Eräs perhe.
Kirj. Guy de Maupassant.
Päivälehdelle ranskasta suom. l—n.
Menin tapaamaan ystävääni Charles Rodeviniä, jota en viiteentoista vuoteen ollut kertaakaan nähnyt.
Ennen muinoin oli hän minun paras ystäväni, ystäväni mielipiteiltään, semmoinen, jonka kanssa viettää pitkiä tyyniä ja hauskoja iltoja, sellainen, jolle sanoo sydämmensä sisimmat tunteet, jonka kanssa hiljaa keskustelussa keksii harvinaisia, hienoja, nerokkaita ajatuksia, jotka itse sympatia synnyttää, sympatia, joka kiihoittaa mielikuvitusta ja antaa sille siivet.
Moniin vuosiin olimme tuskin ensinkään olleet toisistamme erossa. Me olimme eläneet, matkustelleet, ajatelleet, uneksineet yhdessä, innostuneet yksiin puuhiin, ihailleet samoja kirjoja, ymmärtäneet samoja teoksia, värisseet
samoista tunteista, ja niin usein nauraneet samoille, että me ymmärsimme toisemme täydellisesti, kun vaan silmäyksenkin keskenämme vaihdoimme.
Sitten oli hän mennyt naimisiin. Hän oli yhtäkkiä ottanut puolisokseen erään provinsilaisen tytön, joka oli tullut Pariisiin sulhasta etsimään. Miten tämä, pieni, laiha, tyhmä liinakko, jolla oli kirkkaat ja ilmeettömät silmät, kylmä ja väritön ääni, miten oli tämä nukke, sadantuhannen muun naimisiin menevän kaltainen, voinut valloittaa tämän älykkään ja hienon pojan? Voidaanko tämmöisiä asioita käsittää? Hän oli epäilemättä toivonut onnea, yksinkertaista, vienoa ja pitkäaikaista onnea, hyvän, hellän ja uskollisen naineen syleilyssä, ja hän oli aavistanut kaikkea tätä tuon keltatukkaisen naikkosen läpinäkyvässä katseessa.
Hän ei ollut ajatellut, että toimelias, elävä ja tunteekas mies kyllästyy kaikkeen sitten kun on johtunut tyhmään todellisuuteen, jos hän vaan ei alene sille ostalle, ettei mitään käsitä.
Millaisena tulisin hänet tapaamaan? Yhäkö vain vilkkaana, henkevänä ja innostuvana, vai provinssielämän tylsistyttämänäkö? Mies voi paljon muuttua viiteentoista vuoteen.
Juna pysähtyi eräälle pienelle asemalle. Kun laskeuduin alas vaunusta syöksyi vastaani, avoimin sylin, eräs paksu, hyvin paksu mies, punaposkinen ja isomahainen, huutaen „Georges”. Minä syleilin häntä, mutta en olisi häntä entiseltään tuntenut. Sitten änkytin minä hämmästyneenä: „Peijakas, et näytä ainakaan laihtuneen.” Hän vastasi nauraen: „Mitäs arvelet? Huoleton elämä! hyvä ruoka! rauhallinen uni! Syödä ja nukkua, se on tehtävänäni.
Tarkastelin häntä, etsien tässä leveässä naamassa ennen rakastamiani piirteitä. Silmät olivat ainoat, jotka eivät ollenkaan olleet muuttuneet; mutta en tavannut niissäkään entistä katsetta ja ajattelin itsekseni: „Jos on totta, että katse on sielun kuvastin, niin tässä päässä oleva sielu ei ole sama kuin ennen, se, jonka tunsin niin hyvin.”
Silmät välähtelivät kuitenkin, täynnä iloa ja ystävyyttä! mutta niissä ei ollut tuota älykästä, kirkasta ilmettä, joka yhtä paljon kuin sanat osottaa järjen terävyyttä.
Yhtäkkiä sanoo Charles minulle.
— Kuules, tässä on kaksi vanhinta lastani.
Eräs neljätoista vuotias tyttönen, melkein jo naiseksi kehkeytynyt ja kolmentoista vuotias, koululaisen puvussa oleva poika, lähestyivät kömpelösti ja pelokkaan näköisinä.
Minä mutisin: „Sinunko ne ovat?”
Hän vastasi nauraen: „Kenenkäs sitten”.
— Montako sinulla jo niitä on?
— Viisi! Vielä kolme jotka jäivät kotiin!
Hän vastasi tämän ylpeän, tyytyväisen, melkeimpä riemuitsevan näkösenä! ja minä tunsin itseni valtaavan syvän sääliväisyyden johon sekottautui hiukan halveksumista tätä kopeilevaa ja naivia suvunjatkajaa kohtaan, joka kulutti yönsä värväämällä lapsia toisessa provinsitalossa, kuten kaniini häkissään ― ―
Nousin ajopeleihin, joita hän itse ohjasi ja niin kuljemme me läpi kaupungien, surullisen kaupungin, unettavan, synkän, jossa ei kaduilla liikkunut ketään kuin muutamia paria ja kaksi tai kolme lapsen hoitajatarta. Välistä aina joka portillaan seisova kauppias kohotti lakkiaan; Charles vastasi tervehdykseen ja sanoi minulle miehen nimen, luultavasti näyttääkseen että tunsi kaikki asujanet mieskohtaisesti. Juohtui mieleeni ajatus, että hän tuumi päästä edustuskamariin, unelma joka tulee kaikkille provinsiin hautautuneille.
Mentiin pian läpi kaupungin ja ajoneuvot tulivat erääseen puutarhaan, jota kutsuttiin puistoksi, sitten pysähtyivät ne erään pikkutorneilla koristetun talon edustalle, joka koetteli käydä linnasta.
— Kas tässä on kameroni, sanoi Charles, saadakseen kuulla kohteliaisuuden.
Minä vastasin:
— Se on ihana.
Kuistille ilmestyi eräs nainen, vierailua varten koreissaan, tukka vierailua varten käherrettynä ja suussa vierailua varten ulkoa opitut lauseet.
Se ei ollut enää se vaaleaverinen ja typerä tyttönen, jonka viisitoista vuotta sitten olin kirkossa nähnyt, vaan lihava pitsireunuksilla koristetussa ja puvussa oleva nainen, eräs noita luonteettomia, siroutta ja henkevyyttä vailla olevia naisia, ilman mitään niitä ominaisuuksia, jotka todellisen naisen muodostavat. Se oli äiti, paksu, jokapäiväinen äiti, munakan emätamma, lihasta tehty kone, joka jatkaa sukua, ja jonka mieltä ei muu kiinnittänyt kuin lapsensa ja keittokirjansa.
Hän toivotti minut tervetulleeksi ja minä astuin eteiseen, jossa kolme pituutensa mukaan rivissä olevaa poikaa, näytti sinne asetetun katsastusta varten kuten palosotilaat pormestarin edessä.
Minä sanoin:
— Ahah! kas tässähän ne toiset ovatkin.
Säteillen ylpeydestä luetteli Charles niitten nimet: „Jean, Sophie ja Goutran.”
Salin ovi oli auki. Menin sinne sisään ja huomasin nojatuolissa olennon, joka nuojui edestakaisin, se oli eräs mies, eräs halvattu mies.
Rouva Radin tuli luokseni.
— Se on isoisäni, herra. Hän on kahdeksankymmenen seitsemän vuotias.
Sitten huusi hän vapisevan vanhuksen korvaan: „Se on eräs Charles'in ystävä, isä”. Esi-isä teki ponnistuksen sanoakseen minulle hyvää päivää ja vikisi: „Maa, uaa, uaa” kädellään viittaen. Minä vastasin: „Te olette kovin rakastettava, herraseni”, ja heittäydyin eräälle tuolille.
Charles oli juuri tullut sisään, hän virkkoi nauraen:
— Ah! ah! sinä olet tehnyt isähyvän kanssa tuttavuutta. Hän on verraton, tämä vanhus; hän on lapsillemme ilon lähde. Hän on niin herkkusuinen, ystäväni, että on kuolla joka ruoka-ateria. Et voi kuvitella mielessäsi miten paljon hän söisi jos annettaisiin. Mutta saat nähdä, sinä saat nähdä. Hän iskee silmänsä imeliin ruokiin aivan kuin olisivat ne neitosia. Et ole koskaan nähnyt mitään hullunkurisempaa, sen olet kohta huomaava.
Sitten ohjattiin minut kammariini muuttaakseni pukua, sillä päivällistunti lähestyi. Kuulin portailta kovaa askelten töminää ja käännyin katsomaan. Kaikki lapset seurasivat minua juhlakulkueessa, isänsä tekoa epäilemättä minua kunnioittaakseen.
Huoneeni vietti tasangolle, rajattomalle, aivan paljaalle tasangolle päin, joka oli kuin valtameri ruohoja, vehnää ja kauraa ilman yhtään puuryhmää, ilman kukkulaa, valtaava kuva sen elämän surullisuudesta, jota tässä talossa varmaan vietettiin.
Soi eräs kello. Se oli päivälliskutsu. Minä laskeuduin alas.
Rouva Radin tarttui juhlallisen näköisenä käsivarteeni ja sitten mentiin ruokasaliin. Eräs palvelija kuletti nojatuolissaan pöydän ääreen vanhuksen, joka tuskin oli ennättänyt istua lautasensa ääreen, kun hän alkoi ahneesti ja uteliaasti sitten katsella jälkiruokaa, vaivoin käännellen horjuvaa päätään ruokalajista toiseen.
Silloin hieroi Charles käsiään: „Saatpa pitää hauskaa”, sanoi hän minulle. Ja ymmärtäen että minulle tultiin näyttämään herkkusuisen isoisän kujeita, purskahtivat lapset heti nauramaan, kun äiti taas ainoastaan hymyili kohauttaen olkapäitään.
Radevin rupesi kirkumaan vanhukselle tehden käsistään puhetorven:
— Meillä on sokeroitua riisipuuroa.
Isoisän ryppyiset kasvot ilostuivat ja hän huojui entistään paremmin edestakaisin ilmaistakseen että oli ymmärtänyt ja että oli tyytyväinen.
Sitten alettiin syödä päivällistä „Katsohan”, virkkoi Charles. Isoisä ei pitänyt liemikeitosta ja kieltäytyi syömästä sitä. Hänet pakotettiin siihen, terveytensä takia ja palvelija työnsi väkisin hänen suuhunsa täyden lusikan, vanhuksen voimakkaasti läähättäissä ettei tarvitsisi niellä lihalientä, joka täten suihkusi pöydälle ja vierustoveriensa päälle.
Pikku lapset oikein kiemurtelivat ilosta, isän hyvin tyytyväisenä toistaessa: „Eikö se ole hullunkurinen, tuo vanhus?”
Ja koko aterian aikana ei muuta tehty kuin puuhailtiin hänen kanssaan. Hän nieli katseillaan pöydälle asetetut ruokalajit; ja hullunkurisesti heilutellen käsiään koetti hän tarttua niihin kiinni ja vetää ne luokseen. Ne asetettiin melkein hänen saataviinsa nähdäkseen hänen turhia ponnistuksiaan, hänen vapisevia nyhjäyksiään niitä kohti, kuinka hänen koko olentonsa tuntui lohduttavasti rukoilevan samoin kuin hänen silmänsä, suunsa ja nenänsä, johon nousi niitten haju. Ja kuola valui hänen suustaan ruokaliinalle hänen päästäessään epäselviä röhkimisia. Ja koko perhe nautti tästä tärkeästä ja inhottavasta kidutuksesta.
Sitten pantiin hänen lautaselleen hyvin pieni palanen ruokaa, jonka hän söi kuumeen tapaisella ahvattuudella saadakseen pikemmin lisää.
Kun sokeroitu riisipuuro tuli sai hän melkein suonenvedon. Hän ähki halusta.
Goutron huusi hänelle: „Te olette jo liian paljon syönyt, ette saa enää sitä.” Ja ei oltu antavinaan sitä hänelle.
Silloin rupesi vanhus itkemään. Hän itki huojuen yhä kovemmin, ja kaikki lapset nauroivat.
Vihdoin annettiin hänelle osansa ainoastaan hyvin pieni annos; ja syödessään ensimäistä suuntäyttään väliruokaa maiskutti hän koomillisesti ja ahvatisti suutaan ja liikutteli kaulaansa niinkuin ankka joka on niellyt liian suuren palan.
Kun hän sitten oli lopettanut, rupesi hän polkemaan jalkaansa saadakseen lisää.
Säälistä tämän liikuttavan ja naurettavan Tantaluksen kärsimystä kohtaan pyysin minä hänen puolestaan: „Anna nyt vielä hiukan riisiä hänelle.”
Charles vastasi: „Oh! ystäväni, hän niin vanhana saisi syödä liian paljo voisi se tehdä hänelle pahaa.”
Olin vaiti ja ajattelin tätä sanaa. On sinä moraali, sinä logiikka, on sinä viisaus! Hänen ijällään! Häneltä ryöstettiin siis ainoa ilo mistä hän vielä voi nauttia sentähden, että tahdottiin pitää huolta hänen terveydestään! Terveys! mitä teki sillä hän, tuo voimaton ja vapiseva hylky? Pidettiin huolta että hän eli kauvan. Kuinka monta päivää oli hänellä sitten jälellä? Kuinka monta päivää, kymmenen, kaksikymmentä, viisikymmentä vai satako? Minkä tähden? Itseänsäkö varten? vaiko sentähden että perhe saisi pitemmän aikaa nauttia hänen herkkusuisuutensa katselemisesta?
Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä tässä elämässä, ei mitään. Yksi ainoa kaipuu oli enää hänellä, yksi ainoa ilo; miksi ei voitu antaa hänen täydellisesti nauttia tästä viimeisestä ilosta, antaa hänen nauttia siitä aina kuolemaansa asti?
Pelattuamme sitten kauan aikaa korttia, nousin minä kamariini nukkumaan; olin surullinen, surullinen, surullinen!
Istuuduin ikkunalle. Ulkoa ei kuulunut muuta kuin erään linnun hyvin heikko hyvin vieno, hyvin hauska visertäminen jossain puussa. Se lintu lauloi luultavasti niin tavoin matalalla äänellä tuudittaakseen uneen hautomassa olevaa puolisotaan.
Ja minä ajattelin ystäväraukkani viittä lasta, ystäväraukkani, joka nyt kuorsasi inhottavan vaimonsa rinnalla...
Päivälehti no 213B 14.9.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
