Muinoin.
Kirj. Guy de Maupassant
P:lehdelle suomensi Edvard R— r.
Metsäisellä kunnaalla kohoaa vanhanaikainen linna; sitä peittävät isot puut tummalla vihreydellään, ja suunnattoman suuren puiston takaa näkyy milloin synkkiä metsiä, milloin seutua ympäröiviä kyliä. Muuntaman metrin päässä linnan etusivulta koverraikse kiviallas, jossa marmorinaisia kylpee; toisia altaita on yhdessä jaksossa toinen toistaan alempana aina kunnaan juurelle asti, ja reunoiltaan suljetussa lähteessä vesi pulpahtelemistaan pulpahtelee.
Kaikki on vanhanaikaista tässä kartanontapaisessa linnassa, joka ulkomuodollaan keikailee niinkuin yli-ikäinen kaunotar, näkinkengillä päällystetyt luolatkin, joissa edellisen vuosisadan rakkauden hengettäret uinailevat, näyttävät säilyttäneen muinoisen muotonsa; kaikki näyttävät, puhuvan entisistä tavoista, vanhoista tottumuksista, menneestä rakastelusta ja siitä kevyestä komeudesta, jossa esivanhempaimme oli tapana elää.
Ludvig XV:n tyyliin sisustetussa salongissa, jonka seinät ovat maalatut paimenetarten kera sirosti supattavien paimenten, kauniiden pönkkähameisten naisten ja hienojen käherätukkaisten herrain kuvilla, puolittain makaa isossa nojatuolissa hyvin vanha nainen, joka, hetikohta kun hän ei liikuta ruumistaan, näyttää kuolleelta antaessaan muumiomaisen luisevien kättensä riippua tuolin kummallekin puolelle.
Hänen hunnutettu katseensa häipyy kauas yli seudun ikäänkuin puiston lomitse seuratakseen niitä näkyjä, jotka hänen nuoruutensa ajoilta palautuvat muistiin. Toisinaan tuulenhenki hiipii avoimen ikkunan kautta ja tuopi tullessaan ruohon tuoksua ja kukkasten lemua. Hänen kurttuisen otsansa ympärillä se liehuttelee valkeita hapsia ja lennättelee ajatuksia hänen mieleensä.
Hänen vieressään istuu koruompeluksilla kirjaillulla jakkaralla nuori tyttö, jolla on pitkä vaalea palmikko selässä ja joka päärmäilee alttariliinaa. Tytöllä on haaveelliset silmät, ja sillä välin kun hänen vikkelät sormensa neulovat, näkyy selvään, että hänen ajatuksensa matkaavat unien kaukomailla.
Mutta tuo vanha nainen on kääntänyt päänsä.
— Bertha, hän sanoo, luehan vähän ääneensä sanomalehtiä, jotta minä saisin vielä joskus kuulla, mitä nykyään tapahtuu.
Nuori tyttö otti lehden ja silmäili sitä.
— Paljon on politiikkaa, isoäiti jätänkö sen lukematta?
— Jätä, jätä rakkaani. Eikö ole lemmenjuttuja? Onko siis galanteria eli rakastelu kuollut Ranskassa, koskei enää puhuta naistenryöstöistä ja seikkailuista niinkuin ennen?
Nuori tyttö haki kauan.
— Kas tuossa, hän sanoi. Sen on päällekirjoituksena: „Rakkausdram”.
Vanha nainen hymyili ryppyjensä lomista.
— Lueppas se!
Ja Bertha alkoi. Se oli vihtrillijuttu. Eräs nainen oli miehensä rakastajattarelle kostaakseen polttanut tämän kasvot ja silmät. Tuomioistuin oli hänet vapauttanut ja julistanut syyttömäksi kuulijajoukon suureksi mielihyväksi.
Isoäiti väänteli itseään tuolilla ja toisti:
— Se on kauheaaa, sehän on ihan kauheaa! Etsippä sieltä jotain toista, rakkaani.
Bertha haki: ja alempaa, yhä rikosasioiden joukosta, hän luki: ”Surullinen tapaus.” Eräs jo ijäkäs puotineiti oli heittäytynyt lemmensuhteisiin nuorenmiehen kanssa; sitten hän oli ampunut häntä revolverilla kostaakseen rakastettunsa sydämen häilyväisyyttä. Tuo onneton mies jäi koko elinajakseen vaivaiseksi. Oikeusvirkamiehet, jotka olivat ankaran siveellistä väkeä, pitivät murhaajattaren laittoman rakkauden puolta ja vapauttivat hänet kaikella kunnialla.
Tällä kertaa vanha isoäiti menetti malttinsa vallan kokonaan ja sanoi vapisevin äänin.
— Oletteko hulluja nykyään? Hulluja te olette! Hyvä Jumala on antanut teille rakkauden, tuon elämän ainoan viehätyksen: sen oheen on ihminen liittänyt galanterian, rakastelun, joka on ainoa huvituksemme, ja kas nyt te sekotatte siihen vihtrilliä ja revolvereita, aivan niinkuin sotkettaisi likaa espanjalaiseen viinipulloon.
Bertha ei näkynyt ymmärtävän isoäitinsä suuttumuksen aihetta.
— Mutta, isoäiti, tämä nainen vaan kosti puolestaan. Ajattelehan, hän oli naimisissa, ja hänen miehensä hänet petti.
Vanhuksen ruumis nytkähti.
— Mitä mielipidettä teille, nuoret tytöt, nykyään tyrkytetään?
Bertha vastasi:
— Mutta avioliitto, isoäiti, sehän on pyhä!
Sydän sävähti tuon vanhan naisen rinnassa, joka vielä kuului suureen, hienoon vuosisataan.
— Rakkauspa on pyhä, hän virkkoi. Kuule, tyttöseni, kuule vanhan vaimon sanoja, joka on aikanaan nähnyt kolmen sukupolven kasvavan ja joka niin kovin hyvin tuntee, millaisia miehet ovat ja millaisia naiset. Avioliitolla ja rakkaudella ei ole mitään toistensa kanssa tekemistä. Avioliittoon mennään perheen perustamiseksi, ja perheitä perustetaan yhteiskunnan muodostamiseksi. Yhteiskunta ei tule toimeen ilman avioliittoa. Jos vertaisimme yhteiskuntaa rautavitjoihin, niin olisi jokainen perhe renkaana niissä. Näiden tällaisten renkaitten juottamiseksi toisiinsa, etsitään aina samankaltaisia metalleja. Avioliittoon mennessä on sovinnaisuus otettava varteen, omaisuudet ovat yhdistettävät, samallaiset rodut liitettävät yhteen ja työtä täytyy tehdä yhteisen hyvän vuoksi, jona on taloudellinen asema ja lapset. Kerran sitä vain, tyttöseni, mennään naimisiin, koska maailma niin vaatii, mutta kaksikymmentä kertaa voi elämässään rakastaa, koska luonto on tehnyt meidät sellaisiksi. Näetkös, avioliitto on laki ja rakkaus on vaisto, joka vuoron vie meidät oikealle, vuoron lykkää vasemmalle. On laadittu lakeja, joiden tarkotuksena on hillitä vaistojamme, niin pitää ollakkin: mutta vaistot ovat aina voimakkaimmat, eikä niitä pitäisi liiaksi vastustaa, sillä vaistoissa on aina jotain jumalaista, jotavastoin lait eivät ole muuta kuin ihmisten tekemiä.
Ellei elämää sulostettaisi rakkaudella ja niin paljolla kuin mahdollista, tyttö kulta, aivan samalla tavalla kuin lasten lääkkeisiin pannaan sokeria, niin ei kukaan siitä sellaisenaan huolisi.
Kauhistuneena Bertha avasi suuret silmänsä. Hän sanoi puoliääneen:
— Oi, isoäiti, isoäiti, ei voi rakastaa muuta kuin yhden ainoan kerran.
Isoäiti kohotti taivasta kohti vapisevat kätensä, ikäänkuin vielä kerran huutaakseen avuksi galanterioiden kuolleen jumalan. Harmistuneena hän puhkesi puhumaan:
— Teistä on tullut halpamainen rotu, oikea roskarotu. Vallankumouksen jälkeen ei maailma ole enää tunnettavissa. Suuria sanoja te olette panneet kaikkiin toimiinne ja ikäviä velvollisuuksia elämän joka alalle: te uskotte yhdenvertaisuuteen ja ikuiseen rakkauteen. Runoja on sepustettu teille siitä, että kuollaan rakkaudesta. Minun aikanani kirjotettiin runoja, jotta miehet oppisivat rakastamaan kaikkia naisia. Ja me! ... Kun joku aatelismies meitä miellytti, tyttöseni, lähetimme hänen luokseen paashin viemään sanaa. Ja kun sydämessämme syntyi uusi oikku, syrjäytimme vain ilman muuta edellisen rakastajan ... ellei sattunut niin, että pidimme heidät molemmat ...
Vanhuksen suu vetäytyi terävään hymyyn: ja veitikkamaisuus vilkkuili hänen harmaista silmistään, se henkevä ja skeptillinen veitikkamaisuus, minkä näkee niiden ihmisten silmissä, jotka eivät usko olevansa samaa ainesta kuin muut ja elävät valtiasten lailla, joista yleiset mielipiteet ovat ala-arvoisia.
Nuori tyttö sammalsi vallan kalpeana:
— Silloin ei naisilla ollutkaan kunniaa.
Isoäiti lakkasi hymyilemästä. Jos hänen sielussaan oli säilynyt jonkunverran Voltairen ironiaa, niin oli siellä myöskin hiukkasen Jean-Jacquesin leimuavaa filosofiaa:
— Eikö kunniaa! Siksi että rakasti, uskalsi sen sanoa julki, vieläpä kerskailla siitä? Mutta, tyttöseni, jos joku meistä, Ranskan ylhäisistä naisista, olisi ollut ilman rakastajaa, niin koko hovi olisi hänelle nauranut. Niitten, jotka halusivat elää toisin, ei ollut muuta kuin mennä luostariin. Ja te kuvittelette kenties, etteivät miehenne rakasta kuin ainoastaan teitä läpi koko elinikänsä. Olisiko se muka mahdollista, totta tosiaan! Minä, minä sanon sinulle omasta puolestani, että avioliitto on välttämätön yhteiskunnan olemassaololle, mutta meidän rotumme luonnon kanssa sillä ei ole mitään tekemistä, ymmärrätkö sinä? Elämän antimista ei ole kuin vain yksi hyvä, ja se on rakkaus.
Ja syystä että te sen käsitätte väärin ja turmelette, niin te teette siitä jotain juhlallista niinkuin sakramentin tai jotain sellaista, jota ostetaan niinkuin hametta.
Nuori tyttö otti vanhuksen ryppyiset kädet omiin vapiseviin käsiinsä.
— Älä puhu, isoäiti, minä rukoilen.
Ja polvillaan, kyyneleet silmissä, hän rukoili taivasta antamaan hänelle suuren rakkauden, yhden ainoan ikuisen rakkauden, niinkuin nykyajan runoilijat olivat unelmoineet, kun sitävastoin isoäiti suudellen häntä otsalle ja ollen vielä aivan kokonaan sen viehättävän ja terveen käsityksen vallassa, jolla loistavat ja kuulut filosofit olivat kahdeksaatoista vuosisataa ilahuttaneet, sanoi hiljaa:
— Varo, tyttörukkani, jos sinä uskot moisiin hullutuksiin, niin tulet kovin onnettomaksi.
Päivälehti no 39 16.2.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
