossa, suuret ja pienet. Kaikille täytyy täällä tilaa olla. Jos jotakin eroitusta on, riippuu se siitä missä mielessä antajat ovat meidät tänne panneet. Pieninkin voi olla siunaukseksi, jos hän on annettu hyvästä tahdosta ja rakkaudesta.
Nämä viattomasti lausutut sanani nostivat myrskyn. Jakaannuttiin pieniin ryhmiin, joissa käytiin kiivasta sanasotaa. Muuatta syytettiin siitä, että hänet oli annettu tavan vuoksi, ollenkaan ajattelematta missä tarkoituksessa. Toiselle sanottiin vasten silmiä, että hän sai tänne pääsemisestään kiittää muutamia herrasmiehiä. Kun näet neiti don *** näki herrat, tahtoi hän heidän silmissään näyttää jalomieliseltä ja pudotti rahan laatikkoon. Kolmannen suhteen oli kateus ollut vaikuttimena.
Näin yhä oli hajaannus ja eripuraisuus leirissä.
Puheenjohtaja pyysi hiljaisuutta.
— Tältä tavalla emme ikinä pääse yksimielisyyteen. Eihän se ole kenenkään oma syy, jos hän on tänne joutunut halvoista vaikuttimista. Minä esitän, että ryhtyisimme rakentamaan sovintoa niinkauvan kuin se vielä on mahdollista. Onhan nyt tulossa joulu — rauhan, sovinnon ja rakkauden juhla. Miten suuria eroavaisuudet meidän kesken ollevatkin, yksi meillä kuitenkin on yhteinen — tarkoitus nimittäin.
— Niin, tarkoitus? kuulin useita ääniä joukosta.
— Tarkoituksemme on olla avuksi köyhille ja tuottaa heille jouluiloa. Ja koska meillä kaikilla näin on yhteinen tehtävä, jonka ylevätä luonnetta ei kutaan voi kieltää, ajattelen, että helposti voimme unohtaa, mitä arvossa, entisyydessä ja vaikuttimissa on erillaisuutta ollut. Kun näin itsemme unohtaen ajattelemme vaan korkeata kutsumustamme, varmaan tuotamme monelle onnettomalle siunatun, hauskan joulun.
— Hyvä, hyvä! kuului yksimielinen innokas huuto.
Ja niin luopuivat rahat itsekkäistä tarkoituksistaan ja päättivät uhrata itsensä kärsivien ihmislasten iloksi ja menestykseksi.
Uusi Suometar no 319 25.12.1900.
