Kekäle
Kirj. Guy de Maupassant
Suomennos M. S.:lle
[Kasimir Leino]
Salonki oli pieni, raskaissa poimuissa laskeuvilla vaatteilla verkottu ja heikon tuoksun tävttämä. Avonaisessa pesässä loimusi iso valkea, ja uuninotsalla seisovan lampun kulmikkaan varjostimen läpi heikosti virtailevat, pehmeät säteet valaisivat kahta takan ääressä istuvaa henkilöä, jotka keskenään keskustelivat.
Toinen heistä, talon emäntä, oli valkotukkainen eukko, noita viehättäviä eukkoja, joiden rypytön hipiä on tasainen kuin hieno paperi ja läpeensä lihaan asti hienojen väkimehujen lioittama, noita eukkoja, joista, heitä kädelle suudellessa, löyhähtää vastaan sama kevyt tuoksu, kuin auaistessa rasian frorentilaista irispulveria.
Toinen oli vanhapoika, nuoruuden ystävä, säännöllinen vieras talossa, matkakumppani elämän läpi. Ei mitään muuta.
Hetkisen he olivat istuneet äänettöminä; molemmat katselivat tuleen uneksien, Jumala ties mistä, tuossa tuttavallisessa äänettömyydessä, mikä voi syntyä henkilöiden välillä, jotka eivät kaipaa puhelua viihtyäkseen.
Yhtäkkiä suuri halko, oikea hako, täynnä oksia, kadotti tasapainon, romahti alas ja vieri matolle, niin että kipinet säkenöivät sen ympäri.
Huudahtaen eukko nousi seisovalle ikäänkuin paetakseen, sillä välin kun vanhapoikamme potkasi kekäleen takaisin pesään ja polki sammuksiin matolle pudonneet hiilet.
Kun vaara oli ohi, levisi väkevä palaneen haju huoneeseen; ja istauduttuaan jälleen vastapäätä vanhaa naisystäväänsä, katseli hän hymyillen häneen:
— Siitä näette, sanoi hän, osoittaen pesään heitettyyn kekäleeseen, minkätähden en milloinkaan ole mennyt naimisiin.
Hämmästyneenä katsoi eukko häneen naisen uteliaalla silmäyksellä, tuolla silmäyksellä, jonka väliin tapaa naisissa, jotka eivät enää ole aivan nuoria, joiden uteliaisuus on ajateltu, monimutkainen ja ilkeä; ja hän kysyi mitä tarkoitatte?
Hän vastasi: — Oo, se on pitkä juttu; muuten hyvin ikävä ja harmillinen juttu.
Kumppanini ovat usein kummeksineet sitä kylmyyttä, joka yhtäkkiä syntyi minun ja paraimman ystäväni välillä, jonka ristimänimi oli Julien. He eivät voineet käsittää, kuinka kaksi niin likeistä ystävää, kaksi niin eroittamatonta kuin me, yhdellä haavaa voi muuttua toisilleen melkein vieraaksi. Tässä on teille selitys:
Ennen aikaan asuimme yhdessä, hän ja minä; toinen oli aina siellä missä toinenkin, ja ne ystävyyden siteet, jotka meidät yhdistivät, näyttivät niin vahvoilta, ettei mikään niitä olisi voinut katkaista.
Eräänä iltana, tultuaan kotia, kertoi hän minulle aikovansa mennä avioliittoon.
Sain kuin iskun sydämmeeni; oli ikäänkuin hän olisi minulta jotain varastanut tahi minut pettänyt. Kun ystävä menee naimisiin, on ystävyys lopussa, tyyten lopussa. Naisen mustasukkainen rakkaus, tuo rauhaton rakkaus ei vedä vertoja voimakkaalle ja avonaiselle ystävyydelle, noille ajatuksen, sydämmen ja luottamuksen siteille, jotka yhdistävät kahta miestä.
Sillä, näette, yhdistäköön minkälainen rakkaus tahansa miehen ja naisen toisiinsa, niin he kuitenkin sydämmeltään ja mieleltään aina pysyvät vieraina toisilleen; he ovat aseissaan toisiaan vastaan; he ovat eri sukuperää; aina on oleva yksi voittaja ja yksi voitettu, herra ja orja; kumpi tahansa; he eivät koskaan ole yhdenarvoiset.
He puristavat toistensa käsiä, käsiä, jotka vapisevat kuumeentapaisesi; he eivät milloinkaan vaihda rehellistä, voimakasta kädenlyöntiä, joka ikäänkuin avaa sydämen, paljastaa koko ihmisen, voimakkaan, suoran ja miehuullisen ystävyyden kädenlyöntiä. Sen sijaan että menisi naimisiin ja — vanhuuden lohdutukseksi — hankkisi maailmaan lapsia, jotka hänet jättävät, tulisi ymmärtävän miehen etsiä itselleen hyvä ja varma ystävä ja vanhentua hänen kanssaan tuossa ajatusten yhteydessä, jota voi olla olemassa vain kahden miehen välillä.
No niin, ystäväni Julien solmi avioliiton. Hän oli hvvin sievä, hänen vaimonsa, viehättävä, pieni kutritukkainen, vilkas, pvvlevä blondiini ja näkyi jumaloitsevan miestänsä.
Alusta kävin harvoin heillä peljäten häiritseväni heitä lemmenosoituksissaan, tuntien itseni olevan heistä liikahenkilön. He näyttivät kuitenkin mielellään näkevän minua, vetävän minua luokseen ja pitävän minusta.
Vähin erin annoin heidän vhteiselämänsä vienon hempeyden vietellä minut; söin päivällistä heillä, ja usein, tultuani iltaisin kotia, tuumin tehdä, kuten hänkin: hankkia itselleni pienen vaimon; sillä minusta tuntui yksinäinen kotini nvttemmin jokseenkin synkeältä.
He, he näkyivät jumaloivan toisiaan, olivat aina yhdessä. Silloin sain eräänä iltana kutsumuksen tulla heille puoliselle. Menin sinne.
— Paras ystäväni, sanoi hän, puolisen jälkeen olen pakoitettu jättämään teidät erään toimitettavan vuoksi. En voi saapua kotiin ennenkuin kello yksitoista; mutta täsmälleen kello yksitoista olen jälleen täällä. Toivon sillä aikaa Sinun pitävän Bertalle seuraa.
Nuori nainen hvmyili: Sitä paitse se olinkin minä, mieleen pälkähti kutsua teidät.
Puristin hänen kättään: — Te olette kuten ainakin viehättävä!
Ja tunsin kättäni puristettavan hellästi ja kauan. En ottanut sitä huomioon. Istauduimme pöytään; ja kello kahdeksan jätti meidät Julien.
Samassa kun hän oli lähtenyt, syntyi hänen vaimonsa ja minun välilläni omituisen väkinäinen mieliala. Emme olleet koskaan ennen olleet kahden kesken ja huolimatta päivä päivältä kasvavasta tuttavuudestamme, olimme nyt aivan uudessa asemassa. Puhuin ensin sitä ja tätä, noita jonninjoutavia asioita, joilla koetetaan poistaa tuskallinen äänettömyys. Hän ei vastannut mitään, vaan istui liikkumatta minua vastapäätä, pesän toisella puolen, päätään alas painaen, antaen silmäyksiensä harhailla, toinen jalka ojennettuna valkeaan päin, ikäänkuin ajattelisi jotain vaikeata probleemia. Kun en keksinyt enää joutavaakaan puheenainetta, vaikenin. Onpa oikein kummallista, kuinka toisinaan on vaikea löytää jotakin puhelemista. Ja sitä paitse huomasin, että ilmassa oli jotain tavatonta, minulla oli aavistus jostakin näkymättömästä, jostakin, en tiedä mistä, jota on mahdoton lausua, tuommoinen eriskummainen aavistus toisen henkilön salaisista tarkoituksista, olkoot ne sitten hyviä tai huonoja.
Tuskastustavaa vaitioloa kesti hyvän aikaa. Sitten Bertta sanoi minulle: — Olkaa hyvä, pistäkää halko pesään, tuli on aivan sammumaisillaan!
Avasin halkosäiliön, joka oli aivan samassa paikassa kuin teidän tuossa, otin siitä halon, suurimman halon ja asetin sen miltei sammuneesen tulennokseen.
Sitten jatkui taasen tuota vaitioloa.
Muutaman minutin kuluttua halko alkoi loimuta niin palavasti, että poltti kasvojamme. Bertta loi silmäyksensä minuun, silmäyksen, joka minusta oli kummallinen.
— Jo alkaa tulla liian kuumaa, sanoi hän, tulkaa, niin istaudumme tuonne sohvalle.
Ja me istauduimme siihen.
Sitten katsoi hän minua suoraan silmiin ja sanoi: — Mitä tekisitte, jos joku nainen sanoisi teitä rakastavansa.
Aivan hämilläni vastasin: — Totta tosiaan, sitä en ole koskaan ajatellut, ja sitäpaitse se olisi naisen vallassa.
Silloin tyrskähti hän nauruun, kuivaan, hermostuneeseen, väräjävään nauruun, tuommoiseen valheelliseen nauruun, jonka luulisi särkevän hauraan lasin, ja lisäsi:
— Miehet, nepä eivät ole rohkeita eikä viekkaita. Hän vaikeni ja jatkoi sitten:
— Oletteko milloinkaan ollut pikeytynyt, herra Paul?
Myönsin olleeni. — Kertokaa se minulle, sanoi hän.
Kerroin hänelle jonkun jutun. Hän kuunteli hyvin tarkkan lakkaamattomilla moittimisen ja halveksimisen ilmeillä ja sanoi yhtäkkiä: ei, ette näy ymmärtävän sitä. Minusta rakkauden tulee kiihottaa koko ihmistä, pinnoittaa kaikki hermot, kääntää ymmärrys ylösalasin, sen täytyy olla — kuinka sanoisinkaan? — vaarallinen, jopa kauhea, melkein jumalaton, siinä täytyy piillä jotakin viekkautta; tarkoitan, niin että se rikkoo joitakin pyhiä siteitä, lakeja ystävyyden; tyyni, kevyt vaaraton, laillinen rakkaus, mitä rakkautta se on?
En tiennyt mitä vastata, mutta ajatuksissani huudahdin filosoofin tapaan: Oi nainen, nainen!
Puhuessaan leijaili hänen kasvoillaan välinpitämätön, ulkokullattu ilme, ja kallistuen tyynyille ojensi hän itsensä niin, että hän puoleksi makasi, pää nojattuna olkapäähän ja hame hieman kohotettuna, niin että punainen silkkisukka, jota tulen loimu valasi, paljastui.
Hetkisen vaiettua hän sanoi: säikähdytän teitä? Kielsin. Hän nojasi koko ruumiinsa rintaani ja katsomatta minuun hän jatkoi: Jos sanoisin teille, minä, että rakastan teitä, mitä silloin tekisitte? Ja ennenkuin ehdin keksiä vastausta, oli hän kietonut kätensä kaulani ympäri, intohimoisesti vetänyt pääni luoksensa ja painanut huulensa minun huuliini.
Ah, tietäkää, hyvä ystäväni, se oli kaikkea muuta paitsi hauskaa. Pettää Julienin! suostua rakastajaksi tuolle pienelle, viekkaalle, pahanilkiselle hullupäälle, jolle miehensä ei enää ollut kyllin? Alituisia petoksia ja valheita, — ilvehtiä rakkautta vain halusta kiellettyyn hedelmään, uhmatakseen vaaraa, pettää ystävätä! Ei, se ei minua ensinkään miellyttänyt. Mutta mitä oli minun tehtävä? Näytellä Joosefin roolia, naurettavaa ja sitä paitse hyvin vaikeata roolia, sillä hän oli hurmaava uskottomuudessaan, tuo pieni nainen, joka rohkeudesta läähätti ja vapisi himosta. Oo, heittäköön se, joka ei koskaan ole huulillansa tuntenut kevytmielisen naisen polttavaa suuteloa, ensimäisen kiven päälleni.
Yhtä kaikki, vielä hetki — te käsitätte, eikö niin? Vielä hetkinen vain, ja olin — ei, hän oli — suokaa anteeksi, tarkoitan, Julien oli, eli oikeammin olisi ollut — käsitätte, kun yhtäkkiä kauhea ryske sai meidät hypähtämään korkealle ilmaan.
Se oli halko, oma halkoni, joka romahti lattialle, sysäten kumoon hiilihangon ja tulenvarjostimen, tulta pyörteissä tupruttaen, sytyttäen maton ja vihdoin seisahtuen tuolin alle, jonka se sytytti.
Syöksyin pesälle ja heittäessäni palavan kekäleen uuniin, aukeni ovi nopeasti. Se oli Julien, joka iloisena palasi. Olen vapaa, hän huudahti, pääsin vapaaksi kaksi tuntia aikaisemmin.
Niin, ystäväni, ellei kekälettä olisi ollut, olisi minut hukka perinyt. Voitte itse tehdä johtopäätökset.
Käsitätte, että tarkkaan kartoin uudelleen joutumasta samaan tilaan. Pian huomasin, että Julien vastaanotti minut kylmyydellä. Hänen vaimonsa murti nähtävästi ystävyytemme ja vähin erin hän vieroitti minut kodistaan; emmekä enää seurustele.
En ole mennyt naimisiin. Nyttemmin se ei ole teitä ihmetyttävä.
Mikkelin Sanomat not 66-67 ja 77 11.-13.6. ja 9.7.1901.
