Laulu.
Kirj. Constantin Harrs.
Suom. Päivälehdelle.
lna Althoff astui miettiväisenä ylös portaita, jotka johtivat rouva Merlingin asuntoon. Hän ei ollut mielellään ottanut tätä tehtävätä suorittaakseen. Hän oli vasta puolisen vuotta elänyt suurkaupungissa, antanut tunteja ja viettänyt päivänsä kahden sairaloisen tätinsä kanssa. Ja olihan se hänelle aivan ansaittuakin. Sillä hän ei voinut sietää ihmisiä aina siitä ajasta aikain, jolloin oli lähtenyt etäisestä Heimbergistä, koska „hän”, luutnantti Otto Mühlenbach, oli hänelle uskoton ollut. Vaikka hän tuota nuorta luutnanttia oli niin sydämestään rakastanut. Oliko? Eihän rakkaudella ole mitään menneisyyttä, se vain tuntee ijäisyyden kaipuun.
Eilen olivat Kitti ja Aline Morling kutsuneet hänet luokseen. „Tahdottiin kuulla hänen laulavan eikä ketään vieraita, ei niin ainoatakaan, olisi saapuvilla.”
Rouva Merlingin luona oli joukko vieraita. Jo sisäänastuessaan kuulee Ina nuorten tyttöjen vilkasta puhelua. Jonkun korkea, terävä ääni kuuluu muita ylinnä. Hän sanoo: „sulhaseni tulee meitä hakemaan. Eikö se ole hauskaa?” — „Hän kai myös hetkisen talossakin viipyy”, kyseli rouva Merling ihastuneena herravieraasta.
Siis onnellinen morsian! Mitäpä siitä! Morsiamet Inaa inhoittavat. Mutta ei siitä nyt sentään saa huolia.
Hän menee Alinen seurassa vierashuoneeseen. Kolme hienoa naista kumartaa hänelle. Ina kalpenee. Hän tuntee polviensa horjuvan. Hän on kuullut erästä tuttua nimeä mainittavan. Gabi von Hochburg! Hänhän on kihloissa Otto Mühlenbachin kanssa! — — — Hänen seurassaan täytyy Inan istua ja hänen kanssaan mitä kohteliaimmin puhua. Jumalani, ei hän sitä voi tehdä, se on aivan mahdotonta! — Tuleeko sulhanenkin tänne? Sitä ei hän tule kestämään. Kaikki tuskat tulevat yhdellä kertaa. Eikö hän viime vuosina ole kyllin kärsinyt?
Hän vie Alinen viereiseen huoneeseen. „Rakas neiti, alkaa hän anteeksipyytäen, minä olen teille monta kertaa sanonut olevani hermostunut sekä että en vieraisilla käy. Nyt minun päätäni vielä lisäksi kovasti polttaa. Tulin tänne vain pyytämään anteeksi. Sallittehan minun lähteä kotiin?”
„Ei, ei! Emme niin pian päästä teitä luotamme. Äidillä on teille erinomaisia lääkkeitä. Ne ovat jokaisia auttaneet. Te ette saa lähteä”.
Ina huokasi. Hänen täytyi jäädä. Hänen täytyy myös pysyä tyyneenä, vaikka joka hetki tuon kauniin morsiamen vieressä imeä myrkkyä sieluunsa.
Hieman uhmaillen hän menee naisten pariin ja istuutuu Oton morsiamen viereen. Sanoopa hän tälle vielä muutamia kohteliaisuuksiakin, vaikka suurella vaivalla. Hän puhuu kalpein huulin ja nauttii koneellisesti virvokkeita ... Hän värisee vaikka huoneessa on hyvin lämmintä, silmänsä ovat alasluodut, jottei kukaan näkisi niissä sielun tuskaili kuvastuvan. „Tauti on jo ohitse”, valehtelee hän.
Ina kuuluu noihin „hiljaisiin ihmisiin”. Tänään on hän vielä tavallistakin hiljaisempi, mutta sitä ei kuitenkaan kukaan huomaa. Gabriele ja Netti ovat mitä iloisimpia tyttöjä. He nauravat, lepertävät ja puhelevat lakkaamatta äänekkäästi. Ina kuuntelee kärsivällisenä. Tuon tuostakin hän itseltään kysyy: „Mitenkähän on Otto elänyt nämä vuodet? Onkohan hän yhtään kärsinyt?”
Merlingin mielestä ovat nuo nuoret naiset kovin viehättävät. Ja kaikkiallapa nuo tytöt ovat olleetkin. He ovat matkustaneet monissa maissa, tuntevat Berliinin kuin „oman taskunsa” ja Münchenissä ovat he käyneet kaikissa taidekokoelmissa. He hyräilevät säveleitä uusimmista oopperoista ja sanomattomasti ihailevat Shakespearen „Romeota ja Juliaa”. Tytöt ovat varakkaita, käyttäytyvät hienosti ... Hänen täytyy viihtyä tässä seurassa. Ystävällisesti hymyillen hänen täytyy vastata kyselyihin, nauraa kaikelle tyhjälle ja odottaa — odottaa luutnantti Otto Mühlenbachia, jonka hän nyt tahtoo nähdä. Hän tahtoo laulaa, mutta ei näille lavertelijoille, vaan Otolle.
Hetkisen kuluttua saapuukin luutnantti ja morsiamensa seurassa esitetään vieraille. Ääneti hän kumartaa kalpealle lnalle. Kummatkaan eivät ole tuntevinaan toisiaan. Kummankin mieleen muistuu mennyt aika ihanine toiveineen, kuumme syleilylleen ... Onko yksi vuosi tämän poistanut? Tuntuu taasen siltä kuin he vasta eilen olisivat toisiaan jäähyväisiksi suudelleet. Gabi laulaa muutamia lauluja. Hänellä on voimakas, hyvin koulutettu ääni. Mutta laulussa puuttuu sielua ja suurta tuskaa ... Nyt pyydetään Inaa laulamaan. Hän viivyttelee.
„Teidän äänennehän kuuluu olevan ihmeen ihana”, puhelee talon emäntä. Ina katsahtaa Ottoon. „Laulanko?” kysyvät totiset silmänsä. Hän puistaa päätään muiden huomaamatta. Otto on kalpea, mutta muuten iloinen.
Ina hymähtää äkkiä ja astuu flyygelin ääreen. Minkä vuoksi tuntisi hän sääliä? Olisiko hänellä enään mitään tekemistä tuon miehen kanssa? Hän laulaa. Mitä huolisi hän noista ihmisistä. Onhan hän nähdäkseen entisen sulhonsa päättänyt itsekin kärsiä illan tuskan. Nyt herättää hän Otossa kaipauksen tunteen, sitä kasvattaa ja lisää. Rakastetusta kaipaus on samaa kuin katumus.
Hän laulaa täydestä sielustaan ihanan, unelmoivan lemmenlaulun. Ei koskaan ennen ole Ina sillä tavalla esittänyt sitä laulua. Huoneesssa vallitsee haudan hiljaisuus. Kuulijat on vallannut outo tunne.
Ina nojautuu vasten istuinta. Hänen silmissään pyörii kaikki. Alina tulee hänen luokseen ja huomaa hänen mielenliikutuksensa. „Jumalani, voitteko pahoin? Ehkä lasi vettä...” „kiitos, kyllä ...” Ina sivelee kylmällä kädellään kylmää otsaansa. „Kaikki on jo ohi!” Hän juo vettä. „Kiitos!” — — „Ehkä ulkoilma tekisi teille hyvää. Verantamme ...”
„Niin, ulkoilmaan”, toistaa Ina.
Nyt on hän vihdoinkin yksikseen verannalla. Hänen takanaan on koko tuo suuri seurue. Otto irrottaa hänen vapisevat kätensä kasvoilta. „Ina, laulu”, kuiskaa hän liikutettuna. „Mistä on tuo laulu, miksi täällä?” — „Sielustani”, vastaa Ina hiljaa. „Olen sen sepittänyt — sinulle”.
— — „Ina, anna anteeksi!” Heidän huulensa yhtyvät pitkään suudelmaan … sitten on Ina taasen yksinään ... Hän seisoo verannalla kuin unessa.
— — Parin päivän kuluttua kerrotaan luutnantin pyytäneen eron virastaan ja sitten taas että Gabin kihlaus on purkaantunut. Gabi ei huolinut entisestä luutnantista.
On kulunut viisi vuotta. Ina istuu kevätauringonpaisteessa huoneessaan. On sunnuntai, siis juhlapäivä. Jos on täyttänyt velvollisuutensa ja surujen puutetta „onneksi” mainita uskaltaa, niin on Ina onnellinen. Mutta kuitenkin tulee hetkiä, jolloin häntä kiusaa kaikki jokapäiväisyys, jolloin sydämmensä ikävöi lempeä ja hellyyttä. Hän menee silloin flyygelin luo, mutta ei sittenkään soita. Häntä ei miellytä laulu, jonka kerran Otolle lauloi.
Ovi avautuu.
„Neiti, eräs herra tahtoo teitä tavata. Tässä on nimikortti”.
Hän lukee nimen. Hänen kasvoilleen leviää kevätaurinko.
„Käske herra huoneeseen, Anna”. Huoneeseen astuu Otto Mühlenbach. Hän on miehistynyt. Rauhallisina ja vakavina tarkastelevat hänen miellyttävät silmänsä Inaa.
„Tässä minä olen, Ina”, sanoo hän hiljaisella äänellä ja ojentaa kätensä.
„Sinun on täytynyt kauan odottaa, eikö totta? Nyt vasta saatan sinulla kysyä: tahdotko tulla vaimokseni? Nyt vasta saatan sinulle hyvän kodin tarjota. Mutta ei rakkaus lue odotuksenvuosia. Ina, Ina, olisit minulle vieläkin kauemmin uskollisena pysynyt. Vai miten?”
Hymyillen katsoi Ina Ottoon. Hän ei lähestynyt Ottoa, vaan kutsui hänet luokseen.
„Minä olen sen tietänyt”, sanoi hän kirkkaalla, onnekkaalla äänellä. Lauluni, lauluni! Se ei jättänyt sinua, se toi sinut jälleen luokseni”.
„Niin, se kaikui aina korvissani. Sen tiesit itsekin. Se kehotti minua työhön, muistutti velvollisuudestani. Tuskien kautta katumus on saattanut minut onneen, tuonut minut sinun luoksesi”.
Päivälehti no 45 23.2.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
