Korkeampia tarkoituksia
Kirj. August Strindberg.
Oli niin kylmä pienessä maakirkossa, että papin ja kuorissa laulavien poikien henkäykset nousivat savuna ilmaan. Seurakunta, joka seisoallaan kuunteli messua, oli saanut olkia alleen lattialle, etteivät aivan paljoa palelisi, kun laskeutuivat polvilleen poikain soittaessa pientä kelloa. Tänään oli paljon ihmisiä messussa, sillä jumalanpalveluksen jälkeen oli odotettavissa hieman erikoisempi näytelmä. Papin tuli näet varoittaa kahta riitaista puolisoa, jotka eivät pitäneet rauhaa keskenään, mutta eivät saaneet erotakaan, koska ei mitään syntiä ollut tapahtunut eikä kumpikaan tahtonut jättää kotia ja lasta eikä ottaa karkaamisen häpeää. Messu-uhri oli loppunut ja litania, miserere, kaikui repivänä kylmästä värisevin äänin. Punaisena loisti aurinko jäisiin ikkunoihin, mutta sytytetyt vahakynttilät eivät loistaneet yhtään, vaan näyttivät keltaisilta pilkuilta, joitten yläpuolella lämminnyt ilma värisi.
Agnus Dei, qui tollis peccata mundi,*) lauloi pappi ja pojat vastasivat miserere, ja seurakunta yhtyi; syviä, teräviä miesääniä ja korkeita, hentoja naisääniä, miserere, armahda meitä.
Viimeinen miserere kaikui kuin epätoivon hätähuuto, sillä samassa silmänräpäyksessä astuivat puolisot esille oven luota ja kulkivat pääkäyttävää pitkin alttarin eteen. Mies oli pitkä, karkeatekoinen henkilö, hänellä oli ruskea täysiparta ja hän ontui hieman; vaimo oli pieni, hento olento, vienot olivat hänen piirteensä ja liikkeensä pehmeät, miellyttävät. Hänen kasvojaan peitti puoliksi päähine, niin että näkyvissä oli vain pari kalpean sinistä silmää, missä kärsivä ilme, ja valkeitten poskien yläosat.
Pappi rukoili hiljaa ja kääntyi sitten seurakuntaan päin. Hän oli nuori mies, alle kolmenkymmenen, ja hänen terveet, hyväntahtoiset kasvonsa eivät tuntuneet olevan sopusoinnussa hänen pitkän pukunsa ja niitten suurten, ankarien sanojen kanssa, joita hän lausui. Hän oli kuullut molempain ripin jo kauan sitten ja ainoastaan piispan käskystä lausui hän nyt rangaistussaarnansa. Puolisot olivat näet käyneet piispan puheilla saadakseen avioliittonsa puretuksi, mutta tämä ei ollut löytänyt riittävää syytä myöntymykseen, kun ei kanooninen laki eivätkä dekretaalitkaan**) sallineet eroa muuten kuin synnin, erikoistapauksissa hedelmättömyyden tai karkauksen tähden.
Pappi alkoi puheensa kuivalla, elottamalla äänellä, ikäänkuin ei hän itse uskoisi, mitä sanoi.
Avioliiton oli, tuumaili hän, asettanut Jumala, joka miehen kylkiluusta oli luonut vaimon miehen tähden, että hän olisi tälle avuksi. Mutta koska nyt mies oli ensin luotu ja vaimo sitten, tuli vaimon olla miehelleen alamainen ja tämä on oleva hänen herransa.
Miehen puolestaan tulisi kohdella vaimoa kunnioituksella, koska tämä oli hänen kunniansa ja hän sen kautta kunnioitti itseään vaimossaan. Niinpä sanoo myös Paavali kirjeessään Korinttilaisille, 7:4, joka paikka juuri on Gratianuksen dekretin perustana, hän sanoo: Ei ole vaimolla valtaa omalle ruumiillensa, vaan miehellä.
Kun opetuslapset tulivat Jeesuksen tykö ja kysyivät, saivatko puolisot erota, vastasi hän ja sanoi: Mitä Jumala on yhdistänyt, ei pidä ihmisen sitä eroittaman, ja tällä perustalla ei kirkko voi sallia avioliiton hajoittamista. Että maallinen laki teki muita myönnytyksiä, oli seuraus ihmisten pahuudesta eikä kirkko voinut siihen suostua.
Elämä ei ole mikään ruusutarha eikä meidän pitäisi siltä liikoja vaatia. Puhuja oli itse avioliitossa. (Siihen aikaan näet saivat katooliset papit vielä mennä naimisiin). Hän tunsi siis asian, hän tiesi kuinka toisen tuli antaa myöten toiselleen, ettei riitaa ja toraa syntyisi. Hän oli vihkinyt nämät nuoret puolisot ja nähnyt heidän ensi lempensä onnen; hän oli kastanut heidän lapsensa ja nähnyt vanhempain ilon pyhittävän heidän rakkautensa. Hän muistutti heille näitä unohtumattomia hetkiä, jolloin elämä antoi heille parhaansa, ja tulevaisuus oli heidän edessään ruusuisen kesäpäivän kaltaisena. Hän pyysi heitä näitten muistojen nimessä ojentamaan kättä toisilleen ja unohtamaan kaikki, mitä oli tapahtunut, sitten kuin epäsovun henki oli tullut heidän sydämiinsä; hän pyysi heitä tämän kristillisen seurakunnan edessä uudistamaan sen liiton, jonka he itsekkäisyydessään olivat tahtoneet purkaa.
Nyt seurasi silmänräpäykseksi syvä hiljaisuus ja jännitys, jonka kestäessä seurakunta ilmaisi malttamattomuuttaan pakkautumalla niin lähelle kuin mahdollista.
Puolisot eivät liikahtaneet.
Pappi näytti tulevan kärsimättömäksi ja surusta ja vihasta vapisevin äänin jatkoi hän.
Hän puhui nyt vanhempain velvollisuuksista lasta kohtaan, Jumalan vihasta sovintoon taipumatonta mieltä kohtaan, ja hän sanoi suoraan, ettei avioliitto ollut tarkoitettu huvitteluksi kahdelle kuumaveriselle ihmiselle, vaan oli se keino ei vain suvun — hän pani painon — jatkamiseksi, vaan myös kasvatukseksi. Hän antoi heille ajatusaikaa seuraavaan sunnuntaihin ja käski heidän mennä.
Hän oli tuskin ennättänyt lausua viimeisen sanan ja tehdä vastaavan liikkeen kädellään, kun nuori vaimo kääntyi ja meni. Kylmänä ja tyynenä kulki hän seurakunnan rivien välitse ja katosi suuren oven kautta.
Mies viipyi hetkisen, etsi sitten ristikäytävän päässä olevan pienen portin.
Kun pappi meni kotia vaimonsa kanssa, sanoi tämä hänelle vienolla, mutta nuhtelevalla äänellä:
— Uskoitko mitä sanoit? Ripin kautta tiedät sinä, ettei näitten puolisojen yhdistys ole oikea avioliitto. Sinä tiedät, että tämä nainen on marttyyri, jonka elämä ainoastaan on pelastettavissa siten, että hän pysyttäytyy kaukana tästä miehestä; tämän sinä tiedät ja kehoitat häntä käymään turmiotaan kohden.
— Kirkolla, näes ystäväni, on korkeampia tarkoituksia, kuin pienten ihmisten hyvinvointi.
— Minä luulin, että ihmisten hyvinvointi, niinkuin sinä kutsut heidän autuuttaan, olisi kirkon korkein tarkoitusperä. Mikä on sitten kirkon korkein tarkoitusperä?
— Jumalan valtakunnan lisääntyminen maan päällä, vastasi pappi hiukan mietittyään.
— Ajatellaanpas nyt, sanoi vaimo. Jumalan valtakunta? Jumalan valtakunnassahan vain autuailla on oleva asuinsijat. Siispä täytyy kirkon tehdä ihmiset autuaiksi?
— Niin, korkeammassa merkityksessä!
— Korkeammassa? Löytyykö kahta merkitystä?
— Kyllä, ylempi ja alempi. Muuten voi yksi hupsu kysellä enemmän kuin seitsemän viisasta voi vastata.
— Silloin on viisasten viisaus huonolla kannalla, sillä mitä vastaavat he, kun viisas kysyy, kun maailman kaikki viisaat tulevat kysymään, jatkoi tuo pikku hupsu.
— He vastaavat, etteivät he mitään tiedä, kuiskasi pappi.
He pudistivat lumen jaloistaan ja astuivat sisään pieneen pappilaan, jossa heidät vastaanotti kaksi pientä poikasta tahtoen suudella isää ja äitiä, jotka olivat niin sydämmellisesti tervetulleita, eikä vähimmin makean sunnuntaipäivällisen tähden, joka liedellä odotti.
Pappi pani pois pitkän kirkkotakkinsa ja otti ylleen porvarillisemman, jossa hän ei kuitenkaan näyttäytynyt kellekään seurakuntalaiselle, omilleen vain ja vanhalle palvelijalle. Pöytä oli katettu. Lattia oli niin valkea ja pienennetyt kuusenhavut tuoksuivat niin hyviltä. Isä siunasi hyvän päivällisruuan ja he istuivat pöytään niin iloisina ja tyytyväisinä maailmaansa ja toisiinsa, kuin ei koskaan olisi sydämiä särkynyt korkeampain tarkoitusten tähden.
* * *
Lumi oli sulanut, maa värähteli ja kuohui keväänhenkeä. Pappila oli keskellä sitä rumaa tasankoa Uplannissa, jossa Rasbon pitäjä sijaitsee. Mihin silmä katsoikin, näkyi vain kivistä maata, savisia peltoja ja joitakin katajapensaita, jotka ainaisen tuulen takia painuivat maata vasten kuin pelästyneet jänikset. Kaukana taivaanrannalla näkyivät metsän reunan korkeimmat latvat uppoavan aluksen mastojen kaltaisina. Tuvan eteläpuolelle oli pappi istuttanut muutamia puita ja kuokkinut vähän maata kukkia ja ryytejä varten, jotka kovanilmanalan tähden täytyi talveksi peittää oljilla. Pieni joki, pohjoisista metsistä tullen, juoksi pappilan vieritse ja oli juuri niin suuri, että siinä voi ruuhella soutaa, jos pysyttäytyi keskiuomassa.
Dominus Pietari Rasbossa oli herännyt auringon noustessa, tervehtinyt vaimoaan ja lapsiaan ja mennyt kirkkoon, joka oli ainoastaan muutaman kivenheiton päässä. Hän oli lukenut aamumessun, pyhittänyt päivän työn ja mennyt kotia niin säteilevän iloisena ja elämänhalusena. Leivot, jotka varmaankaan eivät ymmärtäneet rumaa eikä kaunista, olivat laulaneet kivisten peltojen yllä, ikäänkuin siunaten laihaa satoa. Vesi porisi puroissa, joitten reunoilla keltaiset varsanvarpaat loistivat. Hän oli tullut kotia ja juonut aamumaitonsa kuistilla ja nyt seisoi hän mekossaan puutarhassa ja vapautti kukkiaan talvipeitteistä. Hän otti kuokan ja alkoi kääntää uinuvaa maata. Aurinko poltti; outo työ sai hänen verensä liikkeelle. Hän hengitti kiihkeästi voimakasta kevätilmaa ja tunsi hyvinvointia, kuin olisi hän herännyt uuteen elämään. Vaimo oli avannut akkunaluukut auringonpuolella ja seisoi puolipukimissaan ja tarkasti miehensä työtä.
— Tämä on toista kuin kirjain yli roikkuminen.
— Olisit ruvennut talonpojaksi.
— Enhän saanut, armaani! Ah kuinka hyvää tekee rinnalle ja selälle. Mitä varten luullaan Jumalan antaneen meille kaksi pitkää käsivartta, jos ei käytettäviksi.
— Niin, ei niitä lukemiseen tarvita.
— Ei! Mutta luoda lunta, hakata halkoja, kaivaa maata, kantaa lapsiaan ja puolustaa itseään, sitä varten ne on saatu ja jollei niitä käytä, saa rangaisuksensa. Me hengen miehet, me emme saa koskea tähän syntiseen maahan.
— Vaiti, sanoi vaimo pannen sormen suulleen; lapset kuulevat!
Mies otti lakin päästään ja pyyhki hikeä otsaltaan:
— Otsas hiessä pitää sinun syömän leipääs, on kirjoitettu. Kuinka suloisesti minä hikoan. Tämä on toista kuin epätoivon ajaessa kylmää hikeä hiusrajaa pitkin, kun tuskittelee hakiesaan hämärän lauseen tarkoitusta, tai epäilyksen henkien polttaessa mehun verestä, niin että se matelee kuin kuuma hieta ruumiissa. Kas kuinka käsivarren liha hypähtelee liikkumisenhalusta; kas kuinka siniset suonet paisuvat kuin kevätpurot, kun jää sulaa; ah, rinta laajenee niin että mekon ompeleet napsahtelee; tämä on todellakin toista ....
— Vaiti, sanoi vaimo taas varoittaen, ja lisäsi johtaakseen muualle keskustelun vaarallista vauhtia: — Olet vapauttanut kukat pakkoröijyistään, mutta olet unohtanut eläinparat, jotka ovat olleet sidottuna pimeään navettaan koko talven.
— Oikein, sanoi pappi ja pani kuokan pois, mutta lapset myös ulos katsomaan!
Viipymättä meni pappi rakennusrivin päähän, laski irti lehmät, aukaisi lammasnavetan ja vasikkakarsinan, meni sitten mäelle ja irroitti sikopahnan luukun.
Ensin tuli kellokas ulos ja pysähtyi ovelle; valo näytti häikäisevän, se kurotti kaulansa eteenpäin ja oudosteli aurinkoa; sitten kiipesi se varovasti sillalle, veti muutamia syviä henkäyksiä, niin että pötsi paisui, nuuski maata ja ikäänkuin iloisten muistojen valtaamana ojensi se hännän ilmaan ja hölkötti mäelle, hyppäsi yli kivien ja pensaiden ja nelisti sitten yli kaivonluukun. Tuli toinen lehmä, tulivat vasikat ja lampaat ja lopuksi porsaat. Mutta niitten jälkeen tuli pappi keppi kädessä, sillä hän oli unohtanut sulkea puutarhanportin ja nyt alkoi kilpajuoksu, johon poikaset kohta ottivat osaa sydämmen halusta ajaakseen elukat aituuksen ulkopuolelle. Mutta kun vanha palvelija näki dominuksen juoksevan mekossa mäellä, ajatteli hän mitä kansa sanoisi ja töytäsi kiihkoissaan akkunaluukusta ulos, vaimon seisoessa portailla nauraen niin sointuvasti ja niin hyvästi. Mutta nuori pappi, hän oli kuin irti päässyt, niin iloinen ja nautti kuin lapsi nähdessään eläinten iloa talvivankeuden loputtua, niin että hän tykkänään unohti seurakunnan ja piispan ja juoksi kauas maantielle hätistääkseen elukoita kesantopellolle.
Silloin kuuli hän vaimonsa huutavan häntä nimellään, ja kääntyessään näki hän vieraan naisen seisovan tämän vieressä kuistilla. Häpeissään ja harmitellen itsekseen oikaisi hän puvun, pyyhkäsi hiukset lakin alle ja lähti kotia päin ottaen juhlallisen ilmeen kasvoilleen.
Lähemmäksi tultuaan tunsi hän tuon pienen naisen, jota oli varoittanut kirkossa epäsovusta avioliitossa. Hän ymmärsi, että tämä pyysi keskustelua, ja hän käski hänen astumaan sisään; hän tulisi kohta saatuaan toisen takin ylleen.
Toinen takki yllä ja toisella mielellä astui hän sitten tupaan, jossa vaimo odotti.
Hän kysyi asiaa. Tämä selitti tehneensä miehensä kanssa sellaisen sopimuksen, että hän karkaa kotoa, koskei kirkko muuten myönnä eroa. Pappi kävi levottomaksi ja oli juuri ruveta puhumaan dekretaaleista ja Korinttilaiskirjeestä, kun hän kuuli hiekan kirskuvan akkunan alla puutarhassa: hän tunsi niin hyvin nuo keveät, pehmoiset askeleet ja hietajyvästen huuto tunki hänen omaantuntoonsa.
— Tekonne, vaimo, on rohkea, mutta kuitenkin on se rikos.
— Se ei ole rikos, te vain sitä siksi kutsutte, vastasi vaimo niin varmasti, kuin hän epätoivon öinä ja päivinä oli tekonsa punninnut.
Pappi ärtyi ja koetti löytää purevia sanoja, kun hän jälleen kuuli pari hiedan kilahdusta ulkoa.
— Te annatte kuitenkin huonoa esimerkin seurakunnalle, sanoi hän.
— Huonomman, jos jään, sanoi vaimo.
— Te tulette perinnöttömäksi.
— Sen tiedän.
— Menetätte maineenne.
— Tiedän senkin, mutta viattomana sen kestän.
— Mutta lapsenne?
— Sen otan mukaani.
— Mitä miehenne siihen sanoo? Teillä ei ole oikeutta lapseen, kun jätätte kodin.
— Eikö ole? Omaan lapseeni?
— On aina kaksi omistajaa lapsella.
— Silloin ei riitä Salomon viisaus ratkaisemaan tätä riitaa. Mutta minä sen ratkaisen, jos voin, tekemällä tästä lopun, tulin luoksenne pyytämään valoa ja te johdatte minut pimeään käytävään, josta sammutatte valon ja menette tiehenne. Sen vaan tiedän: missä rakkautta ei enää ole, siellä on vain syntiä ja alennusta; minä en tahdo elää synnissä, siksi lähden.
Akkunan takaa kuului pidätettyjen tunteiden aiheuttamia kiihkeitä hengenvetoja; pappi taisteli taistelunsa; sitten sanoi hän:
— Kirkon palvelijana on minulla vain Herran sana, jossa pysyä, ja se on kova kuin kallio; ihmisenä voin vain sanoa, mitä sydämmeni tuntee, mutta joka kenties on syntiä, sillä ihmissydän on raihnas kappale. Mene rauhaan, äläkä eroita mitä Jumala on yhdistänyt!
— En, en mitä Jumala on yhdistänyt, vaan mitä puolisoiden vanhemmat ovat panneet toimeen. Teillä ei ole lohdutuksen sanaa minulle tälle raskaalle tielleni.
Pappi pudisti päätään.
— Älköön teille annettako kiviä kun joskus tulette leipää pyytämään, sanoi vaimo miltei uhkaavalla äänellä ja meni.
Pappi heitti takkinsa pois ja koetti karkoittaa kohtauksen aiheuttamat epämiellyttävät tunteet. Ulkona sanoi hän vaimolleen, että hän todella sääli vaimoparkaa.
— Mikset sanonut sitä hänelle? vastasi vaimo, joka tuntui olevan asian perillä.
— Löytyy asioita, joita ei saa sanoa, sanoi mies.
— Kelle niitä ei saa sanoa?
— Kelle?
— Kirkko, niinkuin valtio, ystäväni, ovat jumalallisia laitoksia, mutta heikkojen ihmisten toimeenpanemina epätäydellisiä; silti ei tätä saa myöntää heikoille ihmisille, sillä he voisivat ruveta epäilemään niiden jumalallista alkua.
— Mutta jos niiden epätäydellisyyden tähden rupeisi epäilemään sitä ja tutkimus osottaisi, ettei niillä ole jumalallista alkuperää...
— Kautta kaikkien pyhien, luulenpa, että epäilyksen perkeleet vallitsevat tämän ajan ilmassa! Etkö tiedä, että ensimmäinen kyselijä heitti ihmiskunnan turmioon? Eipä todellakaan ollut syyttä, kun paavin lähettiläs kirkolliskokouksessa sanoi tätä maata turmelluksi.
Vaimo katsahti häneen nähdäkseen laskiko hän leikkiä ja mies vastasi hymyllä.
— Sinun ei pidä laskea leikkiä tuolla tavalla, sanoo vaimo; minähän voin helposti uskoa sen todeksi. Muuten en koskaan tiedä, puhutko vakavasti vai pilalla. Osaksi kyllä uskot, mitä sanot, mutta et uskokaan: Sinä olet niin horjuva kuin olisivat nuo mainitsemasi henget kimpussasi.
Ettei tultaisi kauemmaksi tämän kysymyksen selvittelyssä, jota hän mieluummin piti selvittämättömänä, ehdotti pappi, että soudettaisiin erääseen lehtoisaan paikkaan, jossa syötäisiin päivällistä.
Kohta istuikin pappi airoissa ja vihreä ruuhi kiiti pitkin tyyntä vedenpintaa lasten nykiessä menneen vuoden ruokoja, joitten kuivissa lehdissä kevättuuli vihelsi ylösnousemusta talviunesta. Papilla oli yllään mekkonsa, jota hän kutsui „vanhaksi ihmisekseen”, ja airoja hoiti hän tottuneen soutajan voimalla koko puolen peninkulman matkan koivikkomäelle, joka oli kuin saari kivimeressä. Vaimon asettaessa päivällistä kuntoon, juoksi mies poikien kanssa ympäriinsä poimien valkovuokkoja ja kevätesikkoja. Hän opetti heitä ampumaan jousella ja vuoli pajupilliä. Hän kiipeili puissa ja vieritteli ruohostossa kuin poika, ja juoksi hevosena ohjat suussa lasten naurun kaikuessa. Hän tuli yhä huimemmaksi ja kun pojat ampuivat hänen sinistä takkiaan, joka riippui puussa, nauroi hän niin että oli sinisenä kasvoiltaan. Mutta vaimo katsoi varovaisesti ympäriinsä ettei kukaan keitä näkisi.
— Ah, anna minun olla ihminen ainakin Jumalan luonnossa sanoi mies. Eikä vaimo voinut mitään vastaankaan sanoa.
Päivällinen oli asetettu ruohostoon ja pappi oli niin väsynyt, että hän ei muistanut lukea ruokalukua, josta lapset huomauttivat:
— Isä ei lue pöytälukua, sanoivat he.
— En näe mitään pöytää sanoi tämä ja pisti peukalon voihin.
Tämä huvitti pienokaisia kovin.
— Jalat hiljaa pöydän alla, Pekka, sanoi hän.
— Älä pane jalkoja pöydälle, Niilo, sanoi hän. Ja lapset nauroivat, niin että ruoka tarttui kurkkuun. Ei koskaan ollut heillä ollut niin hauskaa, sillä koskaan eivät he olleet nähneet isää niin iloisena, ja hänen täytyi sanoa sukkeluutensa yhä uudelleen ja aina otettiin ne vastaan yhtä suurella ihastuksella.
Mutta päivä kallistui iltaan ja täytyi ajatella kotiin lähtöä. Tavarat pantiin kokoon ja mentiin veneeseen. Vielä ilakoitiin hetkinen, mutta kohta vaikeni nauru ja pienokaiset nukkuivat äidin polvelle. Isä kävi hiljaiseksi ja vakavaksi, niinkuin aina paljon naurun jälkeen, ja mitä lähemmäksi kotia tultiin, sen suljetummaksi hän tuli. Hän koetti väliin sanoa jotain iloista, mutta se kuului niin särkevän surumieliseltä. Aurinko heitti vinoja säteitään loppumattomille kentille, tuuli oli väsähtänyt, ja raskas äänettömyys ja rauha vallitsivat luonnossa, vain silloin tällöin kuului elukoiden ääntäminen tai käen kiihkoisa huuto.
— Pohjoiskäki surukäki, sanoi pappi ikäänkuin lopultakin löytäen mielialaansa vastaavan lauseen.
— Vain ensi kerran kuullen, lohdutti vaimo, ja aamulla kukkui se iloa idästä.
Jo näkyi navetan katto ja sen yli pisti esiin kirkon torni. He nousivat laiturille ja isä kantoi nukkuvat pienokaiset tupaan. Sitten sanoi hän hyvästit vaimolleen ja kiitti hyvästä seurasta; nyt piti hänen mennä lukemaan iltamessua.
Hän otti kirjansa ja meni.
Hänen tullessaan tielle soitti kello Angelusta. Hän kiiruhti askeleitaan. Kirkkomaalla näki hän liikkuvan ihmisiä. Tämä oli tavatonta, sillä iltamessussa oli tavallisesti vain lukkari läsnä. Hän ajatteli, että joku oli nähnyt hänet koivikkomäellä, ihmetteli, oliko kuultu hänen keskustelunsa vaimonsa kanssa. Hänen sydäntään kouristi, kun kirkon portin luona huomasi kaksi hevosta loistavissa varustuksissa ja yhden Upsalan arkkidiakooneista palvelijoineen. Diakooni tuntui odottaneen, koska hän meni heti papin luo ja pyysi saada puhutella häntä messun jälkeen. Ei koskaan ollut hän iltarukousta niin palavasta sydämmestä rukoillut ja tuska rinnassa anoi hän kaikkien pyhien suojaa tuntemattomia vaaroja vastaan. Hän katsahti tuon tuostakin ovelle, jossa hän näki diakoonin seisovan kuin uhriaan odottavan pyövelin ja amenen sanottuaan meni hän raskain askelin iskua vastaanottamaan, sillä nyt oli hän varma, että jotain onnetonta tapahtuisi.
— En tahtonut tulla kotia, alkoi arkkipiispan lähettiläs, sillä, asiani on sitä laatua, että se vaatii rauhaisaa paikkaa ja pyhien esineitten läsnä oloa, jotka tekevät sydämmemme vahvoiksi. Minun on nimittäin ilmoitettava kirkonkokouksen päätös, joka syvälti koskee yksityiselämän sisimpiin suhteisiin.
Tähän keskeytti hän puheensa huomatessaan uhrin tuskan ja antoi pergamentin, jonka nuori pappi kääri auki ja luki.
— Dilectis inChristo fratribus! — rakkaille veljille Kristuksessa! ... luki hän Episcopus Sabinensis, apostolicae sedis legatus ... Sabinan piispa, apostoolisen istuimen lähettiläs ...
Silmät lensivät yli koukeroisten kirjaimien, kunnes ne äkkiä pysähtyivät riviin, joka tuntui olevan palavalla tulella kirjoitettu, sillä nuoren miehen kasvot muuttuivat kuin tuhaksi.
Diakooni tuntui säälivän häntä ja sanoi:
— Kuten näkyy ovat kirkon vaatimukset kovat: ennen vuoden loppua ovat kaikki pappien avioliitot hajotetut; sillä oikea Herran palvelija ei voi elää lihallisessa yhteydessä naisen kanssa tahraamatta hoidettaviaan pyhäkköjä, ja hänen sydäntään ei saa jakaa Kristuksen kanssa ensimmäisen vaimon syntinen jälkeläinen.
— Mitä Jumala on yhdistänyt ei pidä ihmisen sitä erottaman, sanoi pappi, kun hän oikein tuli tajuihinsa.
— Tämä kuuluu vain seurakunnalle; mutta kun Kristuksen kirkon korkeammat tarkoitukset vaativat, silloin tulee rikos laiksi. Huomaahan erotus, „ihminen” älköön erottako. Siis ainoastaan ihmisen esiintymisestä erottajana on kysymys; mutta tässä esiintyy Jumala palvelijansa kautta ja erottaa, mitä Jumala on yhdistänyt; siis ei tässä tapauksessa ole voimassa, mikä muuten koskee kaikkia tapauksia.
— Mutta Jumalahan itse on avioliiton asettanut, väitti murrettu mies.
— Juuri niin, ja siksi voi hän sen hajottaakin.
— Mutta tätä uhria ei Herra vaadi, heikoilta palvelijoiltaan.
— Herra vaati Abrahamia uhraamaan Iisakin.
— Mutta sydämmiä tulee särkymään.
— Juuri niin; sydämmien tulee särkyä, sitä palavampina ne pysyvät.
— Tämä ei koskaan voi olla lempeän Jumalan tarkotus.
— Lempeä Jumala ripusti oman poikansa ristille! Maailma ei ole huvipuisto! Turhuutta, turhuutta! Ja voittehan lohduttaida dekretaaleilla ...
— Ei, kaikkivaltias Jumala, ei mitään dekretaaleja, taivaan tähden, antakaa minulle pisara toivoa; kastakaa sormenne pää sammuttaaksenne tämän sytyttämänne epätoivon tulen. Sanokaa ettei se ole mahdollista, kuvitelkaa uskovanne, että tämä kaikki on ehdotus, jota ei ole hyväksytty.
Diakooni osoitti sinettiä.
— Presentihus consulentibus et consentientibus ... päätetty ja vahvistettu. Ja mitä dekretaaleihin tulee, nuori ystäväni, niin löytyy niissä sellaisia aarteita viisautta, että ne kyllä voivat valaista soaistua mieltä, ja antaakseni hyvän neuvon hyvälle ystävälle sanon: lukekaa dekretaateja, lukekaa niitä varhain ja myöhään ja saatte nähdä, että saatte rauhan ja voitte hyvin!
Onneton pappi ajatteli niitä kiviä, jotka hän oli antanut epätoivoiselle vaimolle juuri samana aamuna, ja hän kumarsi päänsä iskun alle.
— Siis, sanoi diakooni, nauttikaa lyhyestä, ajasta; suvituuli puhaltaa, kukat puhkeavat, ja toukomettisen ääni kuuluu maassamme. Pyhän sylvesterin päivänä ultimo mensis Decembris tulee jälleen, ja silloin on teidän huoneenne oleva lakaistu ja puhdistettu, niinkuin Herra Kristus itse astuisi sinne, ja tämä pannaanjulistuksen uhalla. Tutkikaa tätä diploomia tarkemmin siksi. — Jääkää hyvästi! — Älkääkä unohtako lukea dekretaaleja.
Hän nousi valkealle hevoselleen ja ratsasti pois ehtiäkseen seuraavaan pitäjään ennen yötä sinnekin levittämään surua ja surkeutta kuten ilmestyskirjan ratsastaja.
Herra Pietari, Rasbon pappi oli muserrettu. Hän ei uskaltanut mennä kotio heti, vaan töytäsi kirkkoon, jossa vaipui alttarin eteen. Kullatun alttarikaapin ovet olivat avoinna ja Vapahtajan vaellusta Golgatalla valaisivat ilta-auringon punertavat säteet. Pappi ei tänä hetkenä ollut uhkaava ja rankaiseva Herran tuomion julistaja, vaan makasi hän kuritettuna seurakuntana kasvoillaan armoa rukoillen. Hän katsoi ylös Kristukseen, mutta ei nähnyt sääliä. Tämä otti kalkkinsa tarjoavasta kädestä ja tyhjensi sen pohjaan; hän kantoi ristiään raadellulla selällään jyrkkää mäkeä ylös, jossa hän oli teloitettava, mutta ristissä riippuvan yläpuolella aukeni taivas. Löytyi siis jotain näitten kärsimysten yläpuolella ja takana. Hän alkoi tutkia tämän suuren ihmisuhrin syitä, joka nyt oli käyvä yli kaiken maan. Kirkko oli nähnyt, kuinka ihmiset alkoivat epäillä pappien oikeutusta olla tuomareita ja pyöveleitä, sillä ihmiset olivat huomanneet tuomarinsa olevan täynnä inhimillisiä heikkouksia. Nyt näyttäisi papisto, että he itse voivat Kristuksen asian tähden riistää sydämmen rinnastaan ja laskea sen alttarille. Mutta, jatkoi hänen kapinallinen järkensä, kristinoppihan oli poistanut ihmisuhrit. Ajatukset kulkivat omia teitään ja hän ajatteli: kenties oli jotain ajatuksia vanhain pakanain uhreissa. Abraham oli pakana, sillä hän ei tuntenut Kristusta, ja oli valmis uhraamaan poikansa Jumalan käskystä. Kristus uhrattiin, kaikki pyhät marttyyrit uhrattiin, miksipä hän säästettäisiin? Siihen ei ollut mitään oikeutta, ja hänen täytyi myöntää, että jos kansan tulisi edelleenkin uskoa hänen saarnaansa, se myöskin vaatisi nähdä hänen uhraavan rakkaimpansa, itsensä, sillä hän ja hänen vaimonsahan olivat yhtä. Hänen täytyi myöntää tämä ja hän tunsi outoa uutta nautintoa ajatellessaan tulevia kauheita kärsimyksiä, ja lisäksi tuli ylpeys ja viittasi marttyyrin kruunulla, joka kohotti hänet yli tämän seurakunnan, johonka hän oli oppinut pääalttarilta katsomaan alas, mutta joka nyt oli nostanut päänsä ja uhitellen uhmannut rynnätä tälle korkealle paikalle.
Tämän ajatuksen vahvistamana ja herättämänä nousi hän ja meni alttarikaiteen sisäpuolelle. Hän ei enää ollut murtunut syntinen, vaan vanhurskas, joka oli ansainnut seisoa Kristuksen rinnalla, koska oli kärsinyt yhtä paljon kuin tämäkin. Hän katsoi ylevänä rukouspalleihin, jotka hämärässä näyttivät polvistuvilta ja hän sinkautti vanhurskaan tuomioita yli heidän päittensä, koskeivat tahtoneet uskoa hänen saarnaansa. Hän repäsi auki takkinsa ja näytti veristä rintaansa, jossa oli tyhjä sydämmen sija, sillä sen hän oli lahjoittanut Jumalalleen. Hän käski heikkouskoisten pistämään kätensä hänen kupeesensa ja saamaan vakuutuksen. Hän tunsi kasvavansa kärsimyksen alla ja hänen kiihoittunut mielikuvituksensa pani hänet haltioihin, niin että hänen ajatustensa toiminta hetkeksi pysähtyi ja hän tunsi olevansa yhtä Kristuksen kanssa. — Kauemmas eihän voinut tulla, ja hän putosi kokoon kuin revennyt purje, kun kirkonvartija tuli sisään sulkeakseen.
Kotimatkalla oli hän onneton kadotettuaan huumauksensa, ja hän olisi kääntynyt takaisin kirkkoon, jollei jokin selittämätön voima heikon velvollisuudentunnon nimessä olisi kutsunut häntä kotia. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä viileämmäksi kävi tunne ja hän pieneni yhä. Mutta kun hän astui ovesta sisään ja hänen vaimonsa otti hänet vastaan avoimin sylin ja levottomasti kysyen, miksi hän oli viipynyt, ja kun hän tunsi suloisen lämpimän hohtavan liedellä ja näki lasten nukkuvan niin rauhallisina ja kukoistavina, silloin tunsi hän sen kaiken arvon, mistä hänen tuli luopua, ja hän avasi sydämmensä, johon kaikki hänen nuori verensä virtasi ja hän tunsi koko ensilemmen maailmanvoittavan voiman, joka kaikki kantaa voi, uudelleen heräävän ja hän vannoi, ettei koskaan luopuisi siitä, ketä sydämmensä rakasti, ja puolisot tunsivat itsensä nuoriksi jälleen ja he istuivat vierekkäin puoliyöhön, ja he puhuivat tulevaisuudesta ja kuinka
he välttäisivät uhkaavan vaaran.
* * *
Onnellisten puolisojen kesä kului kuin kaunis unelma, jonka kestäessä he unohtivat, että herääminen oli edessä.
Sillaikaa oli seurakunta saanut tiedon paavin käskystä ja oli kuullut sen pienellä vahingonilolla, osaksi koska he kernaasti soivat hengelliselle herralleen pienen kiirastulen, osaksi koska he toivoivat nyt saavansa pappinsa halvemmalla. Vielä oli seurakunnassa hurskasten joukko, joka otti kaiken, mikä piispalta tai paavilta tuli, kuin taivaasta tulevan. He käsittelivät kysymystä edestä ja takaa ja päättivät, että lihallinen yhteys papin ja naisen välillä oli syntinen. Nämät hurskaat, jotka olivat toivoneet saavansa pappilansa puhdistetuksi heti kohta, alkoivat hälistä, kun ei heidän paimenensa osoittanut merkkiäkään tottelemiseen. Hälinä kasvoi, kun salama sattui lyömään kirkontorniin. Tuli vielä kato syksyllä. Silloin kuului huutoja ja hurskaat lähettivät valitun joukon pappilaan ilmoittamaan etteivät he aikoneet ottaa sakramenttia synnissä elävältä papilta. He vaativat, että hän heti erottaisi vuoteensa vaimostaan, jonka kanssa hänellä ei enää ollut oikeutta siittää lapsia, nämät kun julistettaisiin aviottomiksi, ja he uhkasivat puhdistaa pappilansa tulella, jollei se olisi puhdas vuoden lopussa.
Näyttääkseen seurakunnalleen, että hänen avionsa ei ollut lihan jälkeen, antoi herra Pietari kantaa suuren sängyn mäelle ja nukkui kyökissä.
Hetkeksi vaikeni huuto, mutta papissa alkoi näkyä huomattava muutos. Hän meni useammin kirkkoon kuin tarve vaati ja viipyi siellä myöhäiseen iltaan. Hän tuli suljetuksi ja kylmäksi vaimoaan kohtaan ja ikäänkuin pelkäsi tavata tätä. Lapsia voi hän pitää polvellaan ja hyväillä tuntikausia sanaakaan sanomatta. Martinmessun aikoina marraskuussa kävi diakooni taasen ja hänellä oli pitkä keskustelu herra Pietarin kanssa. Yönsä rupesi makaamaan ylisillä. Vaimo ei sanonut mitään, mutta hän näki koko menon voimatta muuttaa mitään. Hänen sielunsa ylpeys kielsi hänen lähestymästä, ja kun mies alkoi aterioida eri aikoina, tapasivat he harvoin. Pappi kävi tuhkanharmaaksi ja silmät painuivat päähän; hän ei syönyt enää illoin ja hän nukkui paljaalla lattialla hylkeennahka peitteenään.
Tuli joulu. Vaimo laittoi lasten vaatteita. Sietämätöntä vaitioloa kesti pitkän aikaa; lopuksi sanoi mies:
— Lapsille kai on hankittava jotain jouluksi; kuka lähtee kaupunkiin?
— Minä lähden, vastasi vaimo, mutta otan lapset mukaani. Tahdotko niin?
— Olen pyytänyt Herralta, että tämä kalkki menisi pois minulta, mutta hän ei ole tahtonut, ja minä olen vastannut: älköön minun tahtoni tapahtuko vaan sinun!
— Oletko varma, että tunnet Herran tahdon? sanoi vaimo nöyrästi.
— Niin varmasti kuin sieluni elää!
— Matkustan huomenna isän ja äidin luo, jotka odottavat minua, sanoi vaimo kaiuttomalla mutta varmalla äänellä.
Pappi nousi ja meni nopeasti ulos, kuin olisi hän kuullut kuolemantuomionsa. Ilta oli kipinöivän kylmä, tähdet loimusivat sinivihreällä taivaalla, ja loppumattomana oli lumipeitteinen tasanko epätoivoisen vaeltajan edessä, jonka matka oli kuin suoraan matalimpana näkyviin tähtiin, jotka näyttivät suoraan nousevan valkeasta maasta. Hän vaelsi ja vaelsi, pois, pois; hän oli kuin sidottu hevonen, joka juoksee, mutta jonka nuora tempaa takaisin juuri kun se luulee olevansa vapaa. Hän kulki ohi valaistujen töllien, joissa puhdistettiin ja pestiin, keitettiin ja leivottiin jouluksi. Hän ajatteli omaa jouluaan. Hän ajatteli kotiaan tyhjänä, kylmänä ja pimeänä, ei vaimoa ei lapsia. Jalkoja poltti mutta ruumista paleli. Hän kulki ja kulki tietämättä minne. Lopuksi oli hänen edessään tupa. Luukut olivat suljetut, mutta raosta tunkeutuva valonsäde heitti keltaisen hohdon hangelle. Hän kulki lähemmäksi ja katsoi sisään. Hän näki huoneen, jossa penkit ja pöydät olivat täynnä lasten vaatteita: pieniä paitoja, sukkia, koltteja. Avattu arkku oli siellä ja sen kannella riippui valkea puku, jonka hoikka vyötäys herätti hänen huomionsa; sen etuosassa näkyi neitsytpoven pyöristys; toiseen olkaan oli kiinnitetty seppele. Hautaus — vai hääpuku? Hän oudosteli, että ruumiit ja morsiamet puetaan samalla tavalla. Hän näki varjon seinällä; väliin oli se pitkä, niin että se katosi kattoon, väliin ryömi se lattialle. Lopuksi pysähtyi se hameeseen. Pieni pää kupumyssyineen kuvastui selvästi valkeaa pohjaa vasten. Tämän otsan, tämän nenän, tämän suun oli hän nähnyt ennen. Missä oli hän? Varjo katosi arkkuun, ja valoon tulivat kasvot, jotka eivät voineet olla elävän, niin kalpeilta, niin sanomattoman kärsiviltä ne näyttivät, ja ne katsoivat häntä silmiin, niin että poltti, ja hän tunsi, kuinka kyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin ja sulattivat lumen akkunalaudalta. Ja silloin tuli katse tuolla sisällä niin vienoksi, niin rukoilevaksi, että hän luuli näkevänsä pyhän Katariinan kidutuspyörän ääressä pyytävän keisari Deciukselta armoa. Niin hänhän se olikin ja tässä seisoi keisari. Antaisiko hän hänelle armoa? Ei, antakaa keisarille kuin keisarin on, sanoo sana, ja taivas ja maa hukkuvat, mutta minun sanani ei pidä hukkaantuman. Ei armoa! Mutta näitä katseita hän ei voinut kestää, jos mieli vahvana pysyä; siksi täytyi hänen mennä. Puutarhaan vaelsi hän nyt; siellä oli lumi kattanut hänen peitetyt pensaansa, niin että ne näyttivät pieniltä lastenhaudoilta. Kutka makasivat näissä haudoissa? Hänen lapsensa! Hänen terveet, punakat lapsensa, jotka Jumala oli käskenyt uhraamaan, niinkuin Abraham uhrasi Iisakin. Mutta Abraham pääsi pelästyksellä! Olipa helvetin Jumala, joka voi olla niin epäinhimillinen. Mahtoi olla huono Jumala, joka saarnasi rakkautta ihmisille, mutta itse käyttäytyi kuin pyöveli. Hän lähti hakemaan tätä, hakemaan tätä tämän omaan huoneeseen, ja hän puhuisi ja pyytäisi selitystä. Hän tuli puutarhasta halkomäelle. Siellä tapasi hän mahdottoman ruumisarkun, mutta se oli kahta varten. Ei, se oli sänky; siihen oli lumi tehnyt mitä pehmeimmän tilan, vasta pudonneet hiutaleet olivat siinä kuin untuvat vain ja tuntuivat niin lämpimiltä kuin elävän linnun rinnassa. Se oli hekumallinen sänky. Siinä olisi Cleopatran sopinut viettää häitä Goliatin kanssa. — Hän puri sängyn kaidetta kuten koira, jonka nuoria hampaita kutkuttaa. — Tumma Cleopatra valkeaa lunta vasten! Sepä olisi näky? Hän kahlasi edelleen hangissa ja sai käsiinsä pienen kuusen, joka seisoi puuvajan vieressä. Se oli joulukuusi, jommoisen ympärillä lapset olisivat tanssineet, jos olisivat eläneet. Nyt muisti hän, että hänen piti hakea käsiinsä Jumala, joka oli ottanut hänen lapsensa, ja panna hänet vastuulle. Kirkko ei ollut kaukana, mutta kun hän tuli sen luo, oli se suljettu. Silloin tuli hän raivoon. Hän kaivoi lumen alta kiven ja sillä alkoi hän jyskyttää ovea, niin että kirkosta kuului kuin ukkosen jyrähdyksiä; ja hän huusi:
— Ulos, Molock, joka syöt lapsia, minä avaan vatsasi! Ulos, Jeesus Kristus, ja pyhä Katarina, ulos kaikki pyhät ja perkeleet, niin saatte taistella keisari Deciuksen kanssa Rasbosta! Hoo! Te tulette takaapäin helvetin legioonat!
Hän kääntyi kirkonmäelle ja raivoisan voimalla katkaisi hän nuoren lehmuksen; tämä aseena kävi hän pienten hautaristien kimppuun, jotka näyttivät armeijana häntä vastaan tulevan levitetyin käsivarsin. Ne eivät väistyneet, ja hän kulki kuin kuolema viikatteineen, eikä hän lopettanut ennen kuin oli kaatanut jok’ikisen, niin että maa oli pirstaleita täynnä.
Mutta hänen voimansa eivät vielä olleet loppuneet. Nyt aikoi hän raastaa ruumiit ja koota kuolleet ja haavoitetut. Kantamuksen kantamuksen jälkeen kantoi hän kirkon seinämälle akkunan alle, latoi ne päällekkäin ja kiipesi ylös, puhkasi sitten ruudun sekä pääsi kirkkoon. Revontulet valaisivat kirkon ja rukouspallit hyökkäsivät häntä kohti. Hän murskasi ne. Nyt kohdistui hänen katseensa pääalttariin, jossa kärsimyshistorian yläpuolella Jehovah istui pilvellä lainsalama kädessään. Hän asetti kätensä rinnalle ja katseli halveksuen ankaraan mieheen tuolla pilvellä.
— Tule alas sieltä! kirkui hän. Tule alas niin otellaan!
Kun hänen vaatimustaan ei noudatettu, heitti hän vihollisiaan puupalikalla. Rämähtäen sattui se kipsikoristeeseen, joka tuli alas tuoden tomupilven tullessaan. Hän heitti toisen kalikan, ja kolmannen, ja heitteli osaamattomuuden raivolla. Pilvet putoilivat hänen ääneensä nauraessa, mutta salama ei irroittunut kaikkivaltiaan kädestä; lopuksi sentään putosi koko raskas kuva kauhealla rytinällä alttarille musertaen kynttiläjalat.
Mutta silloin pilkkaaja kauhistui ja juoksi ulos akkunasta.
* * *
Jouluaaton edellisen päivän aamuna oli eräs seurakuntalainen nähnyt kummallisen näyn. Reki oli tullut pappilasta ja siinä nainen, kaksi lasta ja renki; se ajoi länttä kohti. Idästäpäin neljännespeninkulma reen jälessä oli seurakunnan pappi tullut juosten ja kovasti huutaen pyytänyt reen pysähtymään. Tämä oli vaan mennyt menojaan ja mutkassa kadonnut. Silloin oli pappi kaatunut hankeen nyrkki kohden taivasta.
Viimeinen tieto ilmoitti, että pappi oli pahasti kipeänä, ja että perkele suuttuneena, kun ei ollut voittanut Herran palvelijaa äskeisessä taistelussa avioliiton purkamisesta; oli kauheasti raivonnut kirkossa, mutta päästäkseen sisään ja siellä jotain voidakseen oli hänen täytynyt taittaa kaikki ristit kirkkotarhasta. Joka kaikki yhteenpantuna korotti entiselleen herra Pietarin arvon, vieläpä antoi hänelle pyhyyden hohteenkin, joka teki hurskaat hyvin tyytyväisiksi, koska he olivat olleet vaikuttavana syynä pappilan puhdistukseen.
*) Jumalaa karitsa, joka pois otat maailman synnit.
**) Paavin julistuksia.
Päivälehdet 225B 28.9.1902 ja 231B 5.10.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
