Miss Harriot
Kirj. Guy de Maupassant
Suomennos M.S:lle
[Kasimir Leino]
Olimme seitsemän henkeä matkavaunuissa, neljä naista ja kolme herraa, joista yksi istui keskilaudalla, ja vaivaloisesti vetivät meitä hevoset, askel askeleelta, kiemurtelevaa tietä ylös.
Olimme jo päivän koittaessa jättäneet Etretat'in lähteäksemme raunioille ja istuimme vielä puolinukuksissa vilpoisassa aamuilmassa. Varsinkin naisten, jotka olivat tottumattomat nousemaan niin varhain ylös, oli tuskallista pysyttäytyä hereillä; vähän väliin ne painoivat päänsä ja torkkuivat tai haukottelivat, välinpitämättäminä sarastavan päivän ihannuudesta.
Se oli syksyllä. Tien molemmilta puolin laajeni paljaita lakeoita, joita ajamattoman ihonparran näköinen, keltainen sänki peitti. Sumun peittämä maa näkyi savuavan; leivot lirittelivät korkealla ilmassa; pensaissa viserteli.
Vihdoin nousi aurinko suurena ja punaisena taivaan rannalta; ja aina sen mukaan kuin se nousi korkeammalle, näytti maisema heräävän, hymyilevän, ojentavan itseään ja riisuvan päältään usvanvalkoisen yöpuvun, niinkuin vuoteeltaan nouseva tyttö.
Kreivi d'Etrailles, joka istui kuskilla, huudahti yhtäkkiä: Katsokaa, jänis! ja käsi ojossa viittasi hän vasemmalla olevaan apilaslakeaan.
Jänis oli täydessä laukassa, melkein aivan viljan peitossa, niin että ainoastaan suuret korvat näkyivät; sitten se pyyhälsi poikki juuri kynnetyn pellon, seisahtui, painautui taasen hurjaan juoksuun, heittäytyi syrjään, seisahti uudelleen, rauhattomasti vaanien jokaista vaaraa, epävarmana, mitä tietä kulkisi; sitten se taasen loikkasi suurin harppauksin ja katosi suureen valkojuurikaspeltoon. Herrat, jotka nyt olivat aivan hereillään, seurasivat silmillään sen juoksua.
Emme juuri ole kohteliaita aamupuhteella! sanoi Rene Lemanoir jäniksen kadottua, ja katsahtaen naapuriinsa, pieneen paronitar de Serenneen, joka taisteli unen kanssa, hän kuiskasi:
Te ajattelette varmaan miestänne, paronitar. Rauhoittukaa, hän ei palaja ennenkuin lauvantaina. Teillä on vielä neljä vapauden päivää.
Hän vastasi uneliaalla hymyilyllä: mikä hupsu te olette! Sitten hän koetti karkoittaa unen ja lisäsi: No, kertokaapas nyt jotakin huvittavaa! Ettekä te voi, herra Chenal, joka, kuten kerrotaan, olette ollut useammassa seikkailussa kuin itse herttua Richelieu, kertoa meille jotakin rakkausjuttua, jotakin, jota itse olette kokenut, mitä vain haluatte?
Léon Chenal, vanha maalari, ioka oli ollut hyvin kaunis, jolla oli ollut atleetin ruumis, joka oli hvvin ylpeillyt vartalostaan ja tehnyt monta valloitusta, sivelsi pitkää, valkoista partaansa kädellään ja hymyili; mutta muutaman silmänräpäyksen ajateltuaan muuttui hän äkkiä aivan vakavaksi.
No niin, mutta älkää, rouvani, ruvetko nauramaan; olen kertova surullisimman rakkausseikkailun, minkä elämässäni olen kokenut. Rukoilkaa Jumalaa teitä varjelemaan sen tapaisesta, ystäväni.
I
Olin silloin viidenkolmatta iässä ja ”Harjoitin luonnnontaidetta” pitkin normannilaista rannikkoa.
”Luonnontaiteen harjoittamisella” tarkoitan kuljeskella ympäri reppu selässä, majatalosta majataloon, kun ilmoittaa syyksi aikomuksen tehdä skizziä ja luonnontutkimuksia. Minä puolestani en tiedä mitään hauskempaa, kuin päämäärätön kuljeksijaelämä. On vapaa kuin lintu, ilman siteitä, suruton, huoleton, ajatuksettakaan huomispäivästä. Kääntyy tielle, joka parhaiten miellyttää, mielikuvitus oppaana ja luonnon ihanuus neuvon antajana. Seisahtuu sentähden, että pieni metsäpuro houkuttelee, tahi sentähden, että hotellista haiskahtavat hyvälle paistetut perunat. Milloin se on metsän tuoksu, joka määrää valinnan, milloin ravintola-tytön kauniit silmänteet. Nämä maalais-rakkausseikkailut eivät suinkaan ole halveksittavia. Heillä on sekä sydäntä että terävyyttä, noilla tytöillä, ja kiinteät posket ja huulet verevät; ja heidän suutelonsa ovat voimakkaita ja meheviä kuin metsähedelmät. Rakkaudella on aina arvonsa, missä sen tapaa. Sydän, joka nopeammin sykkäilee tullessasi ja pari silmää, jotka itkevät poislähtiessäni, se on niin harvinaista, niin viehkeätä, ettei sinun milloinkaan pidä sitä halveksia.
Mutta mikä on rakkainta näillä suunnittelemattomilla kävelymatkoilla, on kuitenkin lakeudet, metsät, auringonnousut, hämärän hetket, kuutamoyöt. Tuo on maalarille kuin häämatkaa luonnon kanssa. On yksinään hänen kanssaan, pitkässä, häiriytymättömässä syleilyssä. Heittäytyy niitylle keskelle päivänkukkia ja unikkoja, antaa silmänsä hekumoida rikkaassa valonvirrassa, ja kaukaa siintää pieni kylä terävine kellotapulilleen, jolla soittaa puolipäivälyöntinsä.
Istautuu pienen puron kaiteelle, joka tammen juurelta juosta torisee eteenpäin keskellä korkeakasvuista, hentoa, elämätä uhkuvaa nurmea. Laskeutuu polvilleen, nojautuu eteenpäin ja juo kylmää, läpikuultavaa vettä, joka kastaa nenän ja parran, juopi sitä nauttien, hekumoiden, ikäänkuin suutelisi lähdettä, suu suuta vasten. Väliin, kun tapaa noissa puroissa syvemmältä vettä, riisuu päältänsä ja kömpii alas, ja silloin tuntee ihossaan, kiireestä kantapäähän, ikäänkuin vienon, viileän hyväilyn, kevyen, nopeasti juoksevan veden heikot väreet.
Sydän pulppuilee iloa kukkuloilla, vienoa surua metsäjärven vieremillä, kiihkoa, kun aurinko laskeutuu punaiseen pilvimereen, heittäen punaisia säteitä purojen vesille. Ja iltasin, kuun kulkiessa taivaalla, uneksii tuhansista ihmeellisyyksistä, jotka eivät koskaan juolahtaisi mieleen päivän polttavassa valossa.
No niin, sillä tavoin kulkiessani ympäri näillä seuduin, jossa nyt olemme, tulin eräänä iltana Benouvillen pieneen kylään, joka sijaitsee rannikolla Isportin ja Etrétat’in välillä. Tulin Fécampista ja seurasin rannikkoa, tuota korkeata muurinkaltaista rannikkoa, josta kalkki-vuorikielekkeitä pistäytyy mereen. Olin vaeltanut aina aamusta saakka hienolla, pehmeällä, äkkijyrkän partaalla kasvavalla nurmikolla, suolaisen meren vihurin alla. Ja täyttä kurkkua laulaen, kävellen reippain askelin, silmänräpäykselläni seuraten milloin kalalokin hidasta lentoa tuolla ylhäällä, jossa sen siipien valkoiset rajaviivat kuvastuivat taivaan sineen, milloin kalavenheen viheriällä merellä leijailevia, ruskeita purjeita, olin viettänyt onnellisen, vapaan ja suruttoman päivän.
Minut neuvottiin paikkaan, jossa majoitettiin matkustajia, jonkunmoiseen ravintolaan, jota talonpoikaisvaimo piti ja joka sijaitsi keskellä normannilaista pihaa, minkä ympäröi kaksoisrivi pyökkiä.
Jätin rannikon, ohjasin askeleeni suurien puiden ympäröimään majataloon ja esittäydyin nuori Lecacheurille.
Hän oli vanha, ryppyinen talonpoikaisvaimo, näöltään karmea, joka vastaanotti vieraitaan ilmeisellä vastenmielisyydellä, ikäänkuin olisi heitä epäillyt.
Oli toukokuu; pudonneet omenapuut kattoivat pidän tuoksuvilla kukilla ja satoivat lakkaamatta ohitsekulkevien ja nurmen päälle.
No, muori Lecacheur, onko teillä huonetta minulle?
Hämmästyneenä siitä, että tiesin hänen nimensä, vastasi hän: niin, siinäpä se onkin, kaikki ovat käytettyinä. Mutta voidaanhan lähemmin tarkastaa.
Viiden minuutin kuluttua olimme sopineet, riisuin päältäni reppuni ja panin sen kovaksi poljetulle multapermannolle maalais-kamariin, jonka huonekalustoon kuului sänky, kaksi tuolia, pöytä ja pesuvälineet. Se oli kyökin vieressä, joka oli suurenko ja mustaksi savustunut ja jossa vieraat söivät ateriansa talonväen ja emännän kanssa, joka oli leski.
Pesin käteni ia lähdin taasen ulos. Eukko keitti paraikaa puoliseksi kanaa, suuressa liedessä, jonka päältä riippui noesta aivan mustunut hahla.
Teillä on siis useampia matkustajia täällä, kysyin.
Hän vastasi tavallisella tyytymättömällä ilmeellään: luonani asuu nainen, vanha englantilainen nainen. Hän asuu toisessa kamarissa.
Minun onnistui, lisäämällä viisi ”souta" päivästä, hankkia itselleni oikeus syödä yksinäni ulkona pihamaalla, kun ilma oli kaunis.
Katettiin minulle pöytä oven ulkopuolella, ja minä aloin tarttua tuohon laihaan normannilaiseen kanaan, silloin tällöin ottaen kulauksen vaaleata siideriä tahi pureskellen suuria vehnäsämpylöitä, jotka olivat neljän päivän vanhat, mutta silti aivan makoiset.
Yhtäkkiä avattiin pihan veräjä, ja kummallinen ilmiö ohjasi askeleitaan taloon. Hän oli hyvin laiha, hyvin pitkä, niin huolellisesti kääriytynyt skotlantilaiseen punaruutuiseen saaliin, että olisi luullut häneltä puuttuvan käsivarsia, ellei pitkä käsi olisi pistäytynyt esille toiselta kupeelta, mikä piteli valkoista turisti-päivävarjoa. Hänen muumion kaltaiset kasvonsa, harmaiden, riippuvien kutrien kehyksessä, mitkä heilahtivat joka askeleella, sai minut, en tiedä minkätähden, ajattelemaan papiloteilla kaunistettua kapahailia. Hän meni kiireesti, luoden silmänsä alas, ohitseni ja katosi taloon.
Koko ilmiö oli niin koomillinen, etten voinut olla nauramatta; hän oli luullakseni naapurini, vanhahko englantilainen nainen, josta emäntäni oli puhunut.
En nähnyt häntä enää sinä päivänä. Seuraavana päivänä, kun olin asettautunut maalaamaan viehättävään laaksoon, joka ulottuu aina Etretatiin asti ja jonka kaikki tunnette, huomasin, nostaessani silmänräpäykseksi silmäni, jotakin kummallista kuvastuvan ilmaan korkealla kalliorannalla; se oli kuin lipuilla varustettu laivan-masto.
Se oli hän. Nähtyään minut hän katosi.
Tultuani kotiin murkinoimaan, istauduin yhteiseen pöytään tehdäkseni tuttavuutta tämän omituisen naisen kanssa. Mutta hän ei vastannut minun pieniin kohteliaisuuksiini eikä näyttänyt edes huomaavankaan niitä. Väsymättömällä itsepintaisuudella kaadoin hänelle vettä, liikuttavalla innolla ojensin hänelle vadin. Tuskin huomattava päänliike ja yksi ainoa englantilainen sana, jonka hän jupisi niin hiljaa, etten voinut sitä eroittaa, oli hänen ainoa kiitoksensa.
Lakkasin silloin häntä vaivaamasta, vaikka hän aina edelleen kiihotti uteliaisuuttani.
Kolmen päivän kuluttua tiesin hänestä yhtä paljon kuin nuori Lecacheur.
Häntä kutsuttiin miss Harriot’iksi. Etsiessään jotakin etäistä kylää, jossa viettäisi kesän, oli hän kuusi viikkoa sitten pysähtynyt Bénouvilleen eikä ensinkään näyttänyt aikovan vielä lähteä sieltä pois. Hän ei koskaan puhunut pöydässä ja söi hyvin nopeasti samalla lukien pientä protestanttilaista, mieltä ylentävää kirjaa. Samallaisia kirjoja hän jakeli joka ihmiselle. Yksin kirkkoherrakin oli saanut neljä kappaletta, jotka eräs poika oli ottanut hänelle viedäkseen neljän soun korvauksesta. Väliin tapahtui, että tuo nainen aivan äkkiarvaamatta, minkäänlaisetta syyttä tuommoiseen tunnustukseen, sanoi emännälleen: rakastan Herraa ylitse kaiken; ihmettelen häntä kaikissa hänen töissään, palvelen häntä koko luonnossaan, kannan häntä aina sydämessäni. Ja sitten hän jätti ällistyneelle eukolle yhden kappaleen noita kirjasia, joilla tahtoi kääntää maailman.
Kyläläiset eivät laisinkaan hänestä pitäneet. Koulumestari oli leimannut hänet ateistiksi, ja siitä saakka painoi yleinen Kirous hänen päällään. Muori Lecacheurin kysymykseen kirkkoherra oli vastannut: hän on väärä-uskolainen, mutta Jumala on armelias syntisille, ja luulen hänen siveellistä elämäänsä tahrattomaksi.
Nämä sanat: ateisti — väärä uskolainen, joiden todellista sisällystä ei ymmärretty, sai kaikki päätään pudistamaan. Sitä paitse kerrottiin, että tuo englantilainen nainen oli rikas ja viettänyt ikänsä alituiseen matkustellen, perheensä kun oli sysännyt hänet luotaan. Minkätähden hän oli ajettu pois? Tietysti jumalattomuutensa tähden.
Itse asiassa hän oli noita samalla kertaa kiihotettuja ja ennakkoluuloisia luonteita, noita itsepintaisia puritaania, joita Englanti niin suurissa määrin kasvattaa, noita vanhoja, hyväsydämisiä, sietämättömiä tyttöjä, jotka peloittavat ihmisiä hotelleissa, hävittävät Italian, tekevät Välimeren pienet, viehättävät kaupungit asumattomiksi, kaikkialle tuoden mukanaan kummallisia tapojaan, kivettyneitä Vestaali avujaan, selittämättömät muotinsa ja jonkunmoisen kantschukkihajun, joka miltei saa uskomaan, että heidät pannaan yöksi jonkinlaiseen koteloon.
Ainoa silmäys tuommoiseen naiseen oli tavallisesti riittävä ajamaan minut pakoon, kuten linnun, joka näkee pelottimen pellossa.
Mutta kysymyksessä oleva nainen näytti niin omituiselta, ettei hän ollut minulle vastenmielinen.
Muori Lecacheur, vaistomaisesti inhosi kaikkea, joka ei haiskahtanut talonpojalle, kantoi ahdasmielisyydessään, jonkunlaista vihamieltä vanhan piian kiihottuneita tapoja kohtaan. Hän oli keksinyt erityisen sanan häntä varten, sanan, joka varmaankin sisälsi hyvin paljon ylenkatsetta ja joka, jumala tiesi miten oli tullut hänen huulilleen, jonkunmoisen kummallisen ja monimutkaisen ajatustyön tuloksena. Hänellä oli tapana sanoa: hän on p-leellinen ihminen. Ja tämä sana, pantu yhteyteen tämän ankaran ja haaveellisen olennon kanssa, teki minuun vastustamattoman koomillisen vaikutuksen. Nyttemmin en kutsunut häntä milloinkaan muuksi, kuin ”p-leelliseksi”, ja minua erityisesti huvitti ääneen lausua tuo nimitys, nähdessäni hänet.
Muulla oli tapana kysyä muori Lecacheurilta: no, mitä vehkeitä sillä p-leellisella nvt tänä päivänä on ollut.
Ja eukko kihahti vastaan syvimmällä harmilla.
Voiko herra huvitellakaan, että hän on löytänyt sammakon, jolta sääri on rikki tallattu, ja kantanut sen kamariinsa ja pannut pesuvatiinsa ja sitonut sen aivan niin kuin sidotaan ihmistä. Eikö se ole hävitöntä?
Toisen kerran oli hän ulkona kävelyllään rannikolla ostanut suuren, juuri järvestä saadun kalan, vain heittääkseen sinne takasin. Ja vaikka kalastaja oli saanut hyvän hinnan, oli hän siitä enemmän raivostunut, kuin jos nainen olisi ottanut rahat hänen taskustaan, ja herjannut häntä silmät korvat täyteen. Vielä kuukausi sen jälkeen kalastaja ei voinut siitä puhua, katkeruudesta suuttumatta suurin surmin. Niin, p-leellinen, se oli oikea sana; tuon nimityksen oli korkeampi voima muori Lecacheurin mieleen johtanut.
Tallirengillä, joka kulki nimellä Sapeur sentähden, että nuoruudessaan oli palvellut Afrikassa, oli hieman toisenlainen käsitys. Hänellä oli tapana viekkaalla suun ihmeellä sanoa: hän on ollut tuommoinen liukaspieksu, joka vanhoilla päivillään on muuttunut. Semmoinen hän on ollut!
Voi, jospa hän olisi aavistanut, tyttö parka!
Pieni palvelustyttö, Séleste, ei palvellut häntä mielellään, tulemattani selville minkätähden, että hän oli vieras, toista rotua, puhui toista kieltä ja tunnusti toista uskoa. Ja ensimäiseksi ja viimeiseksi sentähden, että oli p-leellinen.
Hän kulutti aikaansa kuljeskellen ympäri seudussa, etsien ja palvellen jumalaa luonnossa. Eräänä iltana tapasin hänet polveutuneena pensaikossa. Näin jotain punasta häämöittävän lehtien lomitse, ja taivuttaessani pensaan oksia näin miss Harriotin nousevan ylös aivan hämmennyksissään siitä, että hänet äkkiarvaamatta oli tavattu tuossa asennossa, säikähtyneenä katsoen minuun, niinkuin päivänvalossa yllätetty yölepakko.
Välistä tehdessäni kallioilla tutkimuksia, ilmestyi hän näköpiiriin kallioiselle rannalle, ikäänkuin muistomerkki. Aivan haltijoissaan hän istui siellä ja katseli aavaa, kultaista ulappaa, suurta purppuroitua taivasta. Toisina päivinä huomasin hänet laakson pohjassa kulkemassa; hän liukui eteenpäin, käyden vakavasti ja jäntevästi, kuten aina englantilaiset; ja menin häntä vastaan, en tiedä minkä viettelemänä, ainoastaan heittääkseni ainoan silmäyksen hänen kummallisiin, kiihottuneisiin kasvoihinsa, joita kaunisti syvä sisällinen ilo.
Väliin tapasin hänet istumassa jossakin maalais-kartanossa, jossakin piilopaikassa, omenapuun varjossa, kirjansa polvellaan auaistuna ja silmäyksensä leijaillen kaukaiseen sineen.
Sillä minä en tullut täältä poislähteneeksi; tunsin itseni yhä lämpimämmin kiinnitetyksi tähän seutuun, sen aavaan, jylhään maisemaan. Viihdyin niin hyvin tässä tuntemattomassa maailmankolkassa, kaukana kaikesta melusta, vain lähellä maata, hyvää, verestä, kaunista, viheriää maata, jota meidän ennemmin tai myöhemmin on ruumiillamme väettäminen. Ja — enpä tahdo sitä kieltääkään — pidätti minua muori Lecacheurin luona hieman uteliaisuuskin. Olisin ani kernaasti halunnut hiukan tutustua tähän miss Harriot'iin ja tulla tietämään, mitä tuommoisen vanhan, ympärikuljeskelevan englantilaisen naisen sielussa liikkuu.
II
Alku lähempään tuttavuuteemme oli kyllä omituinen. Olin juuri päättänyt erään tutkimuksen, jonka huomasin, lempo vieköön, hyvin onnistuneeksi, ja onnistunut se olikin. Viisitoista vuotta myöhemmin myytiin se kymmenestä tuhannesta frangista. Muuten se oli yhtä yksinkertainen, kuin kaksi kertaa kaksi on neljä, ja aivan vasten kaikkia akateemisia sääntöjä. Taulun oikea puoli kuvasi kalliota, suurta, rosoista, ruskean, keltaisen ja punaisen liekon peittämää kalliota, jolle auringon valovirta valui kuin öljy. Takanani olevaa aurinkoa ei näkynyt, mutta valon säteet kohdistuivat suoraan kiveen ja sai sen hehkumaan kuin tuli. Te käsitätte. Edusta joka häikäsi, joka väreili valosta, edusta, joka suorastansa oli vallaton.
Vasemmalla meri, ei tuo sininen meri, jonka vivahdukset on kuin liuskakiven, vaan limsiömäinen meri, vihreänvalkoinen kuin vedellä seoitettu maito, kylmä ja kova tummansinisen taivaan alla.
Olin niin tyytyväinen taideluomaani, että tanssin sitä kotiin kautaessani. Olisin sinä hetkenä tahtonut nävttää sitä koko maailmalle. Muistan näyttäneeni sen muutamalle lehmälle, joka käveli laitumella tien poskessa, ja huutaneeni sille:
Tässä vasta saat nähdä jotakin, eukkoseni. Sen vertaista et joka päivä saa nähdä, sen sinulle sanon.
Tultuani kotiin huusin täyttä kurkkua muori Lecacheurille:
Hoi, hoi — tänne muori! Täällä saatte nähdä lemmon!
Eukko tuli ja katsoi tauluuni tuijottavin silmin, jotka eivät mitään nähneet, eivät edes voineet eroittaa, kuvasiko se härkää tai tupaa.
Samassa tuli miss Harriot ja sattui menemään ohitseni juuri samassa silmänräpäyksessä, jona minä näytin emännälle tauluani pitäen sitä käsi suorassa. Hän ei voinut olla sitä näkemättä, sillä pidin sen tahallani niin, että hänen katseensa täytyi siihen kohdistua. Hän seisahtui heti hämmästyen, ihastuen. Se sattui olemaan hänen lempikallionsa, jota hänellä oli tapana kiivetä ylös saadakseen rauhassa uinailla.
Hän huudahti brittiläisen aoh!, joka oli niin henkevää ja mairittelevaa, että hymyillen käännyin häneen ja sanoin:
Se on viimeinen tauluni.
Aivan haltijoissaan, samalla koomillisesti ja liikutuksella hän vastasi:
Oo, kuinka te ymmärrätte luontoa ihmetyttävällä tavalla!
Minä punastuin, enemmän mielistvneenä siitä kiitoksesta, kuin jos kuin jos kuningatar olisi sen lausunut. Tästä hetkestä saakka olin voitettu, valloitettu.
Olisin tahtonut suudella häntä, totta tosiaan, sitä olisin tahtonut.
Istauduin pöytään hänen viereensä, kuten ennenkin. Ja nvt hän puhui ensimäisen kerran, lausuen ilmi ajatuksensa: Oi, rakastan luontoa niin sanomattomasti.
Tarjosin hänelle leipää, vettä, viiniä. Tällä kertaa vastaanotti hän palvelukseni pienellä muumionkaltaisella hymyilyllä. Ja sitten aloimme puhua maisemista. Aterian päätyttyä nousimme yhtaikaa pöydästä ja menimme poikki pihan; luultavasti minua houkutteli mailleen menevän auringon meren yli heittämä, loimuava kilo; miten lienee ollut, mutta avasin rannalle päin antauvan veräjän, ja jatkoimme matkaamme rinnatusten, iloisina ja tyytyväisinä, niinkuin kaksi ihmistä, jotka ovat toisensa löytäneet ja ymmärtäneet.
Oli lempeä, lauha ilta, noita harvinaisen suloisia iltoja, jolloin ruumis ja sielu uhkuvat onnellisuutta. Kaikki on nautintoa, kaikki viehätystä. Lauhea, hyvältä hajahtava, nurmea ja liekon tuoksuttama ilma hyväilee mieltä hurmaavalla lempeydellänsä. Kävelimme pitkin jyrkkää kalliorantaa, silmäellen merta, jonka pienet aallot sata metriä allamme vienosti vyöryivät. Suun täydeltä hengitimme vilpasta vihuria, joka oli temmeltänyt yli meren ja vielä hieman vallatonna aaltojen pitkistä, suolaisista suudelmista hiveli kasvojamme.
Kääriytyneenä ruutuiseen saaliinsa, huumauksen leima kasvoillaan ja hampaat paljastettuina katseli englantilainen nainen auringon mahtavata pyörää, joka vyöryi mereen. Kaukana, kaukana palavaan taivaanrantaan kuvastui täysin purjein kiitävä kolmimasto-laiva, ja lähemmä rantaa kulki höyry, tupruttaen savuaan, mikä jäi jälelle kuin ääretön, yli koko horisontin ulottuva pilvi.
Tuo punainen pyörä vyöryi vyörymistään alas, tuuma tuumalta. Kohta hiveli se vedenpintaa, aivan liikkumattoman laivan takana, joka seisoi siinä keskellä hehkuvaa taivaankappaletta ikäänkuin tulipuitteisiin suljettuna. Tuuma tuumalta laskeusi se syvyyteen, nieli sen meri. Nähtiin sen laskeuvan, pienenevän, katoavan. Nyt sitä ei enää ollut. Pienen laivan himmeät piirteet vain kuvastuivat etäiseen taivaanrannan kultaan.
Hurmaantunein silmin katseli miss Harriot päivän loimuavaa kuolemaa. Olen varma siitä, että hän tunsi kiihkeän kaihon syliinsä painaa taivaan, meren, koko horisontin.
Kuulin hänen iupisevan: aoh! rakastan, rakastan. Näin kyyneleen vierähtävän hänen silmästään. Hän jatkoi: tahtoisin olla lintunen, jotta voisin lentää taivaaseen.
Ja hän seisahti eikä liikahtanutkaan, niinkuin usein olin hänet nähnyt kallioilla, jäsenet pingotettuina, punaisena purppuran punaisessa saalissaan. Minun tuli halu kuvata hänet skizzikirjaani. Olisi voinut sanoa häntä ihastuksen irvikuvaksi.
Minun oli pakko kääntyä pois hänestä, jotten nauraisi.
Sitten aloin teknillisillä termeillä puhua hänen kanssaan maalauksesta, ikäänkuin olisin puhunut kumppanin kanssa, värivivahduksista, värien voimasta ja arvosta. Hän kuunteli tarkkaan, käsittäen suurimmaksi osaksi, koettaen arvata himmeämpien sanojen merkityksen, koettaen syventyä ajatuksiin. Tuon tuostakin hän huudahti: Oh, ymmärrän, ymmärrän. Se on varsin ihmeellistä.
Menimme taasen kotiin.
Kun tapasimme seuraavana päivänä toisemme, tuli hän nopeasti luokseni ja ojensi minulle kätensä. Ja sillä olimme hyvät ystävät.
Hän oli oiva olento, jonka sielu, ikäänkuin vietereille asetettuna, teki äkki-arvaamattomia hyppäyksiä ihastuksen avaruuteen. Häneltä puuttui tasapainoa, niinkuin kaikilta vanhoilta piioilta, jotka käyvät viidettäkymmentä kohti. Hän näytti homehtuneen viattomuuteensa; mutta sydämessään hän oli säilyttänyt nuorteutta, lämpöä. Hän rakasti luontoa, kasvia ja eläimiä kiihkoisella rakkaudella, joka oli itänyt kuin vanhentanut vilja, hän rakasti niitä sillä aistillisella rakkaudella, jota hän ei milloinkaan ollut miehille sanonut.
Varma on, että hän, nähdessään nartun imettävän pentujaan, tamman juoksevan niitun poikki varsa kintereillään, linnunpesän täynnä piiskuttavia, suuta aukovia, alastomia poikia, alkoi ylenmäärin vapista.
Voi teitä yksinäisiä, ajelehtivia, sarallisia ihmisiä, voi teitä naurettavia, surkuteltavia olentoja, pidän teistä aina siitä saakka, kun opin hänet tuntemaan.
Huomasin pian hänella olevan jotain minulle sanottavaa, vaikka hän ei uskaltanut, ja tuo kainous minua huvitti. Kun aamusella lähdin ulos maalilaatikko selässäni, seurasi hän minua kvlän päähän äänetönnä, nähtävästi murheellisena ja etsien sopivata puheenalkua. Sitten hän jätti minut vhtäkkiä ja poistui kiiruusti käydä Iyllertäen.
Vihdoin hän muutamana päivänä rohkaisihe:
Haluaisin nahdä maalaavanne, olen hvvin utelias. Ja hän punastui, ikäänkuin olisi sanonut
jotakin kauhean julkeata.
Otin hänet mukaani pieneen syrjäiseen paikkaan Petit-Valiin, jossa juuri olin alkanut suurempaa maalausta.
Hän asettautui taakseni kohdisti kaiken huomaavaisuutensa liikkeisiini.
Mutta yktäkkiä hän kenties peljäten vaivaavansa minua sanoi: kiitän, ja poistui.
Pian hän kuitenkin tuli tuttavammaksi, eikä kohta kulunut päivääkään hänen nähtävällä mieltymyksellä pitämättä minulle seuraa. Hän nakkasi laskutuolinsa käsivartensa alle — minä en saanut sitä ehdolla millään kantaa — ja istautui viereeni. Tuntikausia hän istui siinä liikkumatta, sanomatta sanaakaan, seuraten silmäyksellään pensselin sivellyksiä. Ja onnistuttuani tehdä aavistamattoman, suuremmoisen sivellyksen, päästi hän tahtomattansa ilmoille huudahduksen ihmettelystä, ilosta ja ihastuksesta. Hän ikäänkuin hempeästi kunnioitti maalauskankaitani, piti jonkinlaisessa uskonnollisessa kunniassa inhimillistä, suuren jumalallisen luomakunnan jäljettelemistä.
Maalaukseni olivat hänelle melkein pyhät; joskus puheli hän kanssani Jumalasta koettaen kääntää minut.
Oi, jospa vain olisitte tietäneet, mikä kummallinen kunnianukko hänen Jumalansa oli, jonkunmoinen maalais-filosoofi ilman sanottavaa mahtia ja voimaa, sillä hän käsitti Jumalan aina loukkautuneeksi ja alakuloiseksi niistä vääryyksistä, joita hänen silmiensä edessä alinomaa harjoitettiin, ikäänkuin hän ei olisi kyennyt niitä estämään.
Muuten hän näkyi olevan hyvissä välissä Jumalansa kanssa, näyttipä tietävän hänen salaisuutensa ja vastoinkäymisensä. Hän sanoi: Jumala tahtoo tahi Jumala ei tahdo melkein samoin kuin kersantti sanoisi kaartilaiselle: Eversti on käskenyt.
Koko sydämestään surkutteli hän tietämättömyyttäni taivaallisista asioista, joita hän koki minulle selittää; ja joka päivä löysin taskuistani tahi maalaus-kotelostani tahi saappaistani, jotka olin oven ulkopuolelle asettanut harjattaviksi, noita hurskaita kirjasia, mitkä hän luulteni sai suorastaan paratiisista.
Kohtelin häntä kuin vanhaa ystävää, avonaisesti ja tuttavallisesti. Mutta pian huomasin hänen käytöksensä minua kohtaan hieman muuttuneen. Alussa en kuitenkaan ollut sitä huomaavinani.
Juuri kun istuin ja maalasin joko tuolla alhaalle laaksossa tahi jollakin solatiellä, sain äkkiarvaamatta nähdä hänen tulevan minua kohden nopein, rytmillisen askelin. Hän istautui heti hengästyneenä, ikäänkin olisi juossut, tahi ikäänkuin kiihkeä mielenliikutus olisi hänet vallannut. Hänen kasvonsa peitti tumma puna, tuo englantilaisillle omituinen puna, jota ei tapaa muissa kansoissa; sitten hän kalpeni ilman aihetta, tuli aivan tuhkanharmaaksi kasvoiltaan ja näytti melkein pyörtyvän. Vähin erin palautui hänen tavallinen ulkonäkönsä, ja hän alkoi keskustella kanssani.
Mutta keskellä lausetta hän nousi äkkiä ylös ja poistui jälleen semmoisella kummallisella kiireellä, että ihmettelin, olinko tehnyt hänelle jotakin vastenmielistä ja oliko hän tuntenut itsensä loukkaantuneeksi.
Viimein rauhoitin itseni sillä, että se mahtoi olla hänen tapansa, vaikka hän tuttavuutemme alussa minun tähteni oli koettanut sitä hieman sievistellä.
Palattuaan kotiin noilta pitkiltä kävelyiltään tuulisella rannikolla, tapahtui usein, että hänen pitkät kierteiset kutrinsa olivat suortuneet ja riippuivat kuin hervottomat vieterit. Ennen hän ei laisinkaan siitä välittänyt, vaan istautui ujostelematta pöytään, hapset tuulen hajoittamina.
Nyt hän sitä vastoin kiiruhti huoneeseensa järjestämään lampun-lasejaan, kuten minulla oli tapana niitä nimittää; ja nenäkkäällä kohteliaisuudella, jonka hän aina piti sopimattomana, hänelle sanottuani: Te olette tänäpänä kaunis kuin enkeli, miss Harriot! nousi heikko puna hänen poskilleen, kuudentoistavuotiaan tytön puna.
Sitten hän muuttui aivan auttamattoman araksi eikä tullut enää ensinkään luokseni, kun maalasin. Se on taite, ajattelin, se menee kai ohitse. Mutta se ei mennet ohitse. Nyttemmin häntä puhutellessani vastasi hän joko pakoitetulla välinpitämättömyydellä tahi tukahutetulla katkeruudella. Ja usein purki hän äkki-arvaamatta kiivauttaan, huonoa tuultaan, hermoheikkoisuuttaan. Tapasin hänet ainoasti aterioidessani ja olimme lakanneet puhumasta toistemme kanssa. Aloin toden totta uskoa, että olin häntä jollain tavoin loukannut, ja eräänä iltana kysyin häneltä: miss Harriot, miksi ette ole minua kohtaan niinkuin ennen? Mitä olen tehnyt, joka on voinut olla teille vastenmielistä? Te totta tosiaan pahoitatte minut.
Hän vastasi vihastuneella äänellä, joka kuului vastustamattoman koomilliselta: olen teitä kohtaan juuri se sama kuin ennen.
Väliin heitti hän minuun kummallisen silmäyksen. Olen sittemmin usein ajatellut, että kuolemaan tuomituilla varmaankin on tuo katse, kun heille julistetaan heidän viimeinen päivänsä. Hänen silmistään kiilui jonkunlainen hulluus, salaperäinen, polttava hulluus; ja myöskin jotakin muuta, jotakin kuumeentapaista, toivotonta, kärsimätöntä, voimatonta hieman saada aikaan jotakin, joka ei ole saavutettavissa. Ja minusta näytti myös siltä, kun hänessä paraikaa taisteltiin raivoisasti taistelu hänen sielunsa ja tuntemattoman voiman välillä, jota hän tahtoi kukistaa; — ja kenties jotain muutakin. Mistäpä minä sen tiedän?
II
Salaisuus tuli ilmi todellakin hämmästyvällä tavalla.
Joku aika sitten maalasin ahkeraan joka aamu auringon noustua taulua, jonka aihe oli seuraava:
Syvä, kahden puita ja pensaita kasvavan vieremän väliin suljettu solatie häipyi maidon valkoiseen autereeseen, tuohon puuvillannäköiseen autereeseen, joka auringon nousun aikana usein laskehtii laaksoon. Ja kauimpana paksusta ja läpikuultavasta usvasta näki, tahi paremmin aavisti katsoja vastaansa tulevan pojan ja tytön, käsivarret toistensa vyötäreillä, tytön kasvot käännettyinä poikaan, poika kallistuen tyttöön, suu suuta vasten.
Aikainen auringonsäde hiipi oksien lomitse ja tunkihe sumun läpi, niin että se loisti vaaleanpunaisena lempivän parin takana, ja heidän epäselvät varjonsa liitelivät eteenpäin niinkuin tumman hopeainen hohde. Se ei ollut totta tosiaan niinkään hullusti sommiteltu.
Olin saanut aiheen siihen pieneen Etretat-laaksoon ulottuvasta ahteesta. Kysymyksessä olevana aamuna oli minulle ollut onni nähdä juuri senlaatuinen usva kuin tarvitsin.
Äkkiä seisoi joku edessäni kuin peikko: se oli miss Harriot. Nähtyään minut tahtoi hän pötkiä pakosalle. Mutta minä huudahdin hänelle: Odottakaa, tulkaa tänne, minulla on jotakin teille näytettävää.
Hän läheni minua vastenmielisesti. Ojensin hänelle tauluni. Hän ei virkkanut mitään, mutta tarkasti sitä kauan aivan liikkumatonna ja purskahti yhtäkkiä itkuun. Hän itki vapisten ja valtavasti nyykyttäen, kuten silloin kun on kauan taistellut kyyneleitä vastaan eikä enää kykene, vaan, koetettuaan viimeisen kerran niitä tukehuttaa, jättäytyy niiden valtaan. Hypähdin ylös itse tämän käsittämättömän tuskan liikuttamana ja tartuin hänen käsiinsä ajattelemattomasta myötätuntoisuudesta, aito ranskalaisella tavalla, jossa teko käy ajatuksen edellä.
Hän antoi muutamaksi sekunniksi, kätensä levätä minun käsissäni, ja tunsin niiden vapisevan, ikäänkuin kaikki hermonsa olisivat nousseet kapinaan. Sitten hän veti eli paremmin repäsi ne pois.
En ollut ensimäistä kertaa elämässäni havainnut tuota vapisemista, ja tunsin nyt heti sen merkityksen. Semmoista huomatessani en milloinkaan erehdy. Oo, kun nainen, joka rakastaa, vapisee olkoon hän sitten viidentoista tahi viidenkymmenen vuoden ikäinen, koituu se niin suoraan sydämeeni, etten koskaan ole epätiedossa sen merkityksestä.
Koko hänen olentonsa oli vapissut, tutissut, horjahtanut. Olin siitä varma. Hän poistui minun voimatta sanoa sanakaan. Seisoin siinä ällistyneenä, ikäänkuin olisin tehnyt rikoksen.
En mennyt kotiin murkinalle. Sen sijaan tein kävelyn pitkin rantaa; tunsin halun sekä itkeä että nauraa. Koko asia tuntui minusta niin koomilliselta ja samalla surulliselta, itse olin mielestäni naurettava, ja käsitin, että hän oli onneton hulluuteen saakka.
Mitä tuli minun tehdä? Vihdoin tulin siihen johtopäätökseen, että oli paras matkustaa pois, ja päätinkin niin tehdä.
Kauan kuljeksin ympäri, surun ja haaveilun valtaamana, ja palasin kotiin vasta päivällistunniksi.
Istauduimme pöytään kuten tavallisestikin. Miss Harriot oli myös tullut ja aterioi äänetönnä ja vakavana nostamatta silmäystään pöydästä ja ketään puhuttelematta. Muuten hän oli kaltaisensa.
Odotin kunnes päivällinen oli päättynyt ja käännyin sitten emännän puoleen:
Niin, rakas muoriseni, nyt olen kohta täältä lähtevä pois.
Hämmästyneenä ja pahoitettuna, huudahti ukko:
No mutta, mitä herra sanoo? Jättääkö herra todellakin meidät? Ja minä, joka olin niin tottunut herraan.
Salaa katselin miss Harriotiin; ei ilmettäkään ollut kasvoissaan muuttunut. Mutta palvelustyttö Séleste oli katsonut minuun suurin silmin. Hän oli aika tyttöheilakka, noin kahdeksantoista vuotias, terve ja punaposkinen, vahva kuin hevonen, ja hyvin siisti, jota harvoin maaseudulla tapaa. Joskus suutelin häntä nurkissa, vanhasta tottumuksesta vain, tarkoittamatta sillä sen enempää.
Nousimme pöydästä.
Menin ja poltin piippuasi omenapuiden alla kävellen poikki pihamaan edestakaisin toisesta päästä toiseen. Kaikki ne ajatukset, jotka päivän kuluessa olivat aivoissaan kiehuneet, tuo omituinen keksintö aamulla, kummallinen ja intohimoinen rakkaus, jonka esineenä olin, muistot, jotka sen olivat herättäneet, kenties myös palvelustytön minuun heittämät silmäykset, kaikki nuo ajatukset, sikin sokin toisiinsa kiedottuina, olivat synnyttäneet minussa vallattoman, veitikkamaisen tunnelman, se sai huuleni polttamaan kuin suudelmista ja koko ruumiini pistämään tuosta — en tiedä miksi nimittäisin — joka viettelee ihmistä hulluuksiin.
Tuli yö, hämärä hiipi puiden ympäri ja näin Sélesten joka kulki pihan poikki menossa yöksi sulkemaan kanakoppia. Juoksin hänen jälkeensä niin kevyin askelin, ettei hän mitään kuullut, ja juuri kun hän kääntihe suljettuaan pienen luukun, jonka kautta kanat menevät sisään ja ulos, suljin hänet syliini suikaten hänen leveille, pyyleville kasvoillensa suutelon suutelonsa perästä. Hän puolustihe nauraen; hän ei näyttänyt ensimäistä kertaa olevan moisen vaaran alaisena.
Miksi päästin hänet yhtäkkiä? Minkätähden käännyin ikäänkuin ulkonaisen voiman pakoittamana? Kuinka tiesin jonkun seisovan takana?
Se oli miss Harriot, joka oli sisään menossa, joka oli nähnyt meidät ja seisahtanut ikään kuin olisi nähnyt peikkoja. Sitten hän katosi yöhön.
Riensin sisään häpeissäni, liikutettuna, enemmän murjottuna siitä, että hän oli tavannut minut tuommoisessa leikissä, kuin jos hän olisi äkkiä havainnut minut rikoksen teossa.
Nukuin huonosti, äärimmäisyyteen hermostuneena ja synkkien mielteiden ahdistamana. Olin kuulevinani nyyhkytyksiä. Mutta se oli varmaankin vain mielikuvitusta. Useamman kerran olin myös kuulevinani askeleita ja että avattiin etehisen ovea.
Aamua vasten nukuin vihdoin, aivan väsymyksestä tuhottuna. Heräsin myöhään enkä näyttäytynyt ennenkuin aamiaiseksi, vielä kovin hämilläni, tietämättä, minkälaisen kasvojen ilmeen pitäisin.
Ei kukaan vielä ollut nähnyt missi Harriotia. Varroimme häntä, mutta hän ei tullut. Muori Lecacheur käväsi hänen huoneessaan, mutta hän oli mennyt ulos. Luultavasti hän oli mennyt ulos jo päivän koittaessa, kuten usein teki, katsomaan auringon nousua.
Ei kukaan sitä kummastellut, vaan istauduimme pöytään ja aloimme äänettöminä syödä.
Oli lämmin, helle, noita kuumia, painavia päiviä, jolloin ei lehtikään liiku. Pöytä oli asetettu pihalle omenapuun alle; ja vähän väliä täytyi Sapeurin mennä täyttämään siiderikarahviinia, jonka janoiset kurkkumme tyhjensivät. Séleste kantoi vadit keittiöstä, lammasraguuta perunoiden kera, paistettua jänistä ja salaattia. Viimeiseksi hän asetti eteemme lautanen kirsimarjoja, vuoden ensimäisiä.
Tahdoin huuhdella ja hieman virkistää niitä ja pyysin sentähden tytön näkemään ämpärillisen oikein raikasta vettä.
Hän palasi viiden minuutin kuluttua ja selitti, että kaivo oli kuivunut. Hän oli laskenut koko nuoran alas, kunnes ämpäri kolhaisi pohjaa vastaan, mutta kuitenkin nostanut sen tyhjänä ylös. Muori Lecacheur tahtoi omilla silmillään tulla siitä vakuutetuksi ja lähti myös kaivolle. Palattuaan hän sanoi siellä alhaalla olevan jotain kummallisen näköistä. Varmaankin oli joku naapureista ilkeydestä sinne heittänyt jotain vanhaa romua.
Minä tahdoin myös katsoa tuota ihmettä toivoen paremmin eroittavani mitä se oli ja kallistuin sentähden reunan yli. Epäselvästi huomasin jotain valkoista. Mutta mitä se oli? Silloin pälkähti päähäni kiinnittää lyhty nuoraan ja laskea se alas. Keltainen valo häilyi pitkin kivimuuria painuen yhä syvempään. Sapeur ja Séleste olivat myös saapuneet paikalle, ja olimme kaikki neljä kallistuneet reunan yli. Lyhty seisahtui jonkun hämärän läjän päälle, joka oli mustan ja valkoisen sekaista, jotakin kummallista, käsittämätöntä.
Se on hevonen! huudahti Sapeur. Näen kavion. Se on hypännyt aidan yli, tullut tänne ja jahnustellut kaivoon.
Mutta yhtäkkiä viilsi värähdys minua luihin ja ytimiin saakka. Olin huomannut jalan, ylösojennetun säären; ruumis ja toinen sääri olivat veden alla.
Matalalla äänellä ja vapisten niin, että lyhty luisui yli kengänpohjan tuolla alhaalla, änkytin:
Se on nainen, joka — joka — joka on tuolla alhaalla — se on miss Harriot.
Muori Lecacheur ja Séleste parkasivat täyttä kurkkua ja juoksivat tiehensä. Mutta Sapeurin kasvoissa ei muuttunut ilmettäkään; hän oli nähnyt kamalampia Afrikassa.
Meidän piti saada ruumis ylös. Kiinnitin nuoran lujan rengin vyötäröille ja hinasin hänet alas hiljaa ja varovasti ja näin hänen katoavan syvyyteen. Käsissään hän piti lyhtyä ja toista nuoraa. Kohta kuulin hänen äänensä, joka humisi kuin olisi maan sisälmyksistä noussut: seis! ja näin hänen nostavan vedestä jotakin — toista säärtä — ja sitten sitovan nuoran nilkkaluiden ympärille ja huutavan: nostakaa!
Hinasin hänet ylös; mutta käsivarteni tuntuivat kuoleutuneilta, lihakseni veltoilta, ja pelkäsin hänet päästäväni. Kun hänen päänsä oli noussut ylös kaivon suulle, kysyin: no? ikäänkuin olisin odottanut hänen tuovan jotakin tietoja häneltä tuolta alhaalta.
Nousimme molemmat kaivon kiville ja aloimme hinata ylös ruumista, kallistuneina kaivon suulle.
Muori Lecacheur ja Séleste vakoilivat meitä matkan päässä tuvan seinän takana. Nähtyään hukkuneen mustat kengät ja valkoiset sukat nousevan kaivon suulle, lähtivät he uudelleen pakoon.
Sapeur tarttui hänen sääreensä, ja sillä tavoin hän nostettiin ylös kaivosta julkeimmassa asennossa, siveä tyttö-parka. Kasvot olivat kauhean näköiset, mustat ja revityt; ja hänen pitkät harmaat hiuksensa riippuivat vettä valuen ja likaisina, hajallaan ja ainaiseksi suortuneina. Sapeur mutisi halveksivasti:
Oh, p-le, kuinka on laiha!
Kannoimme hänet huoneeseensa ja kun molemmat talon naiset yhä edelleen pysyivät paossa, täytyi minun rengin avulla pukea ruumis.
Pesin ensin surkeasti vääntyneet kasvot. Sormellani avasin hieman toista silmää, joka katsoi minuun kaamealla, sammuneella silmäyksellä, ruumiin kylmällä, kauhistavalla silmäyksellä, joka näkyy johtuvan ikäänkuin elämän takaa. Järjestin niin hyvin kuin taisin hänen hajallaan olevat hapsensa ja aikaansain kömpelöillä sormillani aivan uuden ja omituisen hiuspuvun. Sitten riisuin häneltä läpimärät vaatteensa, salaperäisellä kainoudella, ikäänkuin olisin ruumista häväissyt, paljastaen hänen olkapäänsä ja rintansa ja pitkät käsivartensa, jotka olivat ohuet kuin pari oksaa.
Sitten läksin poimimaan kukkia, unikukkia, sinivuokkoja, päivänkukkia ja tuoresta, tuoksuvaa nurmea ja peitin niillä hänen vuoteensa.
Viimeiseksi oli minun suorittaminen muutkin mahdollisuudet, hänellä ei ollut luonaan ketään läheistä. Hänen taskustaan löysin viimeisessä silmänräpäyksessä kirjoitetun kirjeen, jossa hän pyysi tulla haudatuksi tähän kylään, jossa oli viettänyt viimeiset päivänsä. Sydäntäni kouristi mieltä kuohuttava ajatus: tahtoiko hän minun tähteni jäädä tänne?
Iltasemmalla saapuivat kylän juoruämmät katsomaan ruumista, mutta en päästänyt ketään sisään; tahdoin yksinäni olla hänen luonaan ja valvoin koko yön.
Tarkastin häntä kynttilän valossa, tuntematonta nais-parkaa, joka oli kuollut täällä vieraassa maassa, semmoisen kuoleman! Jättikö hän jossakin jälkeensä ystäviä tahi sukulaisia? Kuinka oli hänen lapsuutensa, hänen elämänsä kulunut?
Mistä oli hän tullut yksin, ympäri kuljeksien, koditonna kuin hylkykoira? Mikä salaperäinen kärsiminen ja epätoivon historia oli kätkettynä tuohon rumaan ruumiiseen, jota hän elämänsä läpi oli kantanut kuin häpeällistä virhettä, naurettavaa kuorta, joka hänestä oli karkoittanut kaiken rakkauden ja ystävyyden?
Oi, kuinka onnettomia olentoja kuitenkin löytyy! Eikö tuon edessäni olevan ihmisraunion yllä levännyt järkähtämättömän luonnon ikuinen vääryys? Hänen elämänsä oli päättynyt ilman että hänellä kenties milloinkaan oli ollut sitä, joka ylläpitää kovaosaisimmankin, toivo kerran tulla rakastetuksi. Sillä miksi hän muuten olisi sillä tavoin hiipinyt pois elämästä, miksi pakeni hän kaikkia? Minkätähden rakasti hän niin intohimoisesti kaikkia niitä eläviä olentoja, jotka eivät kanna ihmisen nimeä?
Ja minä käsitin, että hän rakasti Jumalaa ja että hän toivoi palkintoa kärsimisestänsä jossakin toisessa maailmassa. Hän oli muuttuva mullaksi, josta oli versova kasvi. Auringon valossa hän oli kukkiva, lehmät olivat hänet taittavat ja syövät, taimenna hänet linnut olivat noukkivat, hän oli muuttuva eläimen lihaksi ja sitten — taasen ihmisen lihaksi. Mutta se, jota kutsutaan sieluksi, oli sammunut tuolla alhaalla syvässä kaivossa. Hän ei kärsinyt enää. Hän oli vaihtanut elämänsä toisiin elämän muotoihin, jotka hänestä alkunsa saisivat.
Tunnit kuluivat ollessani tuossa äänettämässä, synkeässä yksinäisyydessä kuolleen vartijana. Heikko valo ennusti aamuruskoa; sitten hiipi punainen säde hänen vuoteellensa ja valaisi hurstit ja hänen kätensä. Tätä hetkeä hän aina oli rakastanut. Unestaan heränneet linnut visertelivät puissa.
Avasin ikkunat selko selälleen, vedin syrjään uutimet niin että koko taivas voi meidät nähdä, ja kallistuen kylmään ruumiseen, otin hänen vääntyneet kasvonsa käsieni väliin ja painoin hiljaa, ilman pelkoa ja ilman inhoa, suutelon, pitkän suudelman näille huulille, jotka eivät milloinkaan ennen olleet sitä vastaanottaneet. — — — — —
Leon Chenal vaikeni. Naiset itkivät. Kuskilaudalla kuului kreivi d'Etrailles niistävän nenäänsä kerta toiseensa. Vain kuski oli edelleen puolinukuksissa. Hevoset, joita piiska ei enää peloittanut, olivat hiljentäneet vauhtinsa, ja vetivät veltosti. Vaunut tuskin liikkuivat. Oli ikäänkuin ne olisivat yhtäkkiä joutuneet kiinni, äärettömän tuskan painamina.
Mikkelin Sanomat n:ot 77 ja 80-86 9. ja 16.-30.7.1901.
