Hopeamarkan joulutarina.
Eräänä päivänä minun piti mennä ostamaan jotain joulunäyttelystä, mutta rahakukkarooni oli päässyt Matti asuntoa pitämään. Yksi ainoa pyöreänaamainen markanraha kukkarossa oli jälellä ja näytti ikävöimän sekin maailmalle muiden rahojen seuraan. Rupesin tuumimaan mitä tuolla saisi ja markka näytti saavan nolosta naamastani selville ajatukseni: Köyhyys, rahattomuus, puute, kurjuus, j. n. e. Näyttipä tuo markka pahanen vähän tavallista ylpeämmältäkin ikäänkuin se olisi tiennyt arvonsa nousseen näin köyhinä aikoina.
Kun tuokin tietäisi kertoa vaiheensa maailmassa, niin siitä kyllä juttua syntyisi, arvelin katsellessani tuota ainoata markkaani.
»Jos ajatuksen lukija olet tai osaat tarkoin seurata jättiäni, niin pian elämäni monet vaiheet tiedät», näytti markka tuumailevan ja kertoi sitte: »Kun olin hopeasta lyöty rahapajassa, ja maannut jonkun ajan valtion kassassa, jouduin suureen säkkiin ja rautatien teossa ollut mies minut sai palkastaan. Hän oli tehnyt työtä hankkiakseen elatusta suurelle perheelleen ja oli aikonut minut lähettää vaimolle ja lapsille elatuksen ostamista varten. Mutta mies ei pysynyt pullosta erossa, häntä halutti vähän olutta janoonsa, viskasi minut olutkrouvin tiskille niin että kylkeni helähti ja sillä tavoin hän minut sekä samalla kertaa monta muuta markkaa joi, teki itsensä humalaiseksi ja rähisi juopuneena. Oikein hävetti minua lanttiparkaa että olin joutunut maailmaan tuollaisen häpeällisen elämän välittäjäksi.
Kapakan isännän laatikosta minä otettiin ulos, vaihetettiin muiden kanssa seteliä vastaan ja jouduin niin rikkaan miehen kukkaroon. Hän käveli miettien miten hän saisi minut ja muut lantit hukatuksi mukavimmin. Alkoi kuulua outoa puhetta: luulin joutuneeni ulkomaille, kun lausuttiin: »molla karonkka, pass» ja monta muuta outoa ennen kuulematonta sanaa, mutta huomasin kuitenkin pian, että vielähän kotimaassa ollaan, vaikka tavat siinä seurassa olivat rumat, muualta tulleet. En ollut tyytyväinen tuon hienon herran palveluksessa olemaan. Hän päästi minut siitä pistäen minun vaivaisen syvästi kumartavan palvelijan kouraan juomarahaksi.
Tämä ei minua pitänyt kauvan. Toinen ravintolassa käypä vakaan näköinen herra sai minut takaisin maksettuaan kahvikupista ja nyt minä markkapahanen hänen taskussaan kuljeskelin joulunäyttelystä toiseen. Omistajani tuumi mitä hän veisi lahjaksi pikkupojalleen, ja kun hän osti kauniin kuvakirjan, olin minä ikäänkuin iloissani että olin toki kerran hyötyä tehnyt ja ilahuttanut lapsen mieltä. Kirjakauppias otti meitä laatikkoon tulleita hopeamarkkoja pari kolme antoi meidät lapsilleen jouluostoksia varten ja muistutti että lapset käyttäisivät rahat hyödyllisesti ja hyvin. He olivat varakkaan perheen lapsia eikä heiltä puuttunut kunnollisia leikkikaluja kirjoja kauniita vaatteita eikä makeisiakaan. Senpä takia kun lapset kulkivat erään paikan ohi, missä oli säästölaatikko köyhien jouluiloksi, niin lasten mieleen johtui panna rahansa tuohon laatikkoon. Kuinka lapset arvelivat ja miettimät, antaako ainoa markkansa, joka joutuisi ehkä jollekin juomarille tai kenties lievittämään todellista puutetta, sairautta ja viheliäisyyttä. Anteliaisuus voitti kuitenkin lasten mielessä suuremman sijan kuin itsekkäisyys ja niin minä toisen markan kanssa jouduin säästölaatikkoon. Kun minut sieltä otettiin esiin, tulin vanhan rouvan pienessä laukussa pieneen matalaan majaan, jossa asui köyhä leski monen lapsensa kanssa. Pakkanen tunti sisään hataroista ikkunoista, lapset yskivät viluissaan ja valittivat nälkää. Äiti oli levoton ja syvästi suruissaan. Hän oli viimeiset säästönsä tyhjentänyt tyydyttääkseen lastensa tarpeita. Syvä huokaus nousi hänen rinnastaan ja epätoivon vallassa hän väänteli käsiään hiljaa rukoilemalla äänellä lausuen: »Herra, älä laske minun heikon hartioilleni suurempaa kuormaa kuin kykenen kantamaan!»
Miten iloiseksi tulikaan tuo köyhä leski saatuaan apua jakelevan rouvan kautta ruokatavaroita, vaatteita ja vähän rahaakin. Selittämättömällä loisteella katseli hänen silmänsä ylöspäin kyynelten keskellä ja hän lausui hartaan kiitoksen avun tuojalle. Mutta rouvan poismentyä leski laski kätensä ristiin lausuen: »Armosta rikas Jumala, joka olet hyvien ihmisten kautta lähettänyt apua minullekin, joka olisin nääntynyt lapsineni ellei apu olisi tullut, lahjoita runsas siunauksesi niille hyväsydämmisille ihmisille, joiden käsien kautta nämä rahat ovat minulle apua tuottaneet minun hätääni. Nyt pääsen yli joulun pyhien joutumatta kurjuutta kärsimään.»
Hän kävi ostamaan öljyä puodista saadakseen valoa asuntoonsa. Niin minä markka taas jouduin kulkemaan. Kauppias, joka minun ensin sai, kävi maksamaan velkomamiehelleen korkoja velastaan ja näytti huokaavan tyytyväisena: »Nyt on toki velasta suoritettu korko, milloinkahan se aika tulee, että saisin koko velan loppumaan!» — Minä hopeainen raha jouduin heti sen jälkeen pankkiin. Sieltä pian sysättiin takaisin maailmalle ja niin jouduin erään ylioppilaan taskuun. Hän näytti olevan jotenkin iloinen herra, joka ei välittänyt suuresti rahasta eikä paljon rahattomuudestakaan. Elihän vaan iloista elämää. Hänen luokseen tuli aamulla räätälin juoksupoika tuomaan takkia, jonka hän oli tilannut. Ylioppilas näytti ensin iloiselta ja koetteli takkia sekä kehui olevansa siihen tyytyväinen. Pojalla oli vähän vilu ja hän ei kovin kiiruhtanut sentään pois, varsinkaan kun uunissa palavan valkean edessä oli niin hyvä lämmittää jäykistyneitä sormiaan.
»No lähettikö mestari rätinkiä?» kysyi ylioppilas noin vähän aristelevalla äänellä ja näytti etsivän jotain, jota hän ei pian löytänyt.
»Ei hän minun mukanani lähettänyt, sanoi itse tulevansa hakemaan maksun, jahka täältä menee ohitse jälkeen puolisen.»
Tuo vastaus näytti tekemän ylioppilaan tyytyväisen näköiseksi ja hän kaiveli taskujaan taas etsien jotain. Sillä tavoin jouduin minä hänen sormiensa väliin ja hän pisti minut juoksupojan käteen juomarahaksi.
Poika ei tohtinut edes katsella minkä verran hän sai juomarahaa; tuumaili vaan voisikohan hän siskolleen saada sillä omenan tai piparkakun huomiseksi kun on joulu. Vaan kun poika pääsi porstuasta ulos ja vilkasi kourassaan olevaa rahaa ja näki, että se oli koko markka, niin hän päästi iloäänen, jommoinen voi lähteä ainoastaan köyhän pojan suusta. Hän juoksi niin että katukäytävä tömisi; osti siskolleen nuken ja äidilleen kaksi kynttilää sekä itselleen vielä omenan, jonka hän sitte tasan jakoi siskonsa kanssa. Niin oli hopeamarkka tuottanut iloa juoksupojankin kodissa.
Juoksupoika oli jättänyt rahan kauppiaan puotiin ja sieltä se joutui tämän kertomuksen kirjoittajalle. Nyt oli markan vaellus selvillä tähän asti; mutta mihin lähetetään se tästedes?
Markka näkyi äänettömänä lausuvan kysymykset: »miten sinä, nykyinen omistajani olet aikonut minut käyttää? Yritätkö lähettää minut turhanpäiväisiä nautintoja itsellesi hankkimaan, ravintolanko pöydän ääressä vai ostatko jotain korutavaraa, vai hyödyllistäkö, vai lahjoitatko apua tarvitsevalle kansalaisellesi?»
»Ennenkun lasket minut pois toisen omaisuudeksi muuttumaan, niin ota neuvo minulta, vaikka olenkin vaan pieni pyöreä raha. Minä olen tehty jalosta metallista ja jalolla tavalla minua on käyttäminen jalojen tarkoitusten edistämiseksi. Silloin siitä käytännöstä seuraa myös jalo palkinto: hyvä omatunto ja iloinen mieli rahan käyttäjälle. Kun kirjoitat kertomuksen minun vaiheistani, niin muistuta siinä muitakin käyttämään rahaansa sillä tavoin, että siitä on tosi hyötyä. Moni markka liikkuu tässäkin kaupungissa lukemattoman monen henkilön kädestä toisen käteen. Hyvin usein niitä käytetään kelvottomalla tavalla niin että parempi olisi, ettei kelvottoman käyttäjän käteen olisi rahaa tullutkaan, mutta jokaisen rahan käyttäjän vallassa on käyttää sitä sillä tavoin, ettei siitä ole vahinkoa eikä häpeätä. Koeta käyttää rahasi niin, että omatuntosi sanoo sinun tehneesi oikein. Silloin on mielesikin hyvä ja toisen ehkä parempi.»
Tällaiset äänettömän markanrahan pakinat piirsi paperille Auran lukijoille annettavaksi tyhjäkätinen
Walter von Habenichts.
Aura no 104 27.12.1892.
