II
Oli kulunut kaksi viikkoa, ja jälleen oli sunnuntai. Vasili Legostef virui jälleen hiedassa kojunsa luona, katseli merelle ja odotteli Malvaa. Autio meri hymyili ja leikki auringon kera, joka siihen kuvastui; syntyi tuhansia aaltoja, ne loiskivat vasten rantaa, heittivät sille kuohuansa ja sitten jälleen palasivat mereen siellä kuollakseen. Kaikki oli samoin kuin neljätoista vuorokautta sitten. Ainoa ero oli, että Vasili, joka ennen oli rakastajatartaan odotellut tyyneesti ja levollisesti, nyt oli hirveän kärsimätön. Edellisenä sunnuntaina ei Malva ollut tullut, mutta tänään hänen täytyi tulla. Hän ei epäillytkään Malvan tuloa, mutta hän toivoi tytön saapuvan mahdollisimman pian. Jakoff ei heitä tulisi nyt heitä häiritsemään, — hän oli kaksi päivää sitten muiden työmiesten kanssa käynyt hakemassa nuotan ja oli silloin sanonut sunnuntai-aamuna matkustavansa kaupunkiin paitoja ostamaan. Hän oli saanut työtä kalostamalla 15 ruplan kuukausipalkkaa vastaan, oli myös jo ollut muutamia kertoja merellä kalalla ja oli nyt reipas ja iloinen. Kuten muut niin hänkin haiskahti suolakalalle ja oli yhtä likainen ja risainen kuin toverinsakin. Vasili huokasi syvään ajatellessaan poikaansa.
„Jospa hän vaan pysyisi muuttumattomana ... mutta hänkin tietysti pilaantuu kuten nuo toiset ja silloin hän ehkä ei halua kotiinsa lainkaan ... Silloin minun täytyy lähteä sinne.”
Merellä ei näy muuta kuin kalalokkeja. Siellä missä kaitainen hietanen maankaistale eroitti meren taivaasta, näkyi useita mustia pilkkuja liikkuvan edestakaisin, mutta venettä ei näkynyt, vaikka jo oli puolipäivän aika ja auringon säteet lankesivat melkein kohtisuorasti mereen. Näihin aikoihin oli Malva jo kotvan ollut täällä.
Kaksi lokkia tappelee ilmassa ja kynivät toisiaan niin että höyhenet tupruavat. Niiden villi huuto voittaa aaltojenkin hauskan laulun, joka niin sointuisasti yhtyy loistavan taivaan juhlalliseen hiljaisuuteen että se tuntuu olevan auringonsäteiden iloista leikkiä meren pinnalla. Lokit putoavat mereen ja yhä vaan tappelevat kamalasti huutaen tuskasta ja raivosta, jonka jälkeen uudelleen kohoavat ilmaan ja toisiaan ahdistavat... Niiden toverit eivät näy lainkaan huolivan niiden katkerasta kamppailusta, vaan ahnaasti vaanivat kaloja vihertävästä, läpikuultavasta merestä.
Vasili katsoo lokkeja ja tulee surumieliseksi. Miksi tappelevat ne? Eikö löydy meressä riittävästi kaloja? Samoin ihmisetkin turmelevat elämänsä. Toinen valitsee itselleen kimpaleen, ja toinen koettaa sen heti tempaista itselleen, — miksi? Löytyyhän täällä maailmassa muitakin paloja, — miksi halutaan ryöstää toiselta hänen omansa? Monesti tämä kateellinen taistelu syntyy naisen takia — , toisella on vaimo, ja toinen taasen sen häneltä riistää, houkuttelee vaimon luokseen. Miksi niin, — eikö täällä maailmassa löydy riittävästi vapaita naisia, jotka eivät kenellekään kuulu? Tämä kaikki on hyvin tyhmää ja saa vaan häiriötä aikaan.
Meri pysyi yhä edelleen tyyneenä ja autiona. Rannan tuttua mustaa pilkkua ei näkynyt.
„Hän ei tulekaan,” sanoo Vasili ääneen. „Samapa se! Mitä sinä odotteletkaan?”
Ja hän sylkäsi halveksivasti rantaan päin.
Meri hymyili.
Vasili nousi ja meni kojuun keittämään päivällistään, mutta silloin juolahti hänen mieleensä ettei hänen olekaan nälkä, ja hän palasi entiselle paikalleen ja laskeutui uudelleen pitkälleen.
„Jospa edes Serjoschka tulisi,” ajatteli hän. „Se on sellainen myrkkyrakko. Kaikkia hän pilkkaa ja kaikille antaa nyrkistään. Terve ja vahva hän on, osaa lukea ja kirjoittaa, on ollut kaikkialla, — ja myös juopottelee. Mutta hän on hyvin hauska mies. Naiset ovat häneen aivan hullaantuneet ja vaikka hän on täällä ollut vasta vähän aikaa niin kaikki ne jo kuitenkin juoksevat hänen hännässään. Kaikki muut paitsi Malva — ,hän pysyy erossa. Hän ei tule, kirottu letukka! Ehkä on suuttunut siitä että löin! Mutta onhan hän sellaiseen tottunut! Eivät ole toiset tosiaankaan estelleet! Hänkin kyllä vielä tytön opettaa...”
Vasili ajatteli vuoroon poikaansa, vuoroon, Serjoschkaa, vuoroon Malvaa, käänteli ja väänteli itseään lakkaamatta. Hänen levoton mielialansa muuttui vähitellen synkäksi epäilykseksi, jota hän ei itsekään tahtonut todeksi tunnustaa. Hän istui asemillaan iltaan saakka, joskus nousi hän ylös ja kulki edes takaisin hiedalla, sitten taas kävi pitkälleen. Meri alkoi jo pimetä ja hän tuijotti yhä vaan etäisyyteen odottaen venettä.
Mutta Malva ei sinä päivänä tullut.
Levolle mennessään Vasili tyytymättömänä kiroili tointaan, joka ei sallinut hänen mennä rannalle ja ennenkuin hän nukkui hypähti hän monet kerrat vuoteeltaan, — hän oli kuulevinaan kaukaa aironvetoja. Hän katseli pimeälle merelle. Kalastamon luona paloi kaksi tulta, mutta merellä ei ketään näkynyt.
„Maltahan senkin noita!” uhkasi Vasili ja sitten hän nukkui syvään uneen.
Rannalla oli päivän kuluessa sattunut seuraava tapahtuma.
Jakoff nousi ylös aikaiseen aamulla, jo ennenkuin aurinko vielä paloi liian kuumasti, ja mereltä huokui raitis suolainen henkäys. Hän meni parakista rantaan peseytyäkseen ja rantaan saavuttuaan huomasi hän Malvan. Hän istui suuren aluksen perässä, paljaat jalat roikkuivat vedessä, — hän suki hiuksiaan.
Jakoff pysähtyi ja katsoi häneen uteliain silmäyksin.
Kattuunapusero, joka oli rinnalta avattu, oli luisunut alas toiselta olkapäältä ja tämä olkapää oli niin valkoinen, että teki oikein mieli purra sitä. Laineet lauloivat soiman kylkiä vastaan ja Malva aluksessa milloin nousi, milloin laski niinkin syvälle että paljaat jalkansa melkein koskettivat vettä.
„Oletko uinut?” kysyi Jakoff.
Hän käänsi kasvonsa poikaan päin, kotsahti jalkoihinsa, alkoi uudelleen sukia hiuksiaan ja vastasi:
„Niin, olen uinut... Miksi sinä olet niin varhain liikkeellä?”
„Sinähän olet vielä aikaisemmin.”
„Tuleeko sinun sitten ottaa minusta esimerkki?”
Jakoff vaikeni.
„Jos sinä tahdot elää minun tavallani niin käy sinun vaikeaksi pitää pääsi pystyssä,” sanoi Malva.
„Vai niin. Sinä aivan peloitat minut!” hymyili Jakoff kumartuessaan pesemään itseään.
Hän otti vettä käsiinsä ja huuhteli kasvojaan, päristeli ja ähkyi, sillä vesi oli kylmää. Sitten hän kuivasi itsensä paidallaan ja kysyi Malvalta:
„Miksi sinä koetat aina minua peloittaa?”
„Ja miksi sinä minua aina tähystelet?”
Jakoff ei tiennyt katsoneensa hänen enemmän kuin muihinkaan paikan naisiin, mutta nyt hän kuitenkin sanoi:
„Siksi että sinä olet niin herttainen, sinut voisi vaikka syödä suuhunsa.”
„Jos isä saa tiedon tuumistasi, niin saatpa kyydin.”
Malva katseli kehoittavasti Jakoffin silmiin.
Jakoff nauroi ja astui alukseen. Hän ei käsittänyt mitä tyttö tarkoitti, mutta hän oli kai siis ollut liian tungettelevainen. Ja hän tunsi itsensä, tietämättä siihen varsinaista syytä, varsin iloiseksi ja tyytyväiseksi.
„Mitä tekemistä isällä on kanssani,” kysyi hän ja meni tytön luo. „Onko hän ehkä ostanut sinut?”
Jakoff istahti Malvan viereen ja lakkaamatta katseli hänen paljasta olkapäätä, puoleksi näkyvää povea ja voimakasta, tervettä vartaloa, joka tuoksui merelle.
„Kylläpä sinä olet valkoinen kala!” sanoi hän ihastuneena tarkoin häntä katsottuaan.
„Ei se ole sinulle,”.vastasi Malva lyhyesti katsomatta puhujaan ja korjaamatta avonaista pukuaan.
Jakoff huokasi.
Heidän edessään levisi ääretön meri aamuauringon loisteessa. Pienet leikkisät laineet, jotka hellästi hyväilevä tuuli synnytti, iloisesti lauloivat. Kaukana merellä näkyi maakaistele kuin naarmu sen atlassipovella. Tuossa kohousi masto kaitana salkona kohti pehmoista taivasta ja punainen riepu sen mastossa liehui tuulessa.
„Niin, pikku poika,” sanoi Malva katsomatta Jakoffiin, „herttainen minä kylläkin olen, mutta sinulla ei siitä ole mitään hyötyä. Ei kukaan minua myöskään ole ostanut, isälläsi ei ole myöskään mitään määräämisvaltaa. Elän omaa elämääni. Mutta älä juokse jälessäni, sillä en tahdo eroittaa sinua ja Vasilia... En tahdo mitään riitaa ja toraa... ymmärrätkö?”
„Mitä olen minä sitten tehnyt?” kysyi Jakoff kummeksien. „Enhän sinuun koske... minähän tässä vaan istun.”
„Et uskalla minua koskeakaan!” sanoi Malva.
Hän sanoi tämän niin halveksivasti, että Jakoff luokkaantui sekä miehenä että ihmisenä. Hänet valtasi riidan, melkein vihanhalu ja hänen silmänsä leimahtivat.
„Vai niin! Enkö uskalla?” sanoi hän ja siirtäytyi lähemmäksi.
„Et, sinä et uskalla!”
„Vai niin! Entä jos sen kuitenkin teen!”
„Koetappas.”
„Mitä sitten seuraa?”
„Annan sinulle sellaisen korvapuustin, että tipahdat mereen.”
„Lyöhän.”
„Koskehan.”
Jakoff katsoi Malvaan hehkuvin silmin, kietasi äkkiä käsivartensa voimakkaasti käsiin ja heittäyty voimakkaasti hänen ympärilleen. Tytön lämmin, joustava ruumis yhä enemmän häntä kiihoitti.
„Kas niin. Lyö nyt. Anna tulla!”
„Päästä minut, Jaschka!” sanoi Malva tyyneesti ja koetti vapautua hänen värisevistä käsivarsistaan.
„Sinähän tahdoit minulle antaa korvapuustin.”
„Päästä minut, muuten käy sinun huonosti.”
„Et minua pelästytä! Sinä makea hallain.”
Hän painautui tyttöä vasten ja imeytyi paksuilla huulillaan hänen punaseen poskeensa.
Malva nauroi, tarttui Jakoffia voimakkaasti koko ruumiillaan taaksepäin. Lähekkäin toisiaan he putosivat mereen. Pinnalle nousi sitten ensin Jakoffin pää ja hänen vieressään sukelsi pinnalle Malva lokin lailla. Jakoff löi käsivarsillaan vimmatusti vettä, ulvoi ja karjui, Malva taasen nauraen ui hänen ympärillään, roiskutti vettä ja sukelsi sitten pakoon.
„Herra Jumala,” ähki Jakoff. „Minä hukun ... jo riittää... Jumalani... minä hukun... Vesi on... niin suolaista... Minä hukun... kuuletko?”
Malva jätti hänet lopulta rauhaan ja ui voimakkaasti rantaan. Sinne saavuttuaan kiipesi hän alukseen, pysähtyi perään ja katsoi nauraen Jakoffiin, joka nopeaan ui hänen luokseen. Märät vaatteet takertuivat kiinni hänen ruumiiseensa ja kuvasivat hänen kiinteät muotonsa polvista olkapäihin saakka, ja Jakof, joka nyt oli ennättänyt veneen luo ja toisella kädellä piti kiinni laidasta, katseli ahnain silmin tuota märkää, melkein alastonta naista, joka niin iloisesti hänelle nauroi.
„Kipuappas ylös, senkin valaskala,” sanoi hän nauraen laskeutuen polvilleen ojentaen toisen kätensä Jakoffille.
Jakof tarttui hänen käteensä ja huudahti iloisesti:
„Maltahan hiukan! Minä sinut vielä uitan, totta totisesti sen teen!”
Jakoff veti tytön puoleensa seisoen vedessä olkapäitä myöten; aallot huuhtoivat hänen päänsä yli, särkyivät vasten aluksen kylkeä ja kastelivat Malvan kasvot. Hän sulki silmänsä ja nauroi, äkkiä hän huudahti ja juoksi veteen ja työnsi ruumiinsa painolla Jakofin kumoon.
Ja he alkoivat jälleen uida ja leikkiä kuin kaksi suurta kalaa vihertävässä vedessä, kastelivat toisiaan, pärskivät, huusivat ja sukelsivat.
Aurinko katseli heihin nauraen ja rakennusten ikkunaruudutkin nauroivat kuvastaessaan auringon. Aallot lauloivat ja leikkivät, lokit pelästyivät melua ja lensivät kirkuen pois.
Lopulta he väsyneinä ja yskien nousivat rannalle ja istuutuivat auringon paisteeseen lepäämään.
„Hyi,” sylkäsi Jakoff ja väänsi suutaan. „Kylläpä on ilkeätä vettä. Siksi sitä kai onkin niin runsaasti.”
„Pahaa ja huonoa täällä maailmassa on aina paljon... esim. poikia... niitä on enemmän kuin riittävästi,” nauroi Malva ja kiersi vettä hiuksistaan.
Hänen hiuksensa olivat tummat ja vaikka ne eivät olleet pitkät, niin olivat ne sekä paksut että kiharat.
„Sentähden oletkin valinnut itsellesi vanhan,” irvisteli Jakoff ja työnsi Malvaa kyynärpäällään kylkeen.
„Vanhat ovat monasti nuoria paremmat.”
„Jos kerran isä on jo niin hyvä, niin täytyy pojan olla vieläkin paremman.”
„Vai niin. Missä sinä olet oppinut kehuskelemaan?”
„Kotikylän tytöt ovat sanoneet minun kylläkin menevän mukiin.”
„Ei tytöt sellaista ymmärrä! kysyhän minulta.”
„Etkö sinäkin ole tyttö?”
Malva katseli terävästi kysyjään, joka ivallisesti nauroi. Sitten hän äkkiä muuttui totiseksi ja sanoi suuttuneena;
„Minulla on ollut lapsi.”
„Eipä hauskempaa!” arveli Jakoff yhä nauraen.
„Pässinpää!” vakuutti Malva ja käänsi Jakoffille selkänsä.
Jakoff nolostui ja vaikeni.
Puoleen tuntiin eivät kummatkaan lausuneet niin sanaakaan, vaan kääntelivät itseään auringossa saadakseen vaatteensa kuiviksi.
Parakeissa, — jotka olivat mustia latoja viettävine kattoineen — heräsivät työmiehet. Pitkän matkan päässä — välimatka oli noin puolitoistasataa syltä — olivat he kaikki toistensa näköisiä, risaisia, takkuisia ja avojalkaisia kun olivat. Heidän käheät äänensä kuuluivat rantaan, joku löi tyhjän tynnyrin pohjaa; kaksi naista riiteli kimeällä äänellä ja koira haukkui.
„Alkavat herätä,” sanoi Jakoff. Minähän aijoin lähteä kaupunkiin aikaiseen aamulla ... nyt olen kuluttanut aikani sinun kanssasi.”
„Ei minusta koskaan mitään hyvää,” vastasi Malva, puolittain leikillä, puolittain vakavasti.
„Miksi sinä aina tahdot minua pelästyttää?” kysyi Jakoff omituisesti hymyillen.
„Sen tulet itse huomaamaan kunhan isäsi saa tietää...”
Jakof suuttui huomautuksesta.
„Isäkö? Entä sitten?” kysyi hän julkeasti. „Mitä isällä on sen asian kanssa tekemistä? En minä ole enään mikään lapsi. Mitä minä hänestä välitän? En minä ole sokea ... minä kyllä huomaan miten täällä eletään. Ei hän itsekään ole mikään pyhimys, ei hän mistään kieltäydy. Eipä hänen silloin kannata minultakaan kieltää...”
Malva katsoi Jakoffia ivallisesti kasvoihin ja uteliaana kysyi:
„Mitä hänen ei sinulta tule kieltää? Mitä aijot tehdä?”
„Minäkö?” Jakoff pullisti poskensa, kohotti rintansa ja sanoi: „Minäkö? Minä voin paljonkin tehdä. Raikas merituuli on poistanut minusta kylätomun.”
„Pirupa on poistanut!” huudahti Malva ivallisesti.
„Aivan niin. Mitä sanoisit, jos äkkipäätä riistäisin sinut isältäni?”
„Sehän on mahdotonta!”
„Luuletko minun pelkäävän?”
„Mitä puhutkaan!”
„Kuulehan,” sanoi Jakoff intohimoisesti, „Älä minua kiusaa. Minä... Maltahan vaan!”
„Mitä sitten?” kysyi tyttö tyyneenä.
„Ei mitään.”
Jakoff käänsi tytölle selkänsä ja näytti varsin ylpeältä.
„Sinä olet kopea. Tarkastajalla täällä on musta koiranpentu, oletko nähnyt sen? Se on samallainen kuin sinä. Etäältä se haukkuu ja uhkaa purra, mutta kun sitä lähestyy niin se pistää hännän koipien väliin ja juoksee pakoon.”
„Onhan varsin oivallista, jos asia niin on,” vastasi Jakoff katkerasti. „Odotahan hieman. Tuletpa näkemään millainen minä olen.”
Malva nauroi hänelle päin naamaa.
Pitkin askelin ja ruumistaan huojuttaen läheni heitä pitkä, suonikas, pronssinvärinen mies; hänen päätään peitti tuuhea tulipunainen tukka. Punainen pumpulipaita, jota ei kiinni pitänyt mikään vyö, oli selästä halennut melkein kaulukseen saakka ja jotta hiat eivät putoisi oli hän käärinyt ne kyynäspäihin saakka. Housuissa oli mitä erilaisimpia reikiä, ja jalat olivat paljaat. Kesakoitten kirjailemissa kasvoissa loisti kaksi ylpeätä sinistä silmää, pystynenä antoi kasvoille huolettoman julkeanleiman. Tultuaan rannalla istujain luo korahti hän ääneen, katseli heihin kysyvästi ja nauroi virnistellen.
„Eilen otti Serjoschka pienen humalan ja tänään ovat Serjoschkan taskut kuin pohjatonsäkki... Lainatkaa minulle kaksi riunaa — enhän niitä kuitenkaan maksa.”
Jakof naurahti pilalle ja Malvakin hymyili katsellen rääsyistä olentoa.
„Anna hemmetissä! Vihin teidät kahdestakymmenestä kopeekasta... haluatteko?”
„Senkin irvileuka! Oletko sitten pappi?” nauroi Jakoff.
„Nuuskakuono! Olen palvellut Uglilschissa erään papin piharenkinä... Tänne rahat.”
„En tahdo tulla vihityksi,” sanoi Jakoff.
„Samapa se, anna tänne rahat, niin en sano isällesi että hännystelet hänen naistaan,” jatkoi Serjoschka ja kostutti kuivia, rikkonaisia huuliaan kielellään.
„Kerro vaan, ei hän sinua kuulu uskovan.”
„Minä kyllä valehtelen niin että hän uskoo minua,” lupasi Serjoscka, „ja sitten hän antaa sinulle kuria niin että tuntuu.”
„En pelkää!” sanoi Jakof hymyillen.
„Sittenpä itse kuritan sinua,” vastasi Serjoschka siristäen silmiään.
Jakoffia ei lainkaan haluttanut lahjoitella rahojaan, mutta häntä oli varotettu joutumasta riitaan Serjoschkan kanssa ja kehoitettu aina täyttämään tämän vaatimukset. Eihän hän paljoa pyytänyt, mutta jos sitä ei hänelle antanut niin teki hän jonkun koirankujeen tai antoi selkään ilman vähintäkään syytä. Jakoff muisti nämä neuvot, huokasi ja pisti käden taskuun.
„Se on oikein,” vakuutti Serjoschka ja istahti hiedalle hänen viereensä. „Tottele aina minua, niin tulet viisaaksi. Entä sinä Malva, aijotko pian tulla vaimokseni. Pidä kiirettä... minä en kauan odota.”
„Eihän sinulla ole muuta kuin ryysyjä... parsi ensin reikäsi, sitten puhumme asiasta tarkemmin,” vastasi Malva.
Serjoschka tarkasteli reikiään ja ravisteli päätään.
„Anna mieluummin hameesi.”
„Katsokan tuota,” nauroi Malva.
„Aivan totta, anna se minulle... onhan sinulla jokin vanha.”
„Osta mieluummin itsellesi housut,” kehoitti Malva.
„En, on parempi juoda rahat suuhunsa!”
„Onko se sinusta parempi?” nauroi Jakoff pitäen lanttia kadessään.
„Luonnollisesti! Pappi sanoi, että ihmisen ei tule huolehtia ruumiistaan, vaan sielustaan. Ja minun sieluni janoaa viinaa eikä housuja. Tänne rahat! kas niin, nyt hankimme ryypyn... Isällesi puhun minä joka tapauksessa.”
„Kerro vaan!” Jakoff näytti väliäpitämättömältä ja katseli merkitsevästi Malvaan koskettaen häntä olkapäähän.
Serjoschka huomasi sen, sylkäsi ja sanoi:
„En myöskään unohda kurittaa sinua. Kun vaan saan aikaa niin annan sinulle aikamoisen selkäsannan.”
„Miksi niin?” kysyi Jakoff levottomasti.
„Sen minä kyllä tiedän... Menemmekö siis pian naimisiin?” uteli Serjoschka Malvalta.
„Sanohan minulle ensin, mitä me tulemme tekemään ja mistä elämme, niin minä ajattelen asiaa,” vastasi tyttö vakavasti.
Serjoschka katseli merelle, kostutti huuliaan ja sanoi:
„Me emme tule mitään tekemään... me kiertelemme maailmalla.”
„Ja mitä me panemme suuhumme?”
„Hm — ,” Serjoschka kohautti olkapäitään — sinä puhut aivan kuin äitini. Miten ja missä? Te naiset olette vihoviimeisiä. Mistä minä sen tiedän. Nyt menen hankkimaan ryypyn...”
Hän nousi ja läksi. Malva hymyili ja Jakoff oli äkäinen.
„Katsohan vaan kuinka komentelee,” sanoi Jakoff kun Serjoschka ei enään voinut kuulla, „kotikylässäni olisi moisen lörpöttelijän suu piankin tukittu. Hänelle olisi annettu oivallinen selkäsauna, ja asia olisi ollut selvillä. Mutta täällä pelätään...”
Malva katsoi häneen ja mutisi:
„Katsohan pentua! Etkö ymmärrä kuinka törkeähän on?”
„Mitä siinä on ymmärtämistä! Tuollaisia saa kourallisen viidellä kopeekalla.”
„Se on sinun hintasi,” vastasi Malva ivallisesti. „Ja hän... hän on ollut kaikkialla, kulkenut halki maailman eikä ketään pelkää.”
„Ketä minä sitten pelkään?” kysyi Jakoff urheasti.
Malva ei vastannut, vaan seurasi miettiväisesti laineiden leikkiä, jotka vyöryivät rannalle ja keinuttelivat raskasta alusta.
„Miksi et sinä lähde?” kysyi Malva.
„Minne tulee minun mennä?”
„Aijoithan lähteä kaupunkiin...”
„Enpä siitä pidä lukua.”
„Lähdetkö isäsi luo?”
„Entä sinä?”
„Mitä sitten?”
„Tuletko mukaan?”
„En ...”
„Enpä sitten minäkään lähde.”
„Aijotko seurata minua koko päivän,” kysyi Malva tyyneesti.
„En minä sinua niin suuresti kaipaa...” vastasi Jakoff loukkaantuneena, nousi ja lähti pois. Mutta hän erehtyi sanoessaan, ettei tyttöä kaipaisi. Hänen oli ikävä ilman Malvaa. Hänessä versoi omituinen tunne keskusteltuaan tytön kanssa — epämääräinen halu vastustaa isää, suuri tyytymättömyys. Eilen ei hän ollut sitä tuntenut, ei myöskään tänään ennenkuin oli tavannut Malvan. Ja nyt hänestä isä oli hänen tiellään, vaikka olikin etäällä merellä. Hänestä tuntui kuin Malva pelkäisi isää. Jollei hän olisi pelännyt ... niin olisivat välit nyt aivan toiset. Ja nyt hänen oli ikävä Malvaa, vaikka aamulla ei tyttöä ollut ajatellutkaan.
Hän kuljeksi rannalla, tuijotti ihmisiin ja muutamien kanssa veltosti puheli.
Parakin suojassa istui tynnyrillä Serjoschka, näpäytteli balalaikaa ja lauloi irvistellen.
Parikymmentä miestä, yhtä rääsyisiä kuin hän ympäröivät hänet, ja kaikki tuoksuvat he suolakalalle ja salpietarille. Neljä rumaa, likaista naista istuvat vähän matkan päässä teetä juoden, jota kaatavat suuresta läkkikannusta. Tuossa on työmies, joka jo on humalassa niin aikaiseen päivällä, ja kieriskelee hiedassa; hän koettaa nousta ylös, mutta putoaa jälleen takaisin. Jossain itkee ja valittaa nainen. Toisaalta kuuluu hanurirämän ääniä... ja kaikkialla loistavat kalansuomukset.
Myöhempään päivällä haki Jakoff varjoista paikkaa tyhjien tynnyrien lomassa, laskeutui lepäämään ja nukkui iltaan saakka. Herättyään alkoi hän jälleen kuljeksia rannalla ilman mitään varsinaista päämäärää, mutta hän tunsi jotain haluavansa.
Siten harhailtuaan parisen tuntia tapasi hän Malvan pajupensaikossa etäällä rakennuksista. Hän makasi kylellään kädessä risainen kirja ja katsoi Jakoffiin hymyillen.
„Vai olet sinä täällä!” sanoi Jakoff ja istahti tytön viereen.
„Oletko minua kauankin hakenut?” kysyi Malva voitonvarmuudella.
„Olenko minä sinua hakenut?” kysyi Jakof ja äkkiä tajusi sitä todellakin tehneensä. Aamusta alkaen oli hän tietämättään tyttöä hakenut. Ja hän hämillään ravisteli päätään.
„Osaatko lukea?” kysyi Malva.
„Kyllä minä osaan, mutta huonosti... oletko oppinut koulussa?”
„Olen.”
„Ja minä olen itse oppinut.”
„Todellakin!”
„Niin ... minä olin erään asianajajan keittäjänä Astrakanissa, ja hänen poikansa opetti minut lukemaan.”
„Mutta ethän silloin ole itseksesi oppinut...”, tuumaili Jakoff.
Malva katsoi poikaan ja kysyi uudelleen:
„Onko sinusta hauskaa lukea kirjoja?”
„Minustako? Ei … mitä hyötyä niistä on?”
„Minusta se on niin hauskaa… tämän kirjan olen lainannut tarkastajan vaimolta ja luen...”
„Mitä sitten?”
„Jumalan miehestä Alekseista.”
Malva puhui hänestä vakavasti, kertoi kuinka nuorukainen hylkäsi rikkaat arvossapidetyt vanhempansa ja kaiken onnensa ja sitten palasi kotiinsa köyhänä ja rääsyisenä sekä eli koirien kanssa pihalla kuolemaansa saakka ilmoittamatta kuka oikeastaan oli. Sitten hän kysyi Jakoffilta kuiskaten:
„Miksi teki hän niin?”
„Kukapa sen tietää!”
He istuivat keskellä aaltojen ja tuulen muodostamia hiekkasärkkiä. Etäältä kalastamolta kuului epäselvää melua, aurinko meni mailleen ja punaisi rantahiedan. Hennot pajupensaat hieman rapisivat heikossa merituulessa. Malva vaikeni ja näkyi jotain kuuntelevan.
„Miksi et tänään mennyt tuonne ... selän yli?”
„Mitä se sinun kuuluu?”
Jakoff otti lehden ja alkoi sitä pureksia himokkaasti katsellen tyttöä ja tuumien miten hän parhaiten saisi sanotuksi sen mikä mielessä liikkui.
„Kun olen yksinäni ja ympärilläni kaikki on niin hiljaista ... niin minua aina itkettää... tai laulattaa. Mutta minä en lainkaan osaa kauneita lauluja ja itkeä minä häpeän...”
Jakof kuuli hänen lämpimän, sointuvan äänensä mutta hänen sanansa eivät häntä lainkaan liikuttaneet, hänen halunsa vaan kiihtyi.
„Kuulehan,” alkoi Jakoff lähestyen tyttöä, „minulla on sinulle jotain sanomista... Olen nuori mies...”
„Ja lisäksi tyhmä, hyvin tyhmä,” vakuutti Malva ja puisteli päätään.
„Olkoonpa niinkin että olen tyhmä, mutta tarvitaanko siihen sitten mitään järkeä? Hyvä, minä olen tyhmä... Mutta minä tahdoinkin sanoa sinulle... tahdotko tulla minun?...”
„Älä jatka… minä en tahdo...”
„Miksi et?”
„Siksi etten tahdo.”
„Älä loruja haastele ... ja Jakoff tarttui Malvaa varovaisesti olkapäihin. Mieti asiaa...”
„Korjaa luusi, Joschka,” sanoi hän ankarasti ja työnsi pois käden. „Mene!”
Jakof nousi ylös ja katseli ympärilleen.
„Jos niin on... niin samapa minusta! Täällä on paljon muita... Luuletko olevasi muita parempi?”
„Olet pentu,” sanoi Malva tyyneesti, nousi ylös ja ravisteli hiedan hameestaan.
Ja he läksivät rakennuksille.
He kulkivat hitaasti, sillä hieta vajotti. Jakoff koetti milloin röyhkeästi vaatia häntä suostumaan ehdotukseen, milloin taas osotti halveksumista, väittäen ettei hän ollut ainoa nainen eikä myöskään muita parempi. Malva hymyili tyyneesti ja kylmästi ja vastasi purevasti.
Kun he jo olivat saapuneet rakennusten luo, pysähtyi Jakoff äkkiä ja tarttui Malvaa olkapäähän.
„Sinä kiihoitat minua tahallasi! Miksi sitä teet? Maltahan vaan!”
„Anna minun olla rauhassa.”
Malva tempausi irti ja läksi astumaan. Samalla tuli Serjoschka, joka sanoi uhkaavasti päätään ravistellen:
„Vai niin, te olette olleet kävelemässä. Sepä kaunista!”
„Menkää hiiteen kaikki!” huusi Malva raivostuneena.
Jakoff pysähtyi Serjoschkan eteen ja katsoi häneen synkästi. He seisoivat toisistaan noin kymmenen askeleen päässä. Serjoschka myöskin tuimistui. Mutta sitten he läksivät omille tahoilleen.
Meri oli kirkas ja tyyni. Rakennuksista kuului melua ja ylimpänä kiiri humalaisen naisen rivosanainen laulu.
(Jatk.)
Päivälehti no 255B 2.11.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
