Gottfried Keller - Eugenia

Eugenia

Legenda.

Kirj. Gottfried Keller.

(Suom. kokoelmasta „Sieben Legenden”)

Kun naiset antavat kunnianhimon syrjäyttää kauneuden, sulon ja naisellisuuden, päästäksensä muissa suhteissa edespäin, päättyy asia monesti siten, että he paneutuvat miehen vaatteissa kuljeskelemaan.

Niinpä tuo tauti näytellä miestä tulee ilmi jo ensimäisen kristinajan hurskaassa legendamaailmassa ja useampia kuin yhtä niiden aikojen naispyhimystä ajoi halu vapautua kodin ja yhteiskunnan sovinnaisuudesta.

Moisen esimerkin antoi myöskin hieno roomalaistyttö Eugenia seurauksena tosin se vähemmin harvinainen lopputulos, että hänen, jouduttuaan miehisien mielitekojensa takia suureen neuvottomuuteen, oli pakko lopulta vedota luonnollisen sukupuolensa apulähteihin pelastautuakseen.

Hän oli erään arvossapidetyn roomalaisen tytär, joka asui perheineen Aleksandriassa, missä filosoofeja ja kaikenlaatuisia oppineita vilisemällä vilisi. Sen mukaisesti kasvateltiin ja opetettiin Eugenia sangen huolellisesti, ja tämä miellytti häntä sangen suuresti, että hän, niin pian kuin hiukan vartta kasvoi, kävi ylioppilaan tavoin kaikkia filosoofien, skoliastien ja retorien kouluja, pitäen aina mukanaan henkivartiastoa, minkä muodosti kaksi hänen ikäistään sievää poikaa. Ne olivat parin hänen isänsä vapauttaman orjan lapsia, jotka oli kasvatettu hänen seurakseen ja kanssaan, ja heidän piti ottaa osaa kaikkiin hänen opintoihinsa.

Eugeniasta oli vähitellen tullut kaunein tyttö minkä tavata saattoi, ja hänen nuoruustoverinsa, jotka omituista kyllä molemmat kantoivat Hyasintin nimeä, kasvoivat niinikään kahdeksi siroksi nuorukaiskukkaseksi ja missä vain tuo armas ruusu Eugenia oli liikkeellä, siinä näkyi aina myöskin molemmat Hyasintit puhua hymisemässä, toinen oikealla, toinen vasemmalla puolen, tai somasti hänen jälestään astelemassa, valtiattaren väitellessä heidän kanssaan.

Eikä koskaan ole ollut millään sinisukalla kahta paremmin kasvatettua toveria; sillä milloinkaan he eivät olleet toista mieliä kuin Eugenia; he pysyivät aina tiedoillaan tuuman hänestä takapajulla, niin että hän oli myötäänsä oikeassa eikä tarvinnut milloinkaan pelätä haastavansa taitamattomammin kuin leikkikumppanit.

Kaikki Aleksandrian kirjatoukat sepittivät elegioita ja epigrammeja tuosta runotarmaisesta ilmiöstä, ja hyvien Hyasinttien täytyi kirjoittaa värssyt kultaisiin kirjoitustauluihin ja kantaa niitä hänen perästään.

Päivä päivältä hän näin tuli yhä kauniimmaksi ja oppineemmaksi ja jo käyskenteli hän uusplatonilaisten oppien salaperäisissä sokkeloissa, kun nuori varakonsuli Aqvilinus rakastui häneen ja pyysi häntä hänen isältään vaimoksensa. Mutta tämä tunsi semmoista kunnioitusta tytärtään kohtaan, ettei hän edes roomalaisen isänoikeuden nojalla uskaltanut Eugenialle tehdä pienintäkään ehdotusta, ja kehotti kosijaa tiedustelemaan tyttären omaa mieltä, vaikkei kukaan muukaan ollut hänestä tervetulleempi vävyksi kuin Aqvilinus.

Mutta Eugeniakin oli jo hyvän aikaa sitten luonut silmänsä häneen, hän kun oli komein, arvollisin ja ritarillisin mies Aleksandriassa ja sitäpaitsi kävi miehestä, jolla on henkeä ja sydäntä.

Eugenia otti kuitenkin rakastuneen konsulin täysin levollisena ja arvokkaana vastaan, pergamenttikääröjen ympäröimänä ja Hyasintit istuimensa takana. Toisella oli asuurisininen vaatetus, toisella ruusunvärinen ja hänellä itsellään häikäisevän valkoinen, ja outo olisi ollut epävarma siitä, näkiköhän edessään kolme kaunista hentoa poikaa vai yhtä monta kukoistavaa impeä.

Tämän tuomioistuimen eteen astui nyt miehekäs Aqvilinus, yllään yksinkertainen arvokas tooga ja olisi mieluimmin pukenut intohimonsa tuttavallisiin ja helliin sanoihin; mutta nähdessään, ettei Eugenia lähettänyt nuorukaisia pois, istuutui hän vastapäätä tuolille ja ilmaisi kosintansa muutamin kiintein sanoin, jota tehdessä hänen täytyi itseänsä hillitä, koska hän piti yhtä mittaa silmänsä neitoon luotuina ja näki hänen suuren ihanuutensa.

Eugenia hymyili huomaamattoman vähän eikä edes punastunut, niin kovasti olivat tiede ja hengenvalislus kahlehtineet hänessä kaikki tavallisen elämän liikutukset. Sen sijaan hän otti päällensä totisen, syvämielisen ilmeen ja vastasi:

”Toivosi, oi Aqvilinus, ottaa minut puolisoksesi on minulle suuressa määrin kunnioittavaista, mutta en voi viehättyä mihinkään, joka on epäviisasta; ja sellaiseksi teoksi olisi sitä sanottava, jos me toisiamme koettelematta seuraisimme ensimäisiä raakoja viettymyksiä. Ensi ehto, joka minun täytyisi tulevalta puolisoltani vaatia, on, että hän ymmärtää ja kunnioittaa henkistä elämääni ja pyrkimystäni ja ottaa siihen osaa! Niinpä oletkin vasta silloin tervetullut, jos tahdot käydä tykönäni ja harjottelet itseäsi kilpaa näiden nuoruuteni toverien kanssa ja tutkit minun kerallani korkeimpia asioita. Siten emme saattaisi jäädä puutteelliseen huomioon sen suhteen, sovimmeko toisillemme vaiko emme, ja vieteltyämme jonkun aikaa yhteisessä henkisessä työskentelyssä tulemme toisemme niin tuntemaan kuin sopii jumalan kuvan mukaisille olennoille, joiden ei pidä pimeydessä vaeltaman, vaan valkeudessa.”

Tähän korkeamieliseen vaatimukseen vastasi Aqvilinus, ei ilman salaista mielenkuohua, mutta kuitenkin ylpeän levollisena:

”Ellen sinua tuntisi, Eugenia, en pyytäisi sinua vaimokseni, ja minut tuntee suuri Rooma yhtä hyvin kuin tämä pieni maakunta! Jollei sentähden tietosi riitä jo nyt tajuamaan mikä olen, niin ei se, pelkään mä, vast’edeskään koskaan riitä. En liioin ole tullut käymään uudestaan koulua, vaan hankkimaan aviokumppania; ja mitä näihin lapsiin tulee, olisi, jos kätesi minulle soisit, ensimäinen toivoni, että heidät viimeinkin päästäisit rauhaan ja antaisit heidät vanhemmilleen takaisin, heille avuksi ja hyödyksi. Ja nyt pyydän sinua vastaamaan, ei oppineena, vaan naisena, joka on lihasta ja verestä.”

Kaunis filosoofi oli nyt toki käynyt punaiseksi kuin purppuraneilikka ja hän vastasi sykkivin sydämin;

”Vastuuni on pian annettu, sillä sanoistasi kuulen, että sinä et minua rakasta, oi Aqvilinus! Se saattaisi olla minulle samantekevää, jollei jalon roomalaisen tyttärelle olisi loukkaavaa, että hänelle valehdellaan.”

”En valehtele koskaan”, sanoi Aqvilinus kylmästi; ”jää hyvästi!”

Vastaamatta hänen hyvästi jättöönsä Eugenia käänsi kasvonsa pois ja Aqvilinus asteli vitkaan kotiinsa. Eugenia yritti ottamaan kirjaansa esille, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut; vaan kirjoitus sameni hänen silmissään ja Hyasinttien täytyi lukea ääneen, sillä välin kun hänen harmistuneet ajatuksensa liitelivät toisaalla. Sillä kun hän tähän päivään asti oli konsulia pitänyt sinä, jonka hän ennen muita kosijoita ottaisi puolisokseen, jos se häntä ehkä miellyttäisi, oli konsuli nyt muuttunut hänelle loukkauskiveksi, jonka yli hän ei voinut päästä.

Aqvilinus puolestaan hoiti levollisena toimiaan ja huokaili salaa hupsuuttaan, jolta hän ei voinut unhottaa pedanttista kaunotarta.

Meni lähes pari vuotta, joiden kuluessa Eugeniasta tuli jos mahdollista yhä merkillisempi ja totisesti loistava henkilö, ja Hyasintit edustivat jo kahta vahvaa poikavekaraa, joille partaa kasvoi. Vaikka joka taholla alettiin tehdä pilkkaa tuostaoudosta suhteesta ja ihastelevien epigrammien asemesta rupesi ilmautumaan satiirisia komparunoja, niin ei Eugenia kuitenkaan tullut erottaneeksi henkivartiotaan; sillä olihan vielä olemassa Aqvilinus, joka oli häneltä tahtonut sen kieltää. Konsuli kulki tyynenä tietään eikä näyttänyt hänestä enää väliä pitävän; mutta hän ei liioin katsellut ketään muutakaan naista eikä hänen kosinnastaan mitään tiedetty, jonka vuoksi rupesi kuulumaan moitetta sen johdosta, että niin korkea virkamies eli naimatonna.

Sitä enemmän varoi itsepäinen Eugenia antamasta mitään näennäistä lähentelyn merkkiä vastenmielisten toverien poistamisen muodossa. Lisäksi huvitti häntä yleisen tavan ja julkisen ajatuskannan uhmaksi tehdä tiliä ainoastaan itselleen ja säilyttää oloissa, jotka kaikille muille naisille olisivat olleet vaaralliset ja mahdottomat, puhtaan elämän tietoisuus.

Sellaisia eriskummallisuuksia oli juuri niinä aikoina ilmassa. Kaiken ohella ei Eugenia kuitenkaan voinut hyvin eikä pysynyt tyytyväisenä; hänen koulittujen palvelijainsa piti filosofeerata taivaat ja maat ja helvetit; silloin voi äkkiä tapahtua keskeytys ja heidän täytyi tuntikausittain samoilla Eugenian kanssa maita manteria saamatta kuulla hänen suustaan ainoatakaan sanaa. Eräänä aamuna hän tahtoi lähteä muutamalle maatilalle; hän itse ohjasi vaunuja ja oli rakastettavalla tuulella, sillä päivä oli kirkas ja keväinen ja palsamituoksut täyttivät ilman. Hyasintit olivat hyvillä mielin hänen iloisuudestaan, ja niin he kulkivat erään maalaiskaupungin läpi, jossa kristittyjen oli sallittu pitää jumalanpalvelustaan. He juuri viettivät pyhäpäivää; munkkiluostarin kirkosta soinnahteli hurskas virsi, Eugenia seisautti hevoset ja oivalsi psalmin sanat: ”Niinkuin peura himoitsee tuoretta vettä, niin minun sieluni himoitsee sinua, Jumala! Minun sieluni janoo elävätä Jumalaa!”

Näiden sanojen kaiulla, jotka nousivat nöyristä sydämistä, oli osattu hänenkin sydämeensä, ja hitaasti mitään lausumatta jatkoi hän matkaansa maatilalle. Siellä hän puki salaa itsensä mieheksi, viittasi Hyasintit luokseen ja lähti heidän kanssaan kenenkään palvelusväestä näkemättä. Hän palasi luostariin takaisin, koputti porttiin ja esitti apotille itsensä sekä seuralaisensa kolmeksi nuoreksi mieheksi, jotka halusivat tulla luostariin munkeiksi, päästäksensä eroon maailmasta ja elääksensä Iankaikkiselle. Kun hän oli hyvin oppinut, osasi hän vastata apotin tutkiskeleviin kysymyksiin niin sattuvasti, että tämä otti luostariinsa kaikki kolme, joita hän piti hienoina ja ylhäisinä ihmisinä, ja antoi heidän pukeutua hengelliseen vaateparteen.

Eugenia oli kaunis, melkein enkelinkaltainen munkki nimeltänsä veli Eugenius, ja Hyasintit näkivät samaten muuttuneensa munkeiksi, ollen siitä hyvillä tai pahoilla mielin — heidän ajatustaan kun ei ollut kysytty — ja he olivat aikaa sitten tottuneet elämään yksinomaisesti mukautumalla naisesikuvansa tahtoon. Munkkielämä ei heistä kuitenkaan tuntunut ilkeältä, he kun viettivät verrattomasti levollisempia päiviä, heidän ei tarvinnut opiskeluja harjottaa ja he osasivat kokonaan antautua kärsivän kuuliaisuuden valtaan.

Veli Eugenius ei sitä vastoin levännyt, vaan hänestä tuli kuuluisa munkki, kasvoiltaan valkea kuin marmori, mutta silmissään paloi hehku ja käytöksensä oli kuin pääenkelin. Hän käänsi paljon pakanoita, hoiti sairaita ja viheliäisiä, syventyi raamattuun, saarnasi kultaisen kellon äänellä ja valittiin apotin kuoltua hänen seuraajakseen, niin että hienosta Eugeniasta tuli seitsemänkymmenen hyvän munkin, pienen ja suuren apotti.

Tällä väliä kun hän tovereineen pysyi näin selittämättömästi kateissa eikä ollut mistään löydettävissä, oli hänen isänsä kysyttänyt oraakelilta, mikä tyttärestä oli tullut, ja tämä julisti, että jumalat olivat Eugenian temmanneet luoksensa ja muuttaneet tähdeksi. Papit näet käyttivät tilaisuutta saadakseen hekin kristityille esittää ihmeen, vaikka näillä jo aikaa sitten oli otus keittiössä. Niinpä osotettiin taivaalla erästä tähteä, jolla oli kaksi pienempää vierustalaista, siksi uudeksi tähtisikermäksi, ja aleksandrialaiset seisoskelivat kaduilla ja talojensa katoilla ja katsoivat ylös, ja moni joka ennen oli nähnyt Eugenian kävelevän maan päällä ja muisti hänen kauneuttaan, rakastui häneen ja tähysteli kostein silmin tähteä, joka levollisesti ui tummassa sinessä.

Myöskin Aqvilinus katsoi taivaalle, mutta hän puisteli päätään eikä asia tahtonut hänelle selkeentyä. Sen lujemmin uskoi kadonneen isä selitykseen, tunsi arvonsa paljon nousseen ja osasi pappien avulla saada aikaan, että Eugenialle pystytettiin kuvapatsas ja osotettiin jumalallista kunnioitusta. Aqvilinus jonka oli annettava esivallan suostumus, teki sen ehdolla, että kuva veistettäisiin Eugenian näköinen; se olikin helposti suoritettavissa, kun hänestä oli olemassa koko joukko veistoksia ja kuvia, ja niin pystytettiin hänen marmoripatsaansa Minervan temppelin eteissuojamaan; ja kelpasi sen näyttäytyä jumalain ja ihmisten edessä, kun se loukkaamatta näköisyyttä oli ihanneteos pään, ryhdin ja vaatetuksen suhteen.

Kun tämä uutuus tuli luostarissa käsittelyn alaiseksi, niin sen seitsemänkymmentä munkkia harmistui suuresti siitä valtista joka pakanain puolelta oli lyöty pöytään, uuden epäjumalan kuvan pystyttämisestä ja kuolevaisen naisen julkeasta palvonnasta. Kiivaimmin haukkuivat he itse naista, maankiertäjäksi ja petolliseksi ilvehtijäksi, ja pitivät päivällisaterian kuluessa vallan harvinaista meteliä. Hyasintit, joista oli tullut kaksi sävyisää prelaattia ja säilyttivät apotin salaisuutta povessaan, katsoivat häntä merkitseväisesti; mutta hän viittasi heidät vaikenemaan ja antoi menoamisen ja pauhaamisen käydä ylitsensä rangaistuksena hänen entisestä pakanallisesta synninhengestään.

Mutta yöllä, kun se oli puoleen kulunut, nousi Eugenia vuoteeltaan, otti vahvan vasaran ja meni hiljaa luostarista ulos etsimään kuvaa murskataksensa sen pirstaleiksi. Helposti hän löysi marmoriloisteisen kaupunginosan, missä temppelit ja julkiset rakennukset sijaitsivat ja missä hän oli nuoruusaikansa viettänyt. Ei yhtään ihmisiä ollut liikkeellä tuossa hiljaisessa kivimaailmassa; naisellisen munkin kohotessa temppelin portaita nousi kuu kaupungin varjojen yli ja heitti päivänkirkasta valoaan eteissuojamaan pylväiden lomiin. Silloin Eugenia näki omaa kuvansa seisovan valkeana kuin äsken satanut lumi, ihmeen suloisena ja kauniina, hienolaskoksiset vaatteet kainosti vedetty olkapäiden yli, katse korkeaintoisena ja vienosti hymyilevin suin silmäten etehensä.

Uteliaana astui Eugenia sen luo, kädessään vasara valmiina lyömään; vaan suloinen väristys kävi hänen sydämensä lävitse, kun hän näki kuvan täysin selkeästi; vasara vaipui ja äänetönnä hän iloitsi oman entisen olentonsa näöstä. Katkera haikeus hiipi häneen, tunne, että hän oli ikäänkuin karkoitettu pois kauniimmasta maailmasta ja nyt harhaili onnettoman varjonlailla erämaan autiudessa; sillä vaikka kuva olikin korotettu ideaaliksi, niin juuri senpä kautta se esitti Eugenian alkuperäistä sisäistä olemusta, joka vain oli peittynyt hänen koulupedanttisuuteensa, ja turhamaisuutta jalompi oli se tunne, joka kuun taikavalossa toi häneen tiedon hänen varemmasta itsestään. Se teki hänen mielialansa samanlaiseksi kuin olisi hän lyönyt väärän kortin — puhuaksemme nykyaikaisesti, koska silloin ei tiettävästi kortteja ollut.

Äkkiä alkoi kuulua ripeitä miehen askelia; Eugenia piiloutui ehdottomasti erään pylvään varjoon ja huomasi Aqvilinuksen korkean hahmon lähestyvän. Hän näki hänen asettuvan patsaan eteen, katselevan sitä kauvan ja vihdoin panevan käsivartensa sen kaulaan sekä painavan marmorisille huulille hiljaisen suudelman. Sitte hän kääriytyi vaippaansa ja astui hitaasti tiehensä, kääntyen taakseen useamman kerran katsomaan loistavaan kuvaa. Eugenia vapisi niin kovasti, että hän itse sen huomasi; vihoissaan ja väkivaltaisena hän kokosi mielensä ja astui jälleen veistoksen eteen, kädessään kohotettu vasara, tekemään lopun synnillisestä kummituksesta; mutta sen sijaan, että hän olisi rikkonut tuon kauniin pään, hänkin painoi puhjeten kyyneliin suudelman samoille huulille ja riensi pois, koska yövahdin askeleita rupesi kuulumaan.

Aaltoavin povin hän hiipi kammioonsa eikä nukkunut sinä yönä hamaan auringon nousuun, ja unhottaen aamurukouksen hän nopeasti vaihtuvissa kuvasarjoissa unelmoi asioista, jotka eivät rukousta vähääkään koskeneet.

Munkit kunnioittivat apotin unta, jonka he luulivat hengellisen yövalvonnan seuraukseksi. Viimein he kumminkin näkivät välttämättömäksi keskeyttää Eugenian unen, hänelle kun oli tullut erityistä tehtävää. Muuan ylhäinen leski, joka ilmoitti makaavansa sairaana ja kristillisen avun tarpeessa, oli lähettänyt häntä hakemaan, kaivaten apotti Eugeniuksen hengellistä puhuttelua ja neuvoa, tämän toimintaa ja persoonaa hän kun oli pitänyt arvossa jo kotvan aikaa. Munkit eivät senvuoksi sallineet tämän valloituksen mikä edistäisi heidän kirkkonsa arvoa, jäädä tekemättä, ja niin he herättivät Eugenian. Puoleksi hämillään ja somasti punastuvin poskin, jommoisena häntä ei oltu kaukaan aikaan nähty, laittautui hän lähtöön, viipyen ajatuksissaan enemmän aamu-uinailun unelmissa ja yöllisten temppelipylväiden parissa kuin sen seikan yhteydessä, joka odotti. Hän astui pakanan asuntoon; ja hänet vietiin tämän huoneeseen ja heidät jätettiin kahden. Kaunis, alle kolmekymmenen vuoden ikäinen nainen loikoi leposijalla, ei sairaan tai murtuneen näköisenä, vaan hehkuen ylpeydestä ja elämänhalusta. Hän tuskin jaksoi pidättää itseään kohtuullisen levollisena ja siivona, kunnes valemunkki hänen toimestaan oli istuutunut lähelle hänen viereensä; sitte hän tarttui tämän valkeisiin käsiin, painoi otsaansa niihin ja peitti ne suudelmilla. Eugenia, joka, ollen toisaalla liiteleväin ajatustensa vallassa, ei ollut huomannut naisen epäpyhää näköä ja piti hänen käytöstään nöyryytenä ja hengellisenä antautumisena, salli hänen näin tehdä, ja siitä saatuaan rohkaisua pakana kietoi käsivartensa Eugenian kaulaan luullotellen syleilevänsä kaunista nuorta munkkia. Lyhyesti, ennenkuin munkkimme älysikään, tapasi hän itsensä tuon intohimon valtaaman henkilön puristuksesta ja tunsi huulilleen tulvan kiihkeitä suudelmia. Vallan huumautuneena havahtui Eugenia vihdoinkin hajamielisestä tilastaan; kuitenkin kesti vielä useita minuutteja, ennenkuin hän pääsi irtaantumaan tuosta hurjasta syleilystä.

Silloinpa vasta alkoi pakanallisen saatanan kieli liikkua; kokonaisessa sanamyrskyssä toi tämä naispiru kauhistuneelle apotille ilmi rakkautensa ja kaipuunsa ja koetti hänelle kaikin tavoin todistaa, että hänen kauneutensa ja nuoruutensa velvoittivat häntä tyynnyttämään tämän kaipuun, ja ettei hän mitäkään muuta varten siinä ollut. Uusia hyökkäyksiä ja hellittelyjä ei sen ohessa puuttunut, niin että Eugenia tuskin osasi puolustaa itseään, mutta viimein sai mielensä kootuksi ja säkenöivin silmin luki tekstiä ja antoi vastuun niin voimallisilla sadatuksilla kuin vain munkki voi, ja vasta sitten naikkonen oivalsi onnistuneensa huonosti ilkeässä yrityksessään, yks' kaks muuttihe jo toiseksi ja ryhtyi siihen keinoon, jota jo Polifarin vaimo käytti ja jota sittemmin on noudatettu sadat ja tuhannet kerrat. Hän hyppäsi Eugenian kimppuun kuin naarastiikeri, kietoi hänet uudestaan ikäänkuin rautaisiin käsivarsiinsa, veti luokseen vuoteelle ja päästi samalla semmoisen porunnan, että hänen piikatyttönsä syöksähtivät joka taholta huoneeseen.

”Apua! Apua!” huusi hän, ”tämä mies tahtoo tehdä minulle väkivaltaa!” ja päästi irti Eugenian joka hengästyneenä, suunniltaan ja säikähtyneenä jäi seisomaan.

Hätään juosseet naiset kirkuivat ennen pitkää vielä pahemmin kuin valtiattarensa, juoksentelivat sinne tänne ja huusivat saapuville myöskin miehistä väkeä; Eugenia ei saanut kauhistukseltaan sanaakaan sanotuksi, vaan pakeni täynnä häpeää ja inhoa pois talosta tuon hupsun joukkueen hälinä ja sadatukset kantapäillään.

Pirullinen leski ei vitkastellut, vaan riensi hyvän seurueensa saattamana suoraa päätä konsuli Aqvilinuksen tykö ja syytti hänen edessään munkkia niitä häpeällisimmästä ilkityöstä: kuinka hän ulkokultaisena oli tullut hänen taloonsa, ensin koettanut lähennellä kääntämisyritysten kautta ja niiden rauettua tyhjiin väkivaltaisesti aikonut ryöstää kunnian häneltä, leskeltä. Kun koko hänen seurueensa vakuutti tämän puheen todeksi, miehitti vihastunut Aqvilinus luostarin sotaväellä ja haetti apotin munkkeineen eteensä tuomittaviksi. ”Näinkö te käyttäydytte, te ilkeät teeskentelijät.” sanoi hän heille ankaralla äänellä, ”joko niin pöyhkeilette, että te, joita tuskin suvaitaan, loukkaatte naistemme kunniaa ja hiiviskelette kaikkialla kuin raatelevaiset sudet? Onko mestarinne, jota minä kunnioitan enemmän kuin te valehtelijat! teille semmoisia opettanut tai käskenyt? Ei suinkaan! Olette joukkio ja riiviöseura, joka julkisesti elää hyvän nimen varjossa ja salaa on turmeluksen orjana! Jos osaatte, niin puolustakaa itseänne syytökseltä!”

Hävytön leski loisii nyt ulkokullaisten huokausten ja kyynelien välitse valheellisen kertomuksensa. Kun hän oli lopettanut ja jälleen peittänyt kasvonsa harsolla, katselivat munkit pelollisina toisiaan ja apottia, jonka hyvettä he eivät epäilleet, ja korottivat yksin suin äänensä torjumaan väärää kannetta. Mutta ei ainoastaan valehtelijan lukuisa palvelusväki, vaan myöskin monet naapurit ja ohikulkijat, jotka olivat nähneet häpeän ja hämmingin valtaaman apotin pakenevan talosta, todistivat isolla äänellä toinen toisensa perästä ja yht’aikaa ilkiteon tehdyksi, niin että he huusivat kymmenen kertaa äänekkäämmin kuin mitä jaksoivat munkkiparat.

Epäilyksen vallassa nämä katselivat nyt jälleen apottiansa, ja hänen nuorekkuutensa rupesi niille heistä, jotka jo kantoivat harmaata partaa, äkkiä näyttämään epäilyttävältä. He huusivat, että jos hän on syypää, niin älköön Jumalan rankaiseva tuomio jääkö tulematta hänen päällensä, niinkuin he nyt jo hänet ylenantavat maallisen tuomarin käsiin.

Kaikkien katseet suuntautuivat Eugeniaan, joka yksikseen seisoi kokoontuneiden keskellä. Hän oli maannut kammiossaan itkemässä, kun hänet ja munkit oli otettu kiinni, ja seisoi nyt koko ajan silmät alas luotuina ja munkin kaapu vedettynä pään yli ja oli mitä pahimmassa tilassa; sillä jos hän säilyttää syntyperänsä ja sukupuolensa salassa, joutuu hän väärän todistuksen alaiseksi, ja jos hän sen ilmaisee, niin nousee myrsky luostaria vastaan entistä rajumpi ja hän antaa aiheen sen hävitykseen, koska luostari, jonka apottina on kaunis nuori nainen, voisi olla varma ilkeämielisen pakanamaailman pahimmasta epäluulosta ja pilkasta. Tätä pelkoa ja epävarmuutta hän ei olisi tuntenut, jos hän munkkikäsitteiden mukaan vielä olisi ollut puhdas sydämessään; mutta viime yön jälkeen oli hajaannus murtaunut hänen mieleensä, vieläpä itse onneton kohtaus tuon pahan naisen kanssa oli häntä yhä enemmän hämmentänyt, niin ettei hänellä enää ollut rohkeutta astua päättäväisesti esiin ja tehdä ihmettä.

Kuitenkin Aqvilinuksen vaatiessa puhumaan hän muisti konsulin lemmen ja samassa kun Aqvilinus herätti hänessä luottamusta, keksi hän keinon. Hiljaisella ja nöyrällä äänellä hän sanoi, ettei hän ole syyllinen ja tahloi sen konsulille todistaa, jos saisi kahden kesken tämän kanssa puhella. Hänen äänensä sointi liikutti Aqvilinusta, vaikkei tämä tiennyt miksi, ja hän suostui pyyntöön. Konsuli antoi hänet viedä sisähuoneisiin ja meni itse perässä kamariin. Eugenia loi nyt silmänsä häneen, kohautti kaapun ylös ja virkkoi: ”Minä olen Eugenia, jota kerran pyysit vaimoksesi!”

Konsuli tunsi hänet heti ja tuli vakuutetuksi siitä, että hän se oli; mutta samalla nousi häneen ankara suuttumus ja polttava mustasukkaisuus, koska jälleen löydetty ilmestyi naisena, joka oli elänyt koko ajan salaa seitsemänkymmenen munkin parissa. Hän hillitsi sen takia itsensä ja, silmäten häntä tutkivaisesti päästä jalkoihin, tekeytyi sellaiseksi kuin ei rahtuakaan olisi uskonut hänen sanojansa ja lausui: ”Todellakin sinä olet jotenkin tuon hupakan tytön näköinen. Siitä asiasta en kuitenkaan pidä lukua: pikemmin olen utelias tietämään, mitäs olet leskelle tehnyt.”

Ujona ja arkana kertoi Eugenia asianlaidan, ja Aqvilinus tunsi kertomuksen koko laadusta syytöksen vääräksi ja kehnoksi, mutta kumminkin vastasi näennäisellä kylmäverisyydellä: ”Jos sinä olet Eugenia, niin millä tavoin sitte tahdoit tulla munkiksi, missä tarkoituksessa ja kuinka se oli mahdollista?”

Nämä sanat kuullessaan Eugenia punehtui ja katsoi kainona maahan; kuitenkaan ei hänestä tuntunut epämieluisella seistä siinä ja viimeinkin taas kerran haastaa hyvälle vanhalle tutulle itsestään ja elämästään; hän ei vilkuillutkaan, vaan kertoi luonnollisilla sanoilla, mitä hänelle katoomisensa jälkeen oli tapahtunut, ainoastaan — kumma kyllä. — Hyasinteista hän ei tullut mitään maininneeksi. Kertomus miellytti konsulia ja ylimalkaan hänen kävi hetki hetkellä vaikeammaksi salata ihastustaan kauniiseen löytyneeseen tyttöön. Mutta silti hän malttoi mielensä ja päätti immen käyttäytymisestä edelleen ottaa täyden selon siitä, tokko hänen edessään seisoi siveyden ja puhdasten tapojen suhteen entinen Eugenia.

Sen vuoksi hän virkkoi: ”Tuo kaikki on hyvin esitettyä sepitystä; huolimatta hänen erikoisuuksistaan en sittenkään pidä tyttöä, joka sanot olevasi, taipuvaisena mokomiin kummallisiin seikkailuihin; ainakin olisi oikea Eugenia ihan varmasti ruvennut ennemmin nunnaksi. Sillä mitä ihmeellistä ansiota ja onnea oppineimmalle ja hurskaammallekin naiselle tuottaa munkinkaapu ja elämä seitsemänkymmenen munkin kanssa? Pidän sentähden sinua nyt niinkuin tätä ennen pelkkänä parrattomana veijarina ja petkuttajana, jota en yhtään usko! Sitä paitsi Eugenia on julistettu jumalalliseksi ja tähdissä asuvaksi, hänen kuvansa on vihitty temppelille, ja sinun käypi hyvin huonosti, jos yhä pysyt törkeissä puheissasi!”

”Sitä kuvaa on muuan mies viime yönä suudellut!” vastasi Eugenia hiljaa, oudosti silmäten satutettua Aqvilinusla, joka häntä katsoa tuijotti niinkuin sitä, jolla on korkeamman tiedon lahja. ”Mitenkä sama mies saattaa alkukuvaa kiduttaa?”

Mutta konsuli voitti hämmennyksensä, ei näyttänyt kuulleen näitä sanoja lainkaan ja jatkoi, kylmänä ja ankarana: ”Lyhyesti sanottuna, kristittyjen munkkiparkojen kunniaksi, jotka minusta tuntuvat viattomilta, en voi enkä tahdo uskoa, että sinä olet nainen! Laita itsesi tuomittavaksi, sillä tiedonantosi eivät ole minua tyydyttäneet!”

Silloin huusi Eugenia: ”Niin auttakoon minua Jumala!” ja repäisi vaatteensa, vaaleana kuin valkoinen ruusu ja lyyhistyen kokoon häpeästä ja epätoivosta. Vaan Aqvilinus otti hänet syliinsä, painoi häntä sydäntänsä vasten ja verhosi hänet vaipallaan, ja hänen kyyneleensä valuivat immen kauniin pään päälle: sillä konsuli kyllä näki, että Eugenia oli kunniallinen nainen. Hän kantoi hänet viereiseen huoneeseen, missä oli upea vuode vieraita varten, laski hänet hellästi siihen ja peitti hänet purppurapeitteillä aina leukaan asti. Sitte hän suuteli häntä suulle, kenties kolme tai neljä kertaa, meni pois ja sulki oven visusti. Sitte hän otti tuon vielä lämpimän munkkipuvun, joka oli jäänyt lattialle, ja lähti jälleen odottavan väen luo, jolle puhui näin: ”Nämä ovat merkillisiä asioita. Te munkit olette syyttömät ja saatte palata luostariinne. Apottinne oli demooni, joka tahtoi teidät turmella ja viedä harhaan. Ottakaa tämä hänen kaapunsa mukaanne ja ripustakaa se jonnekki muistoksi; sillä kun hän ensin oli silmieni edessä muuttanut hahmonsa sangen omituisesti, häipyi hän tyhjiin näiden samoijen silmieni edestä ja hävisi jäljettömiin! Mutta tämä nainen, joka demoonia käytti syöstäkseen teidät turmioon on epäluulonalainen noituudesta ja hänet pitää heitettämän vankeuteen. Ja nyt menkää kaikin kotianne ja vaeltakaat hyvin!”

Kaikki hämmästyivät tästä puheesta ja katselivat pelonalaisina demoonin vaatteita. Leskivaimo kalpeni ja peitti kasvonsa, jolla tavoin hän kyllin selvästi ilmaisi pahanomantuntonsa. Hyvät munkit iloitsivat voitostaan ja menivät ylen kiitollisina matkoihinsa mukanaan tyhjä kaapu ja aavistamatta, mitenkä makea sisus sen alla oli ollut. Leski vietiin vankeuteen ja Aqvilinus huusi saapuville uskollisimman palvelijansa, jonka kanssa hän kuljeskeli kaupungin ristiin rastiin, haki käsiinsä kauppiaita ja osti kuormallisen kallisarvoisia naistenvaatteita. Ne oli orjan niin salavihkaa ja pian tuotava kotiin.

Hiljaisesti astui konsuli siihen huoneeseen, missä Eugenia oli, istuutui hänen vuoteensa reunalle ja huomasi hänen nukkuvan vallan tyytyväisenä, niinkuin se, joka on toipumassa kestämistään rasituksista. Hänen täytyi naurahtaa tytön leikatulle sametinmustalle munkinpäälle ja silitti kevyesti hänen sakeaa lyhyttä tukkaansa. Silloin hän herasi ja katsoi suurin silmin konsuliin.

”Tahdotko nyt viimeinkin tulla vaimokseni” kysyi tämä hellästi, johonka Eugenia ei vastannut myöntämällä eikä kieltämällä, vaan hiljaa värjyi purppurapeittojensa alla, joihin oli kääritty.

Aqvilinus toi esiin vaatteita ja koristeita kaikenlaisia, mitä vain senaikuinen sorea nainen tarvitsi pukeutuakseen kiireestä kantapäihin, ja jätti hänet yksikseen.

Auringon laskettua sinä päivänä konsuli lähti hänen kanssaan, ainoastaan yhden uskotun palvelijan saattamana eräälle maatilalleen, joka sijaitsi yksinään viehättävässä tienoossa tuuheiden puiden varjossa.

Siellä suurimmassa yksinäisyydessä meni nuori pariskunta naimisiin, ja niin kauvan kuin olikin kestänyt, ennenkuin he vihdoin toisensa tapasivat, ei kuitenkaan heiltä näyttänyt yhtään aikaa menneen hukkaan, pikemmin tunsivat he sydämellisintä kiitollisuutta toisilleen tuottamasta onnesta. Aqvilinus omisti päivänsä toimelleen ja illoin kiiti ripeimmillä hevosilla puolisonsa luo. Vain epäystävällisinä myrskyisinä sadepäivinä hän rakasti rientää jo aikaisemmin ja ennakolta ilmoittamatta maatilalleen Eugenina ilostuttamaan.

Melua pitämällä antautui tämä nyt samalla perusteellisella kestävyydellä, jota hän ennen oli omistanut filosofialle ja kristilliselle lihankidutukselle, aviollisen rakkauden ja uskollisuuden opiskeluun. Mutta kun hänen hiuksensa olivat kasvaneet tarpeellisen pitkiksi, vei Aqvilinus, keksimällä sopivan juorujutun, puolisonsa takaisin Aleksandriaan, toi hänet hänen hämmästyväin vanhempiensa eteen ja vietti loistavat häät.

Isä tosin ällistyi löytäessään kuolemattoman jumalattaren ja taivaallisen tähtikuvion asemesta tyttäressään rakastuneen maisen aviovaimon ja näki haikeamielisenä pyhitetyn kuvapatsaan kannettavan temppelistä pois; luvalla sanoen, enemmänhän kuitenkin piti ruumiillisesta tyttärestään, joka vasta nyt esiintyi kauniimpana ja rakastavampana kuin koskaan ennen. Marmoripatsaan asetti Aqvilinus talonsa kauniimpaan huoneeseen; varjeli kumminkin itsensä sitä suutelemasta, kun hänellä oli saapuvilla elävä lämmin alkukuva.

Sittenkuin Eugenia oli kyllin perehtynyt avion olemukseen käytti hän tietojaan puolisonsa käännyttämiseksi kristinuskoon, jossa opissa hän nyt niinkuin ennenkin pysyi lujana, eikä hän uupunut ennenkuin Aqvilinus julkisesti suostui tunnustamaan tätä uskoa. Legenda kertoo edelleen, mitenkä koko perhe palasi Roomaan takaisin niinä aikoina, jolloin kristillisvihamielinen Valerianus nousi hallitsemaan, sekä kuinka Eugeniasta sittemmin puhjenneiden vainoomisien kestäessä tuli kuuluisa uskonsankari ja marttyyri, joka vasta silloin näytti suuren hengenväkevyytensä.

Hänen vaikutusvaltansa Aqvilinukseen oli niin suuri, että hän voi ottaa myöskin nuo hengelliset Hyasintit Aleksandriasta mukaansa Roomaan, jossa he niinikään voittivat marttyyrinkruunun. Heidän puoltosanansa sellaisten laiskojen naisoppilasten eduksi, jotka olivat jääneet opinnoissansa takapajulle, sanotaan olleen hyvä.



Päivälehti no 51 2.3.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).