Ristikuulustelun taito.
Vastaajan, jota syytetään murhasta, asiamies kysyy todistajalta:
— Sanoitte nähneenne vastaajan tappaneen miehen?
— Niin sanoin.
— No kuinka tiesitte, että se oli vastaaja?
— Koska näin hänet.
— Mutta kuinka tiesitte että se oli hän.
— Olen tuntenut hänet 30 vuotta.
— Oletteko tuntenut?
— Olen.
— Oletteko tuntenut hänet koko ajan?
— Olen.
— Otatteko sen valallenne?
— Otan.
— Kuinka hän hänet tappoi?
— Hän ampui hänet revolverilla.
— Kuinka sen tiedätte?
— Näin hänet.
— Näittekö revolverin?
— Näin tietenkin.
— Näittekö sitä kierrettävän?
— En.
— Ah! kuinka tiesitte että se oli revolveri?
— Oli sen näköinen.
— Uh! Näittekö hänen koskettavan lipasinta?
— En, en tietenkään.
— Ah! Myönnätte siis, ettei hän koskettanut lipasinta?
— Näin tulen ja savua.
— Näittekö luotia tulessa ja savussa?
— Olisiko tulenvälähdys ja savu tuottanut kuoleman?
— Ei suinkaan.
— Mitäpä vaaraa sitte oli ampumisesta?
— Luoti löydettiin uhrin päästä.
— Näittekö luodin sattuvan kuolleeseen?
— En tietenkään.
Silloin asianajaja kääntyi oikeuden puoleen, juhlallisesti lausuen:
— Korkea oikeus, pyydän kunnioittaen huomauttaa, että tämä mies vannoo nähneensä jonkun miehen tappaneen toisen revolverilla; hän ei kuitenkaan ole nähnyt luodin lähtevän pistoolilta eikä sattuvan uhriin. Hän ei nähnyt edes miehen koskettavan lipasinta.
— Puhutteko oikeudelle? kysyi tuomari.
— Tietysti, korkea oikeus.
— Mistä sen tiedätte?
— Ka, tietenkin oikeudenpuheenjohtaja kuulee minun sanani.
— Kuulen kyllä, mutta te ette näe sanain lähtevän suustanne ettekä näe niiden sattuvan oikeuden korviin.
Asianajaja ei jatkanut.
Päivälehti no 159 13.7.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
