Markkinat Goltvassa.
Maksim Gorkij.
Suomennos Työmiehelle.
Goltvan kaupunki sijaitsee avonaisella niittyjen ympäröimällä paikalla, joka muistuttaa mereen pistävää niemekettä. Huoneiden keskeltä kohoaa huonon, valkean, puustarakennetun kirkon kolme tornia pilvetöntä taivasta kohti. Kultaiset ristit kadottavat muotonsa heijastaessaan auringonsäteitä takaisin, — ovat kirkkaassa tulessa palavien tulisoihtujen näköisiä.
Itäänpäin kaupungista leviää laajat pellot — kapeat tiet kiemurtelevat kuten käärmeet viljapeltojen välitse ja karja näyttää kaukaisella vainiolla lasten lelukokoelmalta. Länteenpäin on maa vaihtelevampaa, silmänkantomatkaa vaan taloja ja rakennuksia, korkeiden poppelipuiden ympäröiminä vainioiden keskellä... Se on rikasta, taajaan asuttua vähävenäläistä maata!
Suurella torilla, jossa on ajoneuvoja toinen toisensa vieressä, kiehuu tuhatääninen ihmisjoukko. Kaikkialla tunkeilee ja rähisee kansaa, yli muiden kuuluu korkeat, vihlovat naisäänet. Kymmenen vähävenäläistä talonpoikaa ei puhu yhdessä minuutissa niin montaa sanaa kuin kolme juutalaista samassa ajassa, ja kolme juutalaista taas ei puhu minuutissa niin paljoa kuin yksi ainoa mustalainen. Jos tahtoo vertausta käyttää, niin vähävenäläinen on kanuuna, juutalainen — kevyt kivääri ja mustalainen — kuularuisku. Mustalaisten tummat kasvot, musta tukka ja valkeat hampaat sukeltavat vähä väliä muusta joukosta esiin, heidän omituinen, intohimoinen kielensä, kurkkuääniä täynnä, kaikuu alati korvissa. Heidän nopeat liikkeensä ovat kauniit mutta samalla vaaralliset, mustat silmät, sinisine valkuaisineen katselevat viekkaasti ja röyhkeästi. — Notkeina ja vikkelinä muistuttavat he sieviä maaliskuun kettuja, toisinaan taas irvistävät heidän hampaansa kuten nälkäisten susien. Neljä mustalaista on erään talonpojan ympärillä, joka vakuuttavasta puhetulvasta hämmästyneenä kääntelee päätään. Hän seisoo heidän keskellään, raapii tukkaansa ja käsittää vaan hitaasti. Hän taluttaa varsaa suitsista; varsaa ahdistaa kärpäset yhtä ankarasti kuin mustalaiset sen isäntää ... Näiden takana seuraa suuri ihmisjoukko asian kulkua...
”Odota ...” sanoo rvssä.
”En tahdo” huutaa mustalainen, ”miksi pitäisi minun odottaa — en siitä suinkaan palkkaa saa! Minä sanon sinulle rehellisesti kuten jumalan edessä — minun hevoseni on sellainen, että itse Goltvan kuvernööri sillä mielellään ratsastaisi vaikka Goltvasta aina Pietariin asti. Sellainen minun hevoseni on. Mutta entä sinun? Se on vaan minun
hevoseni näköinen siinä, että sillä on häntä ja neljä jalkaa! Mutta minkälainen häntä? Onhan se häpeä, todella häpeä ...”
Mustalainen tarttuu hevosen häntään, koettelee ja nostelee sitä ja rähisee lakkaamatta. Hänen toverinsa kiertelevät hänen ympärillään:
”Anna nyt olla! Häviät sinä vaan vaihtokaupassa! Sinähän olet tyhmä!... Anna hänen nyt vaan mennä ...”
”Minäkö häviän? No sitte vaihetan tämän kerran tappiolla! Enkö ole itse hevoseni ja kukkaroni herra? Minua miellyttää tämä mies, ja tahdon että hän tekee hyvän kaupan! Kuule sinä ukko, kiitä jumalaasi siitä! ...
Talonpoika ottaa lakin päästään, kääntyy kohden kirkkoa ja tekee ahkerasti ristinmerkkejä.
”No nyt Jumala kauppasi siunaa”, huutaa mustalainen. ”Ota hevoseni ja ajattele minun hyvää sydäntäni ... Ota se ja anna minulle viisi hopearuplaa... Ei kopeekkaakaan enempää!... No päätetty!... Anna kätesi...”
Talonpoika paiskaa kättä koko voimallaan ja sanoo:
”Minä annan kaksi!”
”Neljä ja puoli!”
”Kaksi!”
Mustalainen oli tarttunut talonpojan käteen niin kovasti, että tämä heilutteli sitä vähän aikaa ilmassa ja tarkasteli sitte vieläkö se oli eheä.
”Tasan neljä!”
”Kaksi!” vahvisti talonpoika äskeistä tarjoustaan.
”No”, sanoo mustalainen, ”mene vaimosi luo ja sano hänelle että sinä olet tyhmä ...”
”Kaksi ja puoli ruplaa”, sanoo talonpoika.
”Kuuleppas, lue vielä yksi rukous!”
Jälleen tekee talonpoika kirkkoon päin kääntyneenä ristinmerkkejä.
”No ota se sitte itsellesi onneksi, minulle vahingoksi; sinä olet hyvä mies, — ja minä en tahdo sinulta rahaasi ottaa — eikä sinulla sitäpaitsi taida sitä ollakaan ... Annatko kolme ja puoli ruplaa?”
”En”, sanoo ryssä päätään pudistaen ja katsellen mustalaisen tummaa, pörröistä hevosta.
”Kolme ja puoli?”
”En ...”
”Toivoisin että sinun vaimosi tuhannen kertaa sanoisi ei”, kun sinä häneltä naurissoppaa pyydät! Anna edes nuo pyöreät kolme ruplaa? Et sitäkään? No niinpä ota sitte omasta hinnastasi. Haa, rahani ja kaunis hevoseni ovat menneet!”
He vaihtavat hevosia; ryssä menee eteenpäin ja taluttaa vaihdettua tummanruskeata tammaansa, joka välinpitämättömän näköisenä hänen perässään köntystelee. Sen pää riippuu surullisesti alhaalla, alahuuli miltei lakaisee maata ja sen väsyneet silmät tirkistelevät ihmisjoukkoa, joka sitä kriitillisin katsein mittailee.
Mutta pian tulee talonpoika takaisin. Hän kävelee niin nopeasti, että hevonen tuskin kykenee häntä seuraamaan, kasvonsa ovat hämmästyneen ja kiintyneen näköiset. — Mustalaiset katselevat häntä rauhallisina puhuvat jotain keskenään omituisella kielellään.
”Se on väärä asia”, sanoo talonpoika, tultuaan heidän lähelleen ja ravistaa päätään.
”Mikä asia?” kysyy eräs mustalaisista.
”Minkä te olette minulle ...”
”Mitä olemme me sinulle?”
”Odotahan nyt!... Kuinka...”
”Mitä kuinka?”
”Odotahan nyt!”
”Mitä sitte? Ettäkö tammasi varsoo? Et suinkaan sinä ukko rukka ole vielä sen kanssa naimisiin mennyt!”
Ympäriltä kuului naurua. Talonpoika raukka kääntyi ihmisjoukkoon; ”Hyvät ihmiset”, huutaa hän, ”auttakaa minua! He ovat antaneet minulle hampaattoman konin minun hampaallista varsaani vastaan!”
Talonpojat rakastavat taitamatonta yhtä paljon kuin heikkoakin. He siis asettuvat mustalaisen puolelle.
”Missä sinun silmäsi olivat?” kysyi eräs vanha mies.
”Mitäs menet mustalaisen kanssa kauppoihin!” selittää toinen.
Petetty talonpoika kertoo, että hevosella ei ole yläleuvassa ollenkaan hampaita.
”Mitä minä sillä nyt teen? Se ei voi syödä! Miten pullistunut sen mahakin on!”
Kaksi tai kolme miestä alkaa puolustaa talonpoikaa. Syntyy aika meteli, pahimmin kaikista kirkuvat mustalaiset.
”Jaa, mieskulta, mitä varten olet kauppoin ruvennut. Et kai tiedä, miten hevosta ostetaan? Hevosen ostaminen on yhtä tärkeä kuin vaimon valitseminen — aivan yhtä tärkeä... Kuulehan kun kerron sulle kauniin kertomuksen: kuinka kolme veljestä lähti kerran maailmaan, kaksi viisasta ja yksi tyhmä — juuri kuin sinä ...
Toiset mustalaiset kiljuvat häntä puolustaakseen, vähävenäläiset vastustavat haukkuen, tungos tulee aina suuremmaksi ja kovaäänisemmäksi.
”Mitä pitää minun tehdä, hyvät ystävät?” kysyy loukattu katkerasti.
”Mene poliisia hakemaan!” huudetaan hänelle.
”Sen teenkin!” selittää hän päättävästi.
”Odotappas mies!” pidättää mustalainen häntä. Tahdotko saattaa minut perikatoon? Koetappa vaan se tehdä! Anna minulle kolme ruplaa, niin saat hevosesi takaisin! Tahdotko? Anna kaksi? Ymmärrätkö? No mene sitte ja tee valitus ...”
Talonnojallekaan ei ole poliisin näkeminen juuri mieluista, ja hän tuumii. Kaikilta suunnilta annetaan hänelle neuvoja, mutta hän seisoo vaan ja tuumii itse. Viimein tekee hän päätöksen.
”No kuulehan nyt”, sanoo hän surullisena mustalaiselle, ”Jumala sinut tuomitkoon ... Anna minulle hevoseni ja pidä ne kaksi ja puoli ruplaa jotka olet saanut.”
Ja mustalainen suostuu siihen, ollen tekevinään suuren armon.
”Sepä oli viekas!” ylisti joukko mustalaista hajaantueseaan joka taholle.
*
”Hienointa, tuoreinta, puhtainta, hyvin leviävää, hyvältä haisevaa, juoksevaa moskovalaista tehtaantervaa! Kuusi kopeekaa litra, viisitoista neljännesmitta! —” huutaa etäs tervakauppias, joka juuri nousee vaunuun. Vaunu, tynnyri ja kauppias itse — kaikki on yhtä mustia, yhtä haisevia ja täynnä tervaa.
”Ehkä annatte litran viidellä kopeekalla?” kysyy eräs leveähousuinen mies, olkihattu päässä tervakauppiaalta.
”En! Viidellä kopeekalla en voi, olen hovinherroille vannonut kuudella myöväni ...”
”Ehkä sentään annatte viidellä?”
”Mahdotonta ...”
”Ah... Aivan mahdotontako?”
”Kuulehan isäkulta, minä myyn sinulle viidellä kopeekalla, mutta elä puhu kenellekään ... Etkä puhu?”
”En, en minä sano mitään...”
”No niin, annappas nyt vaan astiasi tänne.”
”Mitä varten?”
”Että panen siihen tervaa!”
”Minä en tarvitse teidän tervaanne, olen jo sitä ostanut. Kuusi kopeekkaa maksoin ja juuri teiltä ostin ... Tahdoin vaan tietää, annatteko sitä halvemmalla ...”
Tervakauppias ajaa vaieten pois, vetää ohjakset kiinteämmälle, pujottelee vaunujen välitse ja ylistää tavaraansa ... Mies seuraa häntä katseillaan ja sanoo eräälle toiselle:
”Ellen olisi aamulla ostanut tervaa, olisi minulla nyt kopeekka enempi rahaa taskussani ...”
”Mitäs siitä ... Mutta tänään on kuuma!”
”Aivan kuin helvetissä ...”
”Onko sinun isäsi sieltä kirjoittanut, miten kuuma siellä on?” kysyy eräs lähellä olevista.
*
Painostava kuumuus yhä lisääntyy. Tervan, hevosenlannan ja hien haju täyttää ilman. Kaikkialla seisoo tai makaa härkiä vaunujen edessä, katsellen hyväntahtoisilla silmillään maahan. Näyttää siltä kuin ajattelisivat ne, — niin ilmeekkäät ovat niiden piirteet, niiden silmät loistavat niin surumielisesti. Lehmät ja vasikat ammuvat, lampaat määkivät, viikatteet, joita ostajat koettelevat, kalisevat. Ihmisiä, jotka kaupittelevat karjaa tai nahkoja, makaavat vaunujen alla odotellen ostajia. Nämät kävelevät vaunujen välissä, katselevat karjaa, ja astelevat varovasti myyjien jalkojen joukossa. Jokaisella myyjällä on kädessään piiska, ja härkiä lähestyessään pitävät he velvollisuutenaan antaa näille rauhallisille eläimille muutamia lyöntejä. Härät kohoavat hitaasti ylös, jos ovat maanneet, tai liikkuvat sinne tänne, jos ovat seisoneet.
”Paljoko tahdotte tästä naudasta?” kysyy ostaja.
Vaunujen alta kuuluu vastaus:
”Yhdeksäntoista ruplaa ...”
”Liijan paljo”, ... tuumii ostaja, menee edelleen tai kysyy:
”Miksi ette pyydä koko sataa täyteen?”
”Minä en tahdo enempää kuin tarvitsen — ja en tarvitse enempää. Mutta jos te olette niin hyvä että annatte sata ruplaa, — otan minä sentään nekin … ”
”Minä kiitän teitä ... Ja paljostako te sen todella annatte?”
”No ettei tarvitse niin kauvan kaupitella, otan minä teiltä myös — yhdeksäntoista ruplaa...”
Alkaa tinkiminen. Kauppiaat eivät kiirehdi, se ei kuulu heidän luonteeseensa; myöjä ei tule vaunujensa alta pois, ennen kuin on vakuutettu, että ostajalla on todet mielessä. He lähestyvät toisiaan, lyövät kättä, tarjoavat kymmenen kertaa tai enemmänkin, menevät pois ja tulevat jälleen takasin. Kaikki tapahtuu hitaasti, vakaumuksen kautta. Raakaa, korkeaäänistä, isovenäläistä kiroamista ei täällä kuule, vaan sen sijaan pilkallisia, sattuvia vitsiä. Eivät ihmiset myöskään yleensä toisiaan täällä sinuttele. Vanha mies, joka ostaa parrattomalta nulikalta paria mullikkaa, puhuu esimerkiksi seuraavaan tapaan:
”Minusta näyttää, että te, hyvä poika, oletta jättäneet äidin maidon liijan aikaseen, sillä teidän puheessanne en voi löytää paljo järkeä ...”
”Mutta katsokaahan toki, isäkulta! Nehän ovat niin kauniit — sarvet ovat niin sirot! ...”
”Sarvillako te kynnätte? No ostakaa sitte pukki, — niillä on vielä kauniimmat sarvet ...”
*
Israelin pojat sorisevat vaunujen välissä kuten varpuset. He ottavat kaikesta selvää, sekaantuvat joka paikkaan ja ostavat
kaikilta. Kauppiaat kutsuvat heitä ”sinäksi” ja katselevat heitä läpi sormien.
Erään vaunun luona alkaa siihen sidottu lehmä yh’äkkiä hoiperrella, ja kaatuu kuten suonenvedon kohtaamana maahan. Lehmän omistajatar hyppää vaunusta alas ja kiertää sairasta eläintä kuin pyörremyrsky.
Kauhea säikähdys kuvastuu naisraukan kasvoilla, kun siten yh’äkkiä menetti toivonsa saada eläin terveenä myydyksi.
”Oi Jumala! Oi hyvät ihmiset! Auttakaa toki ... mikähän sitä vaivaa. Oi synnitön Jumalan äiti!”
Pian kerääntyy suuri ihmisjoukko, joka innokkaasti keskustelee onnettomuudesta. Arvellaan sinne tänne, minkätähden lehmä on sairastunut ja mitenkä se olisi paraiten parannettava. Eräs hyvin vanha mies, kokonaan ryysyihin puettu, tulee esiin ja alkaa loihtia lehmää, mutisten jotain rukousta. Väkijoukko ottaa lakit pois päästään, ja odottaa ääneti, ristinmerkkejä tehden rukouksen tulosta. Sillävälin yrittää lehmä pyrkiä ylös, mutta putoaa ruumiinsa koko painolla takasin maahan. Se hengittää raskaasti ja silmissä on tuskan ilme. Lehmän omistaja ottaa lakin päästään ja alkaa sillä hieroa lehmän selkää, sitte heiluttaa hän sitä kolme kertaa ympäri ja kolme kertaa hännän ympäri. Sekään ei auta mitään. Sitte tuodaan pullo tervaa ja kaadetaan lehmän kurkkuun, sitte seuraa tärpätti, kunnes viimeinkin näkyy eläinlääkäri, eräs synkkä katseinen talonpoika, selässä joukko erilaisia instrumentteja. Hän katselee eläintä tärkeän näköisenä ja lyö ruosteisen naulan sen kaulasuoneen. Paksu, musta veri virtaa suihkuna esiin. Joukossa on myös eräs sivevssaarnaaja. Hän katselee lehmää ja sen onnetonta omistajaa ja sanoo:
”Jumala on teitä rangaissut, ukkoseni, koska tahdoitte salata, että lehmänne oli sellaisessa tilassa ... Ja Jumala on ihmisille ilmaissut asian oikean laidan. — Niin se on!”
Vähävenäläinen katselee häntä ja nyökkää surullisesti päällään.
”Jumala tietää minun aalaisuuteni”... mutisee hän huokaillen.
*
Vieressä näytellään toisenlaista näytelmää. Eräs eukko huitoo käsillään kuten tuulimylly siivillään, ja haukkuu ”ukkoaan”. Ukko istuu maassa ja nauraa tyytyväisenä. Hänen nenänsä on punanen ja kiiltävä, lakki on takaraivolla, paidankaulus auki ja aurinko paistaa suoraan hänen kasvoihinsa ja rintaansa.
”Sinä räsymekko! Etkö sinä häpeä tuolla tavalla irvistellä? Laiskuri sinä olet! Minä otan ruoskan ja annan sinua selkään,
niin että tuntuu ...”
”Ole-jena! Rau-hoitu-han toki!” sanoo mies ja katsoo vaimoonsa. ”Kuule — Minä ostan sinullekin mitallisen olutta.”
”Oho” tiuskaa vaimo ... ”mikä hävyttömyys!”
Hän kumartuu alas, tarttuu mieheensä koettaa suurella vaivalla saada hänen juopunutta ruumistaan siirretyksi vaunujen alle. Mies kolahuttaa päänsä pyörää vasten ja varottaa vaimoaan:
”Minulla on pullo housuntaskussa... varo vaan, ettet lyö... sitä rikki ...”
Mutta hetkisen kuluttua juovat he oluttaan yhdessä kaikessa ystävyydessä, ja tuo hyvä, vaikkakin hiukan ankara vaimo on laittanut rakkaalle puolisolleen sellaisen vuoteen oljista, ettei tämä suinkaan enää päätään pyörään satuta.
*
Eräs aivan nuori juutalainen kantaa rintansa yliriippuvaa laatikkoa ja huutaa:
”Hienointa tupakkaa! Vahvinta tupakkaa! Se on pirun valmistamaa ja savusta kuolee naiset”.
”Kyllä sen täytyy olla hyvää tupakkaa jos naiset savusta kuolevat!” huutaa eräs mies.
Torin keskellä muudostaa kaksi telttiriviä kadun, jolla tunkeilee kansaa. Erään esiripun takana pelataan arpaa. Nuori juutalainen, jota väkijoukko ympäröitsee, huutaa milloin rauhallisella milloin kiihoittuneella äänellä:
”Punanen! Musta! Pari! kadottanut !”
Hiukan sivulla pyytää eräs nuori, epätoivoisen näköinen poika toiselta:
”Anna toki minulle yksi rupla! Ehkä voitan rahani takaisin ... Oi etten olisi koskaan tuota pirullista peliä nähnyt ... Se pyörii ja pyörii ja lopuksi ...”
Eräs jaroslavilainen talonpoika myöskentelee kampoja, saksia, veitsiä ...
”Katsokaahan tänne! Ulkomaisia tavaroita! Pääkaupunkilaisia kirjoja! Hyvältä tuoksuavaa saipuaa! Taivaallinen tuoksu! Nuori mies! saanko antaa teille pienen kirjasen mieleiseksi luettavaksi? Ettekö tahdo tarkastaa, se on hyvin jännittävä — ”Ivan Iljitsin kuolema”. Ja sitte vielä hauska komedia — ”Sivistyksen hedelmät”. Siinä pilkataan pääkaupungin herroja ja venäläisiä talonpoikia. Minä myön sen kahdestakymmenestä kopeekasta! Kreivin teos kahdestakymmenestä kopeekasta, halvemmalla ei myy kukaan. Tai tahdotteko ehkä ”Hopeisen prinssin”? Siinä puhutaan keisari Ivan Julmasta ... Koska minä olen sen jo lukenut, annan sen kolmestakymmenestä kopeekasta! Runoilija Pusehkinin runoja — viidestä ja kolmesta kopeekasta vihko ... äärettömän kauniita, sangen hauska sisältösiä... ”Andrei Lemmetön”, venäläinen romaani, maksaa ... kolme kopeekkaa ... ”Japautseha, tattarilainen ryöväri”, ”Kasanin kaupungin valloitus”. Kanahoitoa — ettekö tahdo oppia? Viidellä kopeekalla... ”Parranhoidosta” — ostakaapas. ”Meidän Herramme elämä ja kärsiminen” … Kaunis rouva! Ostakaa itsellenne peili! Minulla on myös in suloista saipuaa ... Mitä? ”Ivan Iljitsistä” kymmenen kopeekkaa? Kirjaan on painettu kaksikymmentä. Kymmenellä kopeekalla voin myydä nämät ”Juutalaiset kertomukset.” Täti kulta! Rikothan aivan sen kamman! ... Armollinen herra! — ostakaa partaveitsi ... ”Tulevainen elämä, eli mitä meidän sielullamme on odotettavana kuoleman jälkeen!” ... Hyvin hyödyllinen tietää. Hinta: puoli ruplaa. Tahdotteko sen? ”Kotieläinten sairauksia” — selaiskaapas lävitse! ... ”Keittokirja” … Tässä on minulla kello myötävänä — puhdas kuin kulta — aivan erinomainen, se on välttämätön ... Armollinen herra! ettekö tahdo ostaa saipuaa tyttärillenne? ... Viimeinen hinta, ystävä kulta, ”lvan Iljitsistä” kahdeksaatoista kopeekkaa ...”
Ei minuutiksikaan edes vaikene tämä laiha, vilkas, sukkela kaupustelija, joka palvelee kahtakymmentä henkilöä yht’aikaa. Hänen kaikuva äänensä houkuttelee väkeä kaikilta haaroilta, hänen pikku puotinsa on aina täynnä. Toiset ostavat, toiset kokoontuvat vaan myöjän ympärille kuunnellakseen hänen puhettaan. Eräs tukeva vähävenäläinen on jonkun aikaa tutkivin silmin katsellut kaupustelijaa ja päättää yht’äkkiä kaikuvan naurun.
”Mille te nauratte?” kysyy hänen naapurinsa.
”Katsokaahan vaan tuota moskovalaista, pirummoinen mies, menköön käärme hänen kurkkuunsa ... Kas sen kieli jauhaa kuin mylly. Säällinen ihminen ei ehdi tunnissa niin paljo puhua, kuin hän minuutissa lörpöttelee...”
*
Vaunujen luona pitävät vähävenäläiset myös saviastiainkauppaa. Täällä menee kaikki rauhallisesti. Eräs kuumuudesta läähättävä rouva, kädessään auringonvarjostin, astuu juuri esiin, ottaa ruukun käteensä, katselee sitä joka puolelta ia kysyy:
”Paljonko se maksaa?”
”Mikä sitte?” tiedustelee kaupustelija, joka makaa vatsallaan vaunujen alla.
”Tuo ruukku...”
”Kolmekymmentäviisi kopeekkaa.”
”Oi ystäväkulta! Mutta sehän on kallis!”
”Ihan todellako?”
”Aivan varmaan! Se ei ole aivan sileäkään ja sitä paitsi hiukan rikki...”
”Tahdotteko te tällä ruukulla sitten ampua vai miten? Mitä varten sen täytyy olla niin tarkasti tehty? Eihän se ole mikään pyssy vaan ruukku...”
”Vaikka vaan... Mutta eihän se ole täydelleen lasiutunutkaan, aivan hauras ...”
”Eihän se mikään peilikään ole, rouva kulta, loistava peili, vaan saviruukku...”
”Ja se kaikuu ontolta — ”
”Oh, se on vaan sentähden, että siellä on reikä ...”
”Onko siellä sisälläkin?”
”Tämä maailma on nyt niin luotu, rouvakulta, että joka paikassa on reikiä... teidän huivissannekin näkyy olevan reikä, rouva kulta...”
Rouva punastuu, ja työntää huivinsa hiukan sivulle.
”Koettakaapas etsiä, ehkä löydätte vielä eheänkin ruukun.”
Rouva tutkii astioita, jolla aikaa myyjä liikkumattomana makaa vatsallaan vaunun alla ja katselee häntä.
”Olkaa niin hyvä, sanokaa minulle onko tämä hyvä?” kysyy rouva ja näyttää löytämäänsä astiaa...”
”Sekö, paras koko joukosta... He alkavat tinkiä. Se kestää kauvan, keskeytyy usein, kun rouva löytää jonkun uuden vian
astiassa, ja myöjä nauttii rauhassa vaunun suomaa varjoa. Vilkkaampia ovat myöjättäret. He myyskentelevät värjättyjä makeisia, kirsikoita ja pieniä merikaloja. Monta säkillistä kaloja on maassa, ja koska ne ovat haluttua ruokaa, menevät ne hyvin kaupaksi. Korkeat naisäänet kaikuvat vihlovasti ilmassa.
”Mustanmerea kaloja, makeita ja suolaisia.”
”Täällä on parhaita kaloja! Täällä!”
*
Tulee ilta! Laskeva aurinko kultaa niityt, kultaa markkinat ja höyhenpilvet viime säteillään. Karjaa jo ajetaan arolta kotiin, mylvinää ja paimentenkovia huutoja kaikuu ilmassa, kaukaa kuuluu lauluja. Paimenhuilun korkeat säveleet yhtyvät niihin. Vallin luona, joka ympäröi kuolleitten lepokammiota, on kokoontunut joukko nuoria miehiä; kunnioittamatta esi-isien hautoja juoksentelevat he täällä, edestakaisin. Poppelit nyökkivät nuhtelevasti oksillaan, paheksuen rauhanhäiritsijäin pahaa elämää.
”Nyt olen mä jo suureksi kasvanut.
Ja miehen tarvitsen ...”
laulaa kaksi juopunutta.
He nojautuvat toisiinsa ja hoipertelevat, ikäänkuin olisivat he aivan, halvatut. Kasvonsa loistavat onnellisina ja punaisina, molemmat ovat saaneet äänensä aivan käheiksi, koettaessaan laulaa oikein. Toinen on painanut hattunsa korvalleen, toinen pitää samanlaista kapinetta kädessään. Kirkkopihasta kuulevat he tahdikasta jalkain kopsetta ja lennokaita, vaikkakin hiljaisia huilunsäveleitä.
Varjot, joita vaunut luovat, tulevat aina pitemmiksi. Kuumuus lakkaa rasittamasta. Niityiltä tulee tuore tuoksu. Aurinko on jo mennyt mailleen, taivaan rannalla sen säteet vielä kultaavat muutamia iltapilviä. Melu hälvenee vähitellen, kuumuuden ja hälinän rasittamat ihmiset paneutuvat vaunujen alle nukkumaan. Härät hengittävät raskaasti, hevoset pureskelevat heiniään, silloin, tällöin hirnahtaen.
Nyt voi erottaa ihmiset yksitellen, he eivät enää sula yhdeksi ainoaksi meluavaksi joukoksi, joka päivällä juopuneen tavoin oli melunnut. Sokean harmonikan soittajan edessä seisoo joukko nuoria miehiä, paljastetuin päin, hartaina kuunnellen ukon musiikkia.
”Luojaamme me kiitämme ja ylistämme”, laulaa vanhus ja säestää soittokoneellaan itseään. Täyteläiset, rauhalliset säveleet kaikuvat ilmassa hartaitten kuulijain päiden yläpuolella ...
Kirkkopihasta kuuluu reipas sävel, jota joukko vahvakeuhkoisia nuorukaisia laulaa. Loppurimmin huutavat he aina kovemmin.
Säveleestä kuuluu, että sitä on laulanut kaukana arolla sodan aikana vapautta rakastava ritari, joka kuuman verensä on ”kristinuskon ja kasakkavapauden puolesta” vuodattanut ...
Ylistäkää Herran, meidän Jumalamme nimeä ... maailman luojan ja ihmisten lohduttajan nimeä, hänessä tahdomme me rauhaamme etsiä…” laulaa ja soittaa vanhus.
Yö lähestyy.
Siellä ja täällä näkyy pikku nuotioita, ympärillä loistaa miesten kasvot punaisina. Tuore tuulenpuuska puhaltaa arolta, missä synkkä, elinvoimainen Dnjepr rientää suurta, käsittämätöntä merta kohden. Tähdet alkavat tuikkia taivaalla ...
On tullut yö.
Työmies n:ot 38-41 16.-19.12.1903.
