Ihmislapsia.
Joulutarina.
Kirj. Vilhelm Östergaard.
Valon ja pimeyden enkeli tapasivat toisensa äärettömässä avaruudessa, missä maailmoita myötäänsä syntyy ja häviää. Heidät oli molemmat lähetetty liikkeelle ja kummallekin oli annettu tehtävä suoritettavaksi.
Valon enkelin oli Korkein lähettänyt vierailemaan ihmisten luona ja hänen tuli jaella lohdutusta ja lievitystä missä tapasi surua ja puutetta. Hyvää oli hänen edistettävä ja pahuutta estettävä, ja ajan päätyttyä, jonka Korkein hänelle oli määrännyt, tuli hänen palata ja tehdä tili.
Pimeyden enkelin oli lähettänyt hänen herransa ja ruhtinaansa ja toimekseen hän oli aivan yksinkertaisesti saanut rakennella haittoja valon enkelin tielle ja estää häntä kaikista hyväntekohankkeissaan.
Ja he tapasivat toisensa maailman avaruudessa, määrättömien pallojen vilinässä, mitkä kulkivat varmaa kulkuaan Korkeimman tutkimattomien lakien mukaan. Kaukana alhaalla, kuin tomuhiukka avaruudessa, oli asemansa pallolla, jota nimitettiin Maaksi ja sinne juuri oli enkelin matka.
— Mitä sinä siellä alhaalla teet? sanoi pimeyden enkeli valkoiselle veljelleen. Et kumminkaan voi heitä auttaa. Jokaisen sijaan, jonka pelastat, syntyy kymmenen uutta syntiin ja onnettomuuteen — olet ryhtynyt toivottomaan työhön ja tilisi on oleva surullinen.
— Korkein on lähettänyt minut onnen hetkenä, valon enkeli vastasi. Nyt on juuri se vuodenaika, jolloin he viettämät joulujuhlaa. Tähän aikaan ihmislapset varovat enemmän kuin koskaan muulloin tekemästä pahaa — heidän sydämensä ovat alttiit lempeydelle ja rakkaudelle, on kuin täyttäisi heidät koittava aavistus suuresta rauhasta, joka kerran on käsittävä koko luomakunnan.
Musta enkeli hymyili kylmästi ja ivallisesti:
— Mitä sinä siitä tiedät? Tunnet yhtä vähän kuin minäkään lopullista päämäärää. — Paikkailet poloisia ihmissieluja, mutta ei sinulle ole annettu valtaa repiä juurinensa synnin ja heikkouden siementä heistä, ja kaikki muu ei auta mitään.
— Minä täytän Korkeimman tahdon, valon enkeli vastasi — ja teen sen kyselemättä ja epäilemättä.
Ja hän liihoitteli alas maahan mustan veljensä seuraamana.
*
Oli kiirettä ja vilinätä. Ahkerat ihmiset hyörivät minkä kerkesivät voidakseen levossa ja rauhassa nauttia iloisesta joulujuhlasta. Naiset kulkivat puodeissa ostaen joululahjoja ja lapset istuivat kotona valmistellen joulukuusen koristeita. Kaikenmoisten tavaroiden kauppiaat juoksivat varastojensa keskellä ja kuta täyteläisimmiksi heidän rahalaatikkonsa kävivät, sitä leveämpi hymy levisi heidän kasvoilleen. Kaikkialla leivottiin ja puuhattiin, kaduilla olivat ihmiset juosta toisensa kumoon, hevosia ajoneuvoineen tuli ja meni, oli semmoinen kiire ja hurina kuin kuohuvassa kattilassa.
— Tässäpä nyt näet! pimeyden enkeli huomautti kumppanilleen. Tällä lailla ne ihmislapset viettävät pyhää joulujuhlaa! Kuinka monen näistä olennoista luulet vähiäkään itse juhlaa ajattelevan? Turhamielisyys ja himo ovat vaikuttimina kaikkiin heidän tekoihinsa; he ostavat ja hierovat kauppaa, punaavat poskiaan ja koristavat itseään, ja koko heidän harrastuksenaan on ainoastaan halujensa tyydyttäminen...
— Petyt, valkoinen enkeli virkkoi, etkö todellakaan näe, että iloiset ja kiitolliset sydämethän ne näistä hymyilevistä kasvoista kuvastuvat? Ja eikö mielestäsi tuolla ilolla ole kauneuttansa? Elämä annettiin ihmisille, jotta he siitä tyytyväisyydellä ja kiitollisina nauttisivat — silloin se on Korkeimmalle mieleen!
— Mutta etkös näe, toinen vastasi, tuota rihkamakauppiasta, joka seisoo tiskinsä takana rahojaan ahnaasti lukien ... Ja näetkö tuon nuoren naisen, joka silmät turhuuden himosta säteillen istuu peilin edessä yhä uutta ja uutta koristusta koetellen.
Mutta valon enkeli vei mustan veljensä pois suuresta kaupungista maaseudulle, missä heleän valkoinen lumi peitti maita. Maalaiskirkko kohotti torninsa ilmaan ja tähti kimmelsi eräässä sen ikkunaruudussa. Vanha mies tuli hitaasti ja raskaasti tietä vaeltaen olalla työaseet, ja mennessään kirkon ohi hän otti hatun päästään. Pappilasta loisti valoa. Perheenhuoneessa oli papin rouvalla ja lapsilla kiire järjestäessään pitäjän köyhille aijottuja lahjoja ja viereisessä työhuoneessa istui vanha pastori valmistellen joulusaarnaansa, missä hän julistaa rakkauden ja rauhan evankeliumia.
— Typerät ovat haltioissaan, pimeyden enkeli mutisi kasvoillaan ivan ilme. Rakastavat hyvettä, koska eivät tunne maailmaa ja kiusauksia. Ei se paljoa merkitse! Minulla on näytettävänä sinulle jotain muuta. Seuraa mua.
He palasivat taas samaan kaupunkiin, josta äsken olivat poistuneet.
Eräällä kapealla ja likaisella kadulla, jossa talot olivat huonoja hökkeleitä, oli kurja mökki. Joka kerta kun ovi avautui, kuului raakaa ja kovaäänistä mellakkaa sisästä ja pahalta lemuavaa katkua virtasi kylmään kirkkaaseen talvi-ilmaan.
Hökkelissä istui joukko miehiä, nuoria ja vanhoja sekaisin. Siellä oli harmaantuneita, paatuneita piirteitä, jotka puhuivat yhtä paatuneista sydämistä. Siellä oli nuoria kasvoja, niin turmeltuneita, että näyttivät miltei vanhempain toveriensa vertaisilta. Vanhojen johtaessa puhetta kuuntelivat nuoret jännityksellä, osoittaen hyväksymistään mölisten ja nauraen. Kerrottiin sisäänmurtaumisista ja väkivaltaisista ilkitöistä, öistä ja päivistä, jotka kesyttömien eläinten tavoin oli vietetty, ja kuta kerskaavampia sanat olivat, sitä lujemmin riemuitsivat kuulijat. Eräs nuori poikanen oli tällä välin tyhjentänyt pöytätoverinsa kivituopin, ja kun toisen piti juoda ja havaitsi tuopin tyhjäksi, kääntyi hän raivoisasti rikoksentekijään päin ja aikoi iskeä kivituopin hänen otsaansa ...
Musta ja valkoinen enkeli seisoivat näkymättöminä oven suussa, ja pimeyden enkeli hymyili riemuiten. Hän huomasi voittaneensa. Mutta samassa tuokiossa hänen kumppalinsa liikutti valkean pukunsa hetaletta. Kellonläppäys kuului ensiksi hiljaa ja hymisten, sitte alkoi kumahdella yhä tiheämpään — aivan kuin satalukuiset kirkonkellot olisivat kutsuneet jumalanpalvelukseen.
Väkivallantekijä antoi kätensä vaipua alas:
— Tuhat tulimmaista, hän mutisi äkkiä — enpä viitsi edes tehdä loppua sinusta, senkin elukka.
Pimeyden enkeli kääntyi säkenöivin silmin valkoiseen seuralaiseensa.
— Miksipä estit sen! Luuletko sen auttavan! Mikä tänään jää tapahtumatta, tapahtuu huomenna. Semmoisia ovat ihmislapset.
— Petyt, valon enkeli vastasi. Nämä ovat ihmisten lapsipuolia. Tunnetko syyt heidän alennukseensa, tiedätkö minkälainen lapsuus ja nuoruus heidän on ollut elettävä... Tiedätkö miten nurjasti heitä hoidettiin heidän tarvitessaan rakkautta ja hoivaa... Et sinä enkä minä — voi heitä tuomita!
— Mutta minä en ole päässyt vielä loppuun — minulla on enemmän sinulle näytettävänä, toinen sanoi.
Ja pimeyden enkeli vei valkoisen veljensä rikkaiden ihmisten asuntoihin, missä elettiin ylellisesti ja hekumoiden, missä puhuttiin hurskaita sanoja ja lähetettiin lahjoja, sydämen kuitenkaan ottamatta osaa — ne olivat ainoastaan tavan vuoksi. Ja musta enkeli vei hänet kateellisten luo, joiden mielestä toiset saivat liian paljon, käytti häntä välinpitämättömien parissa, joille joulujuhla ei ollut muuta kuin tavallinen arkipäivä, ja viho viimeiseksi hän saattoi valkoisen veljensä itse pilkkaajan taloon.
Mutta valon enkeli ei lannistunut. Hänen kasvonsa synkistyivät joka kerta nähdessään ihmisiä heidän alennuksessaan ja heikkoudessaan. He ovat lyhytnäköisiä, hän ajatteli, koska eivät näe omaa hyväänsä. Tuhansittain annetaan heille vuosia katumuksen tekoon, sokeudessa kun vaeltavat. Mutta kerran nekin olennot älyävät sokeutensa, ja sitte he askel askelelta lähenevät täydellisyyden päämäärää. Valon enkelin näin ajatellessa hänen kasvonsa kirkastuvat ja säteilivät entisessä loistossaan.
— Nyt minä näyttelen sinulle ihmislapsia niinkuin sinäkin näyttelit minulle, hän sanoi mustalle toverilleen, ja he liitelivät toisen kerran pois suuresta kaupungista.
Yli kenttien ja metsien, yli saarien ja salmien he lensivät, tullen karulle, hiekkaselle rannikolle, jossa majoja oli kirjavanaan hietasärkkien seassa. Meri huuhtoi rantamaata kova rajuilma riehui parhaallaan. Lakkapäät laineet murtautuivat ukkosen tavoin ruskien yli riuttojen ja valkeita vaahtokimppuja kierieli rajusti rannan kainaloon, sekautuen lumeen, jota taivaan täydeltä tuprusi raskaasta pilvestä.
Ja mereltä kaikui hätäammunta... toinenkin. Vain tottuneet korvat saattoivat niitä erottaa myrskyn ja meren pauhinasta. Mutta tulta alkoi tuikkia majoista ja hartevia, ahavoittuneita vartaloita riensi rantaan, vene pantiin kuntoon ja hartevat miehet työnsivät sen vesille, asettuivat paikailleen ja tarttuivat airoihin. Rauhaisa jouluaatto, jolloin tuntui kohta suloisemmalta kuin muulloin istua leppoisessa majassa, oli tuonut tullessaan myrskyn ja rajuilman. Mutta rannikon köyhä väestö ei siitä nurissut. Meren ja taivaan mylleröidessä yhdessä riensivät he pelastamaan ihmisiä, joita eivät tunteneet ja joita eivät koskaan olleet nähneet — pelastamaan oman henkensä uhalla ventovieraita.
Ja näkymättömänä muille paitsi mustalle toverilleen valon enkeli osoitti raivoavata merta ja venettä, joka kiikkui kuin kaarna ulapan hyrskyissä.
— Näetkö — ihmislapset kykenevät tekemään hyviäkin töitä.
— Ja silloin kun niitä on useampia, jotka yhdessä antautuvat vaaraan ja heillä on palkka siitä odotettavissa, ivallinen ääni ilakoi.
Silloin valkoinen enkeli kuletti mustan veljensä pois meren tienoilta taas pohjolan kylmiä maita kohden, kunnes saavuttiin aavan järven jäätyneelle selälle.
Kurjiin repaleihin puettu nainen pyrki eteenpäin pimeässä ja hirveässä lumipyryssä. Käsivarrellaan piti hän hyvin pientä lasta, jolla yllään oli yhtä ohuet ja kurjat vaateriekaleet kuin hänellä itselläänkin. Nainen hengitti raskaasti ja vajosi myötänään syvälle upottavaan kinokseen. Kohta ovat hänen voimansa lopussa eikä vielä näy valon pilkahdustakaan ihmisasumuksesta…
Lopulta hän ei jaksanut enää. Hän heittäytyi kylmän kinoksen kylkeen ja otti lapsen syliinsä. Hän huomasi sen ruumiin jääkylmäksi, silmät olivat ummessa ja hengitys heikkeni heikkenemistään hentosessa rinnassa. Se oli pieni, heikko raukka, jolle kuolema olisi suurin onni. Mutta nainen otti huivinsa ja kääri sen lapsen ympärille, ja kun se ei auttanut, riisui hän hameensa ja röijynsä ja kääri vielä nekin poloiselle lämpimiksi, itse vilusta väristen. Ja hän koetti henkiä eloa ja lämpöä sairaaseen lapseen. Mutta hän huomasi että yhä yltyvämpi myrsky, pyry ja pimeä tekee heidän eteenpäin menonsa mahdottomaksi. Silloin hän antautui tahdottomasti kuolon valtoihin ja kangistuvat huulet mutisivat:
— Jumala, anna anteeksi niille, jotka ajoivat meidät mieroon tänä iltana!
— Kuulitko, mitä hän sanoi, valon enkeli virkkoi mustalle toverilleen ja sanomatonta onnea hymysivät kirkkaat kasvot. Ja näitkö hänen kärsimyksensä ja kamppailunsa! Ole varma, että tämä köyhä nainen painaa yhtä paljon kuin kaikki sinun näyttämäsi pahuudet yhteensä, ja minä voin lohdullisesti tehdä tilin siitä mitä tänä yönä olen nähnyt ihmislapsien parissa!
Mutta musta enkeli ei virkkanut enää mitään, siivilleen vain hypähti ja kiireimmän kautta läksi hornan kuiluja kohti, mistä hän oli kotoisin.
Uusimaa no 101 24.12.1897.
