Kohtaus.
Iivan Turgenjewin Metsämiehen Muistelmista
Päivälehdelle suomensi Eino Vaaher.
Istuin kivikossa kerran syksyllä, noin syyskuun puolivälissä. Varhain aamusta oli kestänyt hiljaista sadetta, joka silloin tällöin vaihtui lämpimään päiväpaisteeseen; ilma oli epävakainen. Taivas milloin kokonaan peittyi vaaleanharmaaseen pilveen, milloin äkkiä paikottain kirkastui hetkeksi, ja silloin hajaantuneiden pilvien takaa näyttäytyi taivaansini, kirkas ja hyväilevä, kuin ihana silmä. Istuin ja katsoin ympärilleni ja kuuntelin. Hiljaa humisivat lehdet pääni päällä; niiden huminasta yksinään olisi saattanut päättää, mikä silloin oli vuodenaika. Se ei ollut kevään iloinen, naurava värinä, ei kesän pehmeä suhina ja kuiskuttaminen, eikä myöhäisen syksyn arka ja kylmä leperrys, vaan tuskin kuuluva uneksiva humu. Hiljainen tuuli tuskin kosketti latvoja. Koivikon sisusta, joka oli märkä sateesta, muuttui vähän väliä, sen mukaan paistoiko aurinko vai oliko pilven peitossa. Se milloin kokonaan kävi valoisaksi ja kaikki näytti hymyilevän, harvassa seisovain koivujen ohuet rungot saivat valkoisen silkin loisteen ja maassa makaavat ohuet lehdet kävivät äkkiä kirjaviksi ja alkoivat hohtaa kuin kultarahat, ja korkeiden, tuuheiden, jo syyspukuun verhoutuneiden sananjalkain soreat varret, jotka väriltään muistuttivat kypsää viinimarjaa, näyttivät läpikuultavilta siinä edestakaisin huojuessaan; milloin äkkiä taas koko ympäristö kävi sinerväksi, katosivat kirkkaat värit, valkeina seisoivat koivut ja poissa oli loiste, — valkeina kuin äsken satanut lumi, johon ei vielä talvisen auringon kylmästi leikittelevä säde ole koskenut; — ja salavihkaa, viekkaasti alkoi tippua ja suhista metsässä hieno sade. Koivujen lehvät olivat vielä melkein kokonaan vihreitä, vaikka jo olivatkin huomattavasti vaalistuneet. Vain siellä täällä seisoi muutama nuorehko koivu kokonaan punaisena tahi kullanvärisenä ja hauskaa oli nähdä sen kirkasta hohdetta auringon välähtävien säteiden tukkiessa läpi sen tiheän oksaverkon, jota juuri äsken sade oli valellut. Ei ainoatakaan lintua kuulunut, kaikki olivat paenneet pesiinsä ja vaikenivat; vain harvoin kajahti teräskellon tapaan tiaisen pilkallinen ääni. Ennen kuin pysähdyin tähän koivikkoon, olin koirineni kulkenut läpi korkean haapa-lehdon. Tunnustan, etten kovinkaan pidä tuosta puusta — haavasta, harmaansinisine runkoineen ja harmaanviheriöine, metallimaisine lehtineen, joita se kohottaa niin ylös kuin mahdollista ja levittää ilmaan kuni vapisevan viuhkan; en rakasta sen pyöreiden, epäsiistien lehtien ikuista liikettä, — lehtien, jotka ovat niin kömpelösti kiinni pitkissä varsissa. Kaunis se on vain muutamina kesäiltoina, kun se kohoten keskeltä matalaa pensaikkoa sattuu laskevan auringonpunervaan sädevirtaan, välkkää ja väräjää juuresta latvaan saakka punakeltaisessa hohteessa — tahi, kun se, kirkkaana, tuulisena päivänä suhisten vapisee ja läpättää vasten sinitaivasta ja sen jokainen lehti ikäänkuin pyrkii irtautumaan kiitääkseen pois kauvas etäisyyteen. Mutta yleensä en pidä tuosta puusta ja siksi en valinnut haavistoa lepopaikakseni, vaan koivikkoon kuljin ja istuuduin alle tuuhean koivun, jonka oksat alkoivat jo läheltä maata ja siis saattoivat suojella minua sateelta, ja ihaellen ympäristöäni nukuin siihen rauhalliseen, leppoiseen uneen, jonka vain metsästäjät tuntevat.
En saata sanoa, kauvanko nukuin, mutta kun silmäni avasin oli koko metsä täynnä aurinkoa, ja joka puolelta, iloisesti hymiseväin lehvien läpi siitä ikäänkuin säteili kirkkaansininen taivas; poissa olivat pilvet, leikittelevä tuuli oli ne karkottanut; ilma oli puhdistunut ja siinä tuntui se kummallinen, kostea tuoreus, joka täyttäen sydämen jonkinlaisella virkeällä tunteella, melkein aina ennustaa tyyntä, kirkasta iltaa sateisenpäivän jälkeen. Aioin juuri nousta ylös koettaakseni uudestaan metsäonneani, kun katseeni sattui erääseen liikkumattomaan ihmisolentoon: se oli nuori talonpoikaistyttö. Hän istui noin kahdenkymmenen askeleen päässä minusta, katse maahan luotuna ja käsillään polviin nojaten; toisessa kädessä oli sankka orvokki-kimppu syrjällään vasten ruudukkaista hametta. Puhdas, valkoinen paita, joka oli napitettu kaulan ja ranteiden kohdalta, verhosi pehmeissä poimuissa hänen vartaloaan; keltainen helminauha laskeutui kahdessa rivissä kaulasta rinnoille. Hän näytti hyvin somalta siinä istuessaan. Tuhanvärinen, kaunis ja sankka tukka kohosi sievästi kapean tulipunaisen tukkanauhan alta, joka oli vedetty lähelle lumivalkoista otsaa; muun osan hänen kasvojaan oli aurinko päivetyttänyt siihen kullantapaiseen väriin, joka tarttuu ainoastaan hienoon ihoon. Hänen silmiään en saattanut nähdä — hän ei nostanut katsettaan maasta; mutta selvästi näin hänen hienot, korkeat kulmakarvansa, pitkät silmäripsensä: ne olivat kosteat, ja hänen toisella poskellaan välkkyi auringossa kuivuneen kyynelen jälki, joka päättyi lähelle vaaleentuneita huulia. Koko hänen päänsä oli hyvin soma; ei hiukan paksu ja pyöreä nenäkään sitä turmellut. Minua erittäin miellytti hänen kasvojensa ilme: niin oli se teeskentelemätön ja leppeä, niin surullinen ja niin täynnä lapsellista neuvottomuutta. Hän näytti odottavan jotakin; metsästä kuului heikko risahdus: hän nosti heti päänsä, katsahti ympärilleen, ja varjopaikastani näin minä hänen silmänsä, suuret, kirkkaat ja arastelevat, kuin peuran. Hetkisen hän kuunteli, kääntämättä katsettaan paikasta, josta rasahdus oli kuulunut, huoahti, hiljaa käänti pois päänsä, kumartui vieläkin alemmas ja alkoi lajitella kukkiaan. Hauen silmäluomensa kävivät punaisiksi, katkerasti värähtivät huulet ja uusi kyynel valahti silmäripsien alta ja vieri välähdellen poskea pitkin. Niin kului jotensakin pitkä aika: tyttöraukka ei liikahtanut, — vain väliin tuskaisena ojenteli käsiään ja kuunteli, yhä kuunteli .... Jälleen kuului rapinaa metsästä, — hän säpsähti. Se ei lakannut, kävi vain selvemmäksi, läheni, kuuluivatpa viimein aivan selvästi kiireiset askeleet. Hän ojentihe ja ikäänkuin arasteli. Hänen tarkkaavainen katseensa vavahteli ja välähteli odotuksesta. Tiheikön läpi tuli nopeasti esiin mieshenkilö. Tyttö tähysteli, punastui äkkiä, suu vetäytyi iloiseen, onnelliseen hymyyn. Hän näytti tahtovan nousta ja samalla taas kumartui alas, kalpeni, hämmentyi — ja vasta silloin nosti aran, melkein rukoilevan katseensa tulokkaaseen, kun tämä seisahtui hänen rinnalleen.
Päivälehti no 159 13.7.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
