Kuka tietää?
Kirj. Guy de Maupassant.
Jumalani! Jumalani! Minä siis kuitenkin käyn kertomaan siitä, mitä minulle on tapahtunut! Noinko, uskallanko sen tehdä? Se on niin omituista, niin selittämätöntä, niin käsittämätöntä, niin hullua!
Jos en olisi ihan varma siitä, mitä olen nähnyt, jos en tietäisi, ettei järkeni juoksu ole hetkeäkään pysähtynyt, ettei tekemissäni huomioissa ole ainoatakaan aukkoa, niin voisin luulla itseni tavalliseksi unen-näkijäksi, jonkun haavekuvan heittelemäksi. Mutta nyt, nyt en tiedä, en ymmärrä mitään.
Olen tätä nykyä eräässä parannuslaitoksessa. Olen tullut tänne vapaasta tahdostani, varovaisuus ja pelko ovat minut tänne ajaneet. Yksi ainoa ihminen tuntee kohtaloni. Laitoksen lääkäri. Nyt tekee mieleni siitä muillekin kirjoittaa. En tiedä juuri, mistä syystä. Torjuakseni päältäni jotain, joka ahdistaa minua kuin paha painajainen.
Kas tässä:
Olen aina ollut yksinäisyyttä rakastava haaveilija, jonkunlainen erakko-filosoofi, hyväntahtoinen, tyytyväinen vähään, sovinnollinen ihmisten kanssa ja ilman katkeruutta taivasta kohtaan. Olen lakkaamatta elänyt muista erilläni, luultavasti siksi, että yhteys ihmisten kanssa minua häiritsee. Kuinka on tämä selitettävä? En voi sitä itsekään tehdä. Minä kyllä usein olen huveissa, juttelen ja syön päivällisiä ystävieni kanssa, mutta kun enemmän aikaa olen ollut heidän läheisyydessään, he minua kyllästyttävät, kaikkein parhaimmat ystävänikin, hermostuttavat minua ja minä tunnen vastustamattoman yhä enenevän halun päästä heistä, nähdä heidän menevän taikka itse poistua, saada olla yksin.
Tämä haluni ei ole ainoastaan tarve, se on minulle vastustamaton välttämättömyys. Jos heidän läsnäolonsa tulisi jatkumaan, jos minun täytyisi heitä kuulla ja kuunnella vielä vähän aikaa lisäksi, niin tapahtuisi minulle aivan varmaan joku onnettomuus. Mikä? Kuka sen tietää? Kenties ainoastaan pyörtyisin? Vaan en tiedä.
Rakastan yksinäisyyttä siinä määrässä, etten voi kärsiä muiden makaavan pääni päällä toisessa kerroksessa. En voi sentähden asua Pariisissa, jossa olen kuin kuoleman kamppauksissa joka kerta kuin sinne tulen. Sieluni siellä kituu ja kaikki hermoni omat revetä palatsiksi tuossa mahdottomassa väkijoukossa, joka kuohuu ja kihisee ympärilläni, joka liikkuu ja elää ympärilläni nukkuessanikin. Toisten uni on mulle vielä kiusallisempi kuin heidän hastelunsa.
Miksi olen tuollainen? Ehkä on syy siinä, että kyllästyn niin kovin pian kaikkeen, mikä ei tapahdu minussa itsessäni. Niitä on paljon minun laisiani ihmisiä.
Meitä on kahta rotua maailmassa. On niitä, jotka tarvitsevat toisia, joita toiset huvittavat ja viihdyttävät, ja joita väsyttää yksinäisyys, kammottaa, masentaa, niinkuin kulkeminen halki aution erämaan. Ja on taas niitä, joita toiset väsyttävät, kyllästyttävät ja häiritsevät, jota vastoin ysinäisyys heitä rauhoittaa, kun he saavat uiskennella omassa levossaan omine ajatuksineen.
Oikeastaan on tämä hyvin luonnollinen psyykillinen ilmiö. Toisilla on taipumuksensa elää ulospäin, toisilla sisään. Minun ulkoiset taipumukseni vaikuttavat vaan vähän aikaa kerrallaan ja uupuvat pian. Ja kun tuo vaihdonaika tapahtuu, niin tunnen sekä ruumiissani että sielussani kärsimättömän kirnun ja pahoin voinnin.
Siitä on seurannut, että kiinnyn, että olin kiintynyt, kaikellaisiin kuolleihin kapineihin, jotka muuttuvat minulle paljon merkitseviksi eläviksi olennoiksi, ja että huoneeni on tullut, oli tullut, koko maailmakseni, jossa elin yksinäistä ja samalla toimeliasta elämääni, keskellä huonekalujani, kaikellaisia koristeita ja pikkukapineita, joita rakastin niinkuin muut rakastavat miellyttäviä kasvoja. Olin niitä vähitellen keräillyt sieltä täältä ja asetellut ympärilleni, tuntien itseni tyytyväiseksi ja onnelliseksi, niinkuin rakastettavan naisen sylissä, jonka hyväilyihin on tottunut ja joka rauhoittaa ja viihdyttää.
Olin teettänyt taloni kauniisen puutarhaan, joka erotti sen suuresta maantiestä. Asuin lähellä kaupunkia, josta voin saada seuraa itselleni silloinkuin sitä joskus tarvitsin. Kaikki palvelijani asuivat loitompana olemassa rakennuksessa puutarhan perillä. Öitten hiljaisuus, puitten lepäävät lehdet, oma yksinäisyyteni, jossa piileskelin, oli minulle niin rauhoittava, niin hyvää tekevä, että joka ilta valvoin useita tuntia, viivyttäen levolle menoani ja saadakseni nauttia vielä hetkisen.
Eräänä iltana oli näytelty kaupungin teaatterissa ”Sigurd”. Olin kuullut ensikerran tämän kauniin soitannollisen haavenäytelmän ja se oli tehnyt minuun syvän vaikutuksen.
Palasin kotiini jalkaisin pää täynnä sointuvia lauseita ja silmä hurmautuneena näkemiinsä ihaniin kuvaelmiin. Oli pimeä, niin pimeä, että tuskin eroitin edessäni olevan leveän tien ja että olin usein kaatumaisillani ojaan. Kaupungin portilta luokseni oli noin kilometrin matka, kenties vähän enemmänkin. Kello oli yksi aamua, tai ehkä oli jo puoli kaksi. Päivä sarasti jo heikosti edessäni idässä ja siihen sekoittui kuun viimeisen neljänneksen surullinen valo. Ensimäisen neljänneksensä aikana on kuu, noustessaan neljän ja viiden välillä ehtoolla, kirkas, iloinen ja hopean hohtava; mutta tämä, joka nyt nousi jälkeen puolen yön, oli punertava ja hiukan kammottava.
Näin jo kaukaa puutarhani hämärät ulkopiirteet ja en tiedä, mistä minuun tuli sairaloinen pelko astua sisään. Hiljennin askeleeni. Ilma oli lämmin. Suuri puuryhmä näytti hautakummulta, johon taloni oli peitetty.
Avasin portin ja jouduin pitkään sykomoori käytävään, joka vei asunnolleni korkeakattoisena tunnelina. Lähetessäni huonettani omituinen häiriö valtasi mieleni. Pysähdyin. En kuullut mitään. Ei ainoatakaan tuulen hengen liikahdusta tuntunut lehmistössä. ”Mikä ihme minua vaivaa?” kysyin itseltäni. Kymmenen vuoden kuluessa olin tullut kotiini samalla tavalla ilman vähintäkään mielenliikutusta. Minä en pelännyt, en ollut koskaan pelännyt yön aikana. Jos olisi tullut vastaani varas tai ryöväri, olisin vaan raivostunut ja hyökännyt arvelematta hänen kimppuunsa. Minulla oli sitä paitse aseita, revolverini. Mutta minä en koskenut siihen, sillä minä tahdoin voittaa sen kummallisen arkuuden, joka iti rinnassani.
Mitä tämä merkitsi? Oliko se aavistusta jostain? Tuota salaperäistä aavistusta, joka syntyy ihmisessä, silloinkuin hän on menossa näkemään ja kokemaan jotain selittämätöntä? Kenties? Kuka tietää?
Sitä mukaa kuin kuljin eteenpäin, eneni vapistus ruumiissani, ja kun saavuin huoneeni seinämälle, täytyi minun jäädä odottamaan hetkiseksi, ennenkun voin avata oven ja astua sisään. Istuuduin siis penkille ikkunan alle. Viivyin siinä vähän aikaa, takaraivoani nojaten seinää vasten ja katsellen silmät selällään puitten varjoa. Ensimmältä en huomannut mitään erinomaista ympärilläni. Korvani soivat tosin, mutta se tapahtuu minulle usein. Joskus kuulen junain kulkeman, kirkon kellojen soittavan ja sotajoukon marssiman.
Mutta yhtäkkiä tuli ääni selvemmäksi, varmemmaksi ja helpommaksi eroittaa. Olin erehtynyt. Se ei ollut suinkaan verisuonieni soittoa korvissani, se oli jotain muuta, jotain outoa, joka tuli, siitä olin nyt varma, omasta huoneestani.
Minä kuulin nyt seinän läpi tuon lakkaamattoman äänen, joka oli ehkä enemmän liikettä kuin suhinaa. Oli kuin olisi liikuteltu ja pantu paikoiltaan, hyvin varovasti, minun huonekalujani siellä sisällä.
Oh! minä epäilen vielä pitkän aikaa, en tahtonut uskoa omia korviani. Mutta kun painoin ne ikkunan pieleen kuullakseni paremmin, mitä tapahtui talossani, niin tulin aivan vakuutetuksi siitä, että jotain tavatonta, käsittämätöntä oli tekeillä. Minä en pelännyt, vakuutan sen vieläkin, mutta minä olin ... kuinka sanoisin ... minä olin aivan tyhmistynyt hämmästyksestä. En tarttunut revolveriini — tiesin aivan hyvin, etten sitä nyt tarvitseisi. Minä varroin.
Odotin kauvan, voimatta päättää mitään. Järkeni oli selvä, sen tunsin, mutta minä olin kuitenkin kauheasti levoton. Varroin seisoallani, kuunnellen melua, joka kasvoi kasvamistaan, ja joka välistä muuttui lujaksi ja pitkälliseksi.
Yhtäkkiä, häveten omaa pelkurimaisuuttani, vedin taskustani avainnipun ja valitsin siitä sen, jonka tarvitsin. Pistin sen reikään, käänsin kaksi kertaa ympäri, ja työnsin oven auki koko voimani painolla, niin että se paukahtaen lensi seinää vasten.
Kuului paukaus kuin pyssyn suusta, ja sen kai'usta syntyi täydellinen meteli. Tämä tapahtui niin äkkiä, niin huumaavasti, että peräydyin muutamia askelia ja vaikka käsitinkin sen hyödyttömäksi, vedin revolverini esille.
Varroin vieläkin vähän aikaa. Ja sitten sattui korvaani kummallinen astuskeleminen, joka kuului rappuisilta, lattialta, matoilta; askeleet eivät olleet ihmisen, niin oli kuin olisi ollut kävelemässä puujalkoja ja rautajalkoja, jotka helähtelivät kuin kireälle vedetyt kanteleen kielet. Ja mitä näen minä? Tuossa tulee yhtäkkiä rakas, tuttu nojatuolini, minun suuri nojatuolini keikkuen kynnyksen yli, ulos työhuoneestani. Se poistui puutarhan kautta. Toiset seurasivat mukana, salonkini nojatuolit, sitten matalat loikomasohvat liukuen eteenpäin kuin krokodiilit lyhyillä jaloillaan, kaikki tuolini, ja lopuksi pienet pallitkin, hyppien mennessään kuin jäniksen pojat.
Voi kauhistustani! Luisuin lattian varaan ja jäin kuumaksi aikaa siihen kyyröttämään, tuijottaen tuota huonekalujeni ohikulkua, sillä ne menivät tiehensä jok’ikinen, yksi toisensa jälkeen, nopeammin ja hiljemmin, kukin kokonsa ja painonsa mukaan. Minun pianoni, minun suuri pianoni päätti tämän jonon, laukaten kuin sotahevonen, ja soittimet murahtelivat ja ulvahtelivat sen sisässä. Sitten tulivat kaikki pikkukapineet, kristallit, rintaneulat, juomalasit, pikarit ja potaatit, mennä vilistäen kuin muurahaiset puutarhan hiekotettua käytävää, missä kuuvalo heitä kimallutteli kuin kiiltomatoja. Matot kiertyivät kokoon ja matelivat kuin käärmeet ovesta ulos. Näin kirjoituspöytäni menevän, tuon kallisarvoisen muiston menneeltä vuosisadalta, joka sisälsi kaikki saamani kirjeet ja niiden mukana sydämmeni surullisen tarinan, josta olin niin paljon aikoinani kärsinyt! Ja kaikki valokuvat, ne olivat myös siihen suljettuina.
Pelkoni oli poissa, minä hyökkäsin sitä pelastamaan, kävin hänen kimppuunsa kuin varkaan, ajoin häntä takaa niinkuin naista, joka pakenee. Mutta pöytä kulki kulkuaan, järkähtämättä, ja huolimatta nuhastani, huolimatta ponnistuksistani, en voinut hiljentää hänen menoaan. Kun koetin epätoivoissani vastustaa tätä jättiläisvoimaa, kaatoi se minut maahan, kieritteli alleen ja kaikki muut huonekalut, joita yhä ilmaantui uusia, alkoivat astua ylitseni, tallaten minua päästä jalkoihin kuin osasto hevoisväkeä ajaa kaatuneen sotamiehen yli.
Hulluna kauhistuksesta pakenin viimein pois suurelta käytävältä ja piilouduin puitten väliin, nähdäkseni katoavan kaikkien pienimpien, kaikkein piiloutuneimpien esineiden, joiden olemassaolon olin kokonaan unhottanut.
Ja sitten kuulin minä kaukaa asuntoni helähtelevän ontosti ja tyhjästi siitä, että ovia paiskiloitiin kiinni. Viimeksi paukahti lukkoon sekin ovi, jonka äsken olin itse avannut. Pakenin sen, minkä jalkani kantoivat, juosten kaupunkia kohti. Enkä tullut tuntooni ennenkun tapasin kadulla ensimmäiset myöhästyneet yökulkijat. Soitin hotellin kelloa, jossa minut tunnettiin.
Kerroin pudottaneeni avaimeni enkä päässeeni asuntooni.
Kaivauduin korviani myöten vuoteesen, joka minulle osoitettiin. Mutta nukkua en voinut ja odotin päivää, kuunnellen sydämmeni kolkutusta. Olin käskenyt lähettää sanan palvelijalleni ja kello seitsemän aikaan aamulla kolkutti hän ovelleni.
Hänen kasvonsa osoittivat hämmästystä.
— Tänä yönä on tapahtunut suuri onnettomuus, herrani, sanoi hän.
— Mikä sitten?
— Teidän kaikki huonekalunne on varastettu, pienimmästä suurimpaan, kaikki, kaikki!
Tämä uutinen minua ilahutti. Minkätähden? Kuka tietää? Voitin itseni, päätin salata kaikki, varmana siitä etten kertoisi kenellekään, mitä olin nähnyt, vaan että hautaisin sen sieluni syvyyteen kamalana salaisuutena. Minä vastasin:
— Ne on kai ne samat, jotka ovat varastaneet avaimeni. Täytyy hetikohta ilmoittaa poliisille. Minä nousen ja tulen kanssanne hetkisen kuluttua.
Tutkinto kesti viisi kuukautta. Ei saatu selville niin mitään. Ei löydetty pienintäkään koristetta, ei saatu vartaan jälistä vähintäkään vihiä. Jos olisin sanonut sen, minkä tiesin! Jos olisin sen sanonut, niin olisi minut suljettu vankilaan, ei vartaita, vaan minut, joka olin nähnyt moista.
Mutta minäpä ymmärsin vaijeta, vaijeta kuin myyrä. Vaan en minä uudestaan sisustanut huonettanikaan. Se olisi ollut hyödytöntä. Sillä leikki olisi uudistunut huomenna. En tahtonut palata asuntooni, enkä sinne palannutkaan.
Tulin Pariisiin, asetuin hotelliin asumaan ja kysyin neuvoja lääkäriltäni, joka oli kovin levoton tilastani tämän surullisen yön jälleen.
He määräsivät minut matkoille. Ja minä tottelin.
II
Aloin harhailuni matkustamalla Italiaan. Aurinko teki minulle hyvää. Puolen vuoden kuluessa kuljeskelin Genuasta Venetiaan, Venetiasta Florenssiin, Florenssista Roomaan, Roomasta Neapeliin. Kävin Sisiliassa, jossa ihmettelin saaren luontoa, kuvapatsaita ja muistomerkkejä. Poikkesin Afrikaan ja oleskelin noissa suurissa rauhallisissa keltaisissa erämaissa, jossa harhailevat kamelit, gasellit ja paimentolais araapialaiset.
Palasin Ranskaan Marseillen kautta ja huolimatta Provencen maan iloisuudesta, saattoi vähentynyt valo mieleni surulliseksi. Palatessani mannermaalle tunsin uudelleen epämääräisiä oireita taudista, josta jo on luullut paranneensa, mutta jonka hiillos yhä vielä kytee.
Sitten tulin Pariisiin. Kuukauden kuluessa en tehnyt muuta kuin ikävöin. Oli syksy ja päätin ennen talvea tehdä retken Normandiaan, jota en vielä ollut nähnyt.
Tulin ensiksi Noueniin ja kahdeksan päivää harhailin ihastuneena tässä keskiaikaisessa kaupungissa, joka on kuin museo gootilaisia muistomerkkejä.
Ja niin minä eräänä iltana, noin kello neljän tienoossa, jouduin odottamattani muutamalle kadulle, joka kulki pitkin joenrantaa. Silmäni sattuivat oudon näköiseen jonoon omituisia kauppapuoteja, joissa myytiin kaikenlaisia vanhoja korukapineita. Puolipimeiden makasiinien perillä oli neitsyt Marian ja pyhimyksien y. m. kirkollisia koristeita ja niiden seassa muuta kallisarvoista vanhaa romua. Mielitekoni koota ja kerätä kaikkea, mikä oli erinomaista ja vanhan aikaista, heräsi minussa uudelleen eloon. Kuljin katsellen puodista puotiin.
Yhtäkkiä! Laupias Jumala! Mitä tämä tietää? Siellä on yksi minun kaikkein kauneimpia kaappejani. Lähestyin sitä, joka jäsen vavisten, niin etten uskaltanut sitä koskettaa. Aijoin tehdä sen, mutta vedin käteni takaisin. Se oli ihan varmaan minun kaappini, tuo vanha Ludwig XIII:n aikuinen, jonka jokainen tunsi kerrankaan nähtyään. Katastaen yhtäkkiä ulomma, näin huoneen perillä kaksi kauneinta nojatuoliani ja vähän tuonnempana kaksi taulua Henrik ll:sta, jotka olivat niin harvinaisia, että niitä tultiin katsomaan Pariisista saakka.
Kuvailkaa, kuvailkaa mielentilaani!
Astuin eteenpäin, lamautuneena, melkein näännyksissä mielenliikutuksesta, mutta astuin kuitenkin eteenpäin, sillä minä en ole pelkuri; astuin eteenpäin kuin vanhan ajan ritari, joka aikoo tunkea yli loihditun alan. Ja minä löysin askel askeleelta kaikki omani: lamput, taulut, matot, aseet, kaikki, kaikki, paitse kirjoituspöytää kirjeineen, jota en nähnyt.
Kuljin huoneesta huoneesen. Olin yksin. Äänsin, mutta ei kuulunut vastausta. Olin yksin, ei ollut ainoatakaan ihmistä saapuvilla.
Tuli yö, ja minä istuuduin, pimeässä, yhdelle omista tuoleistani, sillä minä en tahtonut mennä tieheni. Tuolloin tällöin huudahtelin: — Halloo! Halloo!
Olin sillä lailla viettänyt varmaankin pari tuntia kun kuulin, hiljaisia, keveitä askeleita jostain, en tiedä mistä. Jo aijoin paeta. Mutta rohkaisten mieleni, äänsin uudelleen, ja näin tulta viereisestä huoneesta.
— Kuta siellä? kysyi joku.
— Ostaja, vastasin minä.
Hän lisäsi:
— On jo liika myöhäistä tähän aikaan vuorokaudesta.
— Mutta minä olen odottanut kaksi tuntia.
— Voitte tulla huomenna.
— Huomenna matkustan jo pois.
En uskaltanut mennä sisään, eikä hänkään tullut esille. Näin yhä vaan tuon tulen, joka valaisi taulua, missä kaksi enkeliä lensi tappotantereen ylitse. Se oli minun omaisuuttani sekin. Minä sanoin:
— Ette siis tule?
Hän vastasi:
— Minä odotan teitä.
Nousin ylös ja menin häntä kohti.
Keskellä suurta huonetta oli aivan pikkunen mies, aivan pikkuruikkunen ja lihava, luonnottoman lihava.
Hänellä oli harva parta, epätasainen, harmahtavan kellahtava, eikä ainoatakaan hiusta päälaella! Ei ainoatakaan? Pitäessään kynttilää kädessään, nähdäkseen minua, näytti hänen päälakensa pieneltä kuulta tässä avarassa vanhoilla huonekaluilla täytetyssä huoneessa. Kasvot olivat ryppyiset ja pöhöttyneet, silmät läpitunkemattomat. Ostin kolme omaa tuoliani, ja maksoin niistä hetipaikalla suurenlaisen summan rahaa, antaen osoitteeni. Ne olivat tuotavat luokseni huomenna ennen k:lo 9.
Sitten astuin ulos. Hän saattoi minut ovelle saakka erinomaisen kohteliaasti.
Menin suoraa päätä poliisipäällikön luo ja kerroin talossani tapahtuneen varkaudesta sekä juuri tekemästä löydöstä.
Hän pyysi hetikohta sähköteitse tietoja sieltä, missä varkaus oli tapahtunut ja kehoitti minua odottamaan vastausta. Tunti sen jälkeen sai hän sen ja se oli mielestäni kaikin puolin tyydyttävä.
— Minä panetan heti paikalla varkaan kiinni ja tuotan hänet tänne tutkittavaksi, sillä mahdollisesti on hän ruvennut epäilemään jotain ja voi piiloittaa omaisuutenne. Tulkaa kahden tunnin kuluttua takaisin ja te voitte olla läsnä häntä tutkittaessa.
— Kernaasti, herrani, minä kiitän teitä sydämmeni pohjasta.
Menin syömään illallista hotellissani ja ruokahaluni oli parempi kuin olin toivonutkaan. Olin jotenkin tyytyväinen itseeni. Vihdoin oli hänet saavutettu. Noiden kahden tunnin loppuun kuluttua palasin poliisipäällikön luo, joka minua odotti.
— Hyvä herra, sanoi hän. Varastanne ei ole tavattu. Häntä ei ole löytynyt.
Polveni alkoivat pettää.
— Mutta olette kai löytäneet hänen asuntonsa? kysyin minä.
— Totta kai. Vieläpä sitä vartioidaankin siihen saakka kuin hän palaa takaisin. Mitä häneen tulee, niin on hän hävinnyt.
— Hävinnyt?
— Hävinnyt. Hän viettää tavallisesti iltansa erään naapurin lesken luona. Tämä ei ole häntä nähnyt koko iltana eikä voi antaa hänestä mitään tietoja. Täytyy vartoa huomiseen saakka.
Menin tieheni. Ah! kuinka nyt tuntuivat surullisilta Rouenin kadut. Nukuin huonosti, ja jota unen jälkeen ahdistivat minua pahat painajaiset.
Kun en tahtonut näyttäytyä kovin levottomalta ja hätäilevältä menin seuraavana aamuna vasta kello 10:n tapaamaan poliisia.
Kauppias oli yhä teillä tietämättömillä. Hänen puotinsa pysyivät suljettuina.
Poliisipäällikkö kertoi:
— Olen toimittanut kaikki tarpeelliset kuulustelut. Oikeudelle on ilmoitettu asiasta. Menkäämme yhdessä tuohon taloon ja antakaamme avata ovet. Te näytätte minulle kaikki ne esineet, jotka ovat teidän omanne.
Noustiin vaunuihin ja saavuttiin perille. Poliisipalvelijoita seisoi jo avatun oven edustalla.
Astuessani sisään en huomannut kaappiani, en tuolejani, en taulujani, en mitään, vaikka eilen illalla en ollut saanut askelta astuneeksi töyttäämättä johonkin tuttuun esineesen.
Poliisipäällikkö, hämmästyen, katseli minua jo epäluuloisesti.
— Herra Jumala, sanoin minä, näitten esineitten häviäminen sopii kovin hyvin itse kauppiaan häviämiseen.
Hän hymyili:
— Se on totta se!
— Teidän ei olisi pitänyt ostaa ja maksaa tavaroitanne eilen. Hän on vainunnut jotain.
— Mutta kaikista kummallisinta on mielestäni se, että minun huonekalujeni paikalla on tänään ihan toiset.
— Oh! vastasi poliisipäällikkö, hänellä on ollut koko yö käytettävänään ja epäilemättä on hänellä rikostoveriakin. Tämä huone lienee jossain yhteydessä toisten kanssa. Olkaa huoletta, hyvä herra, minä olen ajava tätä asiaa niinkuin omaani. Kettu ei ole pääsevä kauvaksi pakenemaan, kun meillä on hallussamme hänen luolansa.
Ah? sydämmeni, sydämmeni, kuinka se tykytti!
Viivyin vielä kaksi viikkoa Rouenissa, mutta miestä ei kuulunut tulevaksi.
Mitäs hittoa! Kuka ihme olisi voinut saada hänet käsiinsä?
Kolmantena maanantaina sen jälkeen saan minä varhain aamulla seuraavan merkillisen kirjeen puutarhuriltani, joka oli jätetty vartioimaan autiota taloani:
”Hyvä Herra!
Minulla on kunnia Teille kertoa, että tänä yönä on tapahtunut sellaista, jota ei kukaan käsitä, poliisi yhtä vähän kuin mekään. Kaikki huonekalumme ovat palanneet takaisin, kaikki ilman poikkeuksetta, kaikki tyyni suurimmasta pienimpään esineesen. Talo on nyt aivan samassa kunnossa kuin varkauden edellisenä päivänä. Täällä ollaan aivan sekaisin hämmästyksestä. Tämä tapahtui viime lauantaita vasten yöllä. Puutarhan tiet omat syvillä vaoilla ja näyttää siltä kuin olisi ne vetämällä maata myöten kuletettu portista huoneisiin, aivan samoin kuin silloin kun varkaus tapahtui.
Odotamme Herraa, jonka nöyrin palvelija minä olen.
Radin, Philippe."
Ei ikinä, ei ikinä! minä en palaa sinne elämässäni!
Vein kirjeen Rouenin poliisipäällikölle.
— Se on kovin rohkea teko, sanoi hän. Elkäämme olko tietävinämmekään. Näinä päivinä saamme me miehen käsiimme.
Mutta ne eivät ole saaneet häntä käsiinsä. Eivätkä he tulekkaan saamaan häntä kiinni. Ja minä pelkään häntä kuin petoa, joka väijyy takanani.
Saavuttamaton! Hän on saavuttamaton, tuo kulipää hirviö. Häntä ei vangita koskaan. Hän ei palaa kotiinsa.
Minä olen ainoa, joka voisin tavata hänet, ja minä en tahdo.
Minä en tahdo! minä en tahdo! minä en tahdo!
Ja jos hän palaakin takaisin, jos hän ottaa haltuunsa puodin, kuka voi todistaa, että hänellä oli minun huonekaluni? Häntä vastaan ei ole olemassa muuta kuin minun todistukseni.
Ei, taivaan nimessä! Tämä tällainen ei ollut kestettävissä. Enkä minä voinut säilyttää salaisuutta omanani. Minä en voinut elää yhä siinä pelossa, että samanlaiset ihmeet ehkä alkaisivat uudelleen kummitella.
Tulin puhuttelemaan tämän parannuslaitoksen lääkäriä ja kerroin hänelle kaikki.
Kysyttyään minulta kaikenlaista kauvan ja pitkään sanoi hän:
— Suostutteko viipymään täällä jonkun aikaa?
— Kernaasti, herrani.
— Teillä on omaisuutta?
— On, herrani.
— Haluatteko muista erillään olevan rakennuksen?
— Haluan, herrani.
— Tahdotteko tavata ystäviänne?
— En, herrani en yhtään ainoata. Rouenin mies voisi seurata minua tännekin, kostaakseen.
Ja nyt olen yksin, ypö-yksin, olen ollut jo kolme kuukautta. Olen jotenkin rauhallinen. Enkä pelkää kuin yhtä asiaa … kunhan ei vaan tuo kauppias menettäisi järkeään ... ja ne toisivat hänet tähän parannuslaitokseen ... Nykyaikana eivät vankilatkaan ole varmat.
Loppu.
Päivälehti n:ot 143-144 ja 146 25.-28.6.1890.
