III
Aamuruskon pehmoisessa loistossa uinaili meri hiljaisena kuvastaen pinnassaan helmiväriset pilvet. Rannalla uniset kalastajat nostelivat kalastusneuvoja alukseen. He tekivät työtään vanhaan tapaan äänettöminä ja nopeaan. Harmaata verkkoa vedettiin yli hiedan veneeseen ja koottiin läjäksi sen pohjalle.
Tavallisuuden mukaan puolialastomana ja lakittomin päin seisoi Serjoschka aluksen perässä kiirehtien kalastajia käheällä, juopuneella äänellään, Tuuli liehutti hänen paitansa repaleita ja punasia hiussuortuviaan.
„Vasili! Missä ovat vihreät airot?” huusi joku. Vasili, joka oli synkkä kuin lokakuun päivä, parhaillaan asetteli nuottaa veneeseen. Serjoschka katsoi hänen leveää selkäänsä ja lipoi huuliaan merkiksi siitä että hänen oli jano.
„Onko sinulla viinaa?” kysyi hän.
„On”, vastasi Vasili kuivasti.
„Silloinpa en tulekaan mukaan, minä jään rannalta vetämään.”
„Valmis!” kuului rannalta.
„Irroittakaa köydet,” komensi Serjoschka astuen pois aluksesta. „Lähtekää ... minä jään tänne. Olkaa huolellisia ...menkää kyllin etäälle, ettei nuotta sotkeudu... Heittäkää se tasaisesti veteen, jottei tule solmuja ... Lähtekää!”
Vene lykättiin rannasta, kalastajat hyppäsivät siihen, tarttuivat airoihin, kohottivat ne ilmaan odottaen komentosanaa.
„Yks!”
Airot löivät yhtaikaa vettä ja vene lähti viiltämään pitkin laajaa kimeltelevää vedenpintaa.
„Kaks!” komensi perämies ja kuten jättiläiskilpikonnan jalat nousivat airot veneensivuilla. „Yks!... Kaks! ...”
Viisi miestä, — Serjoschka, Vasili ja kolme kalastajaa — oli jäänyt rannalle vetämään verkkoa. Eräs kalastajista heittäytyi hiedalle sanoen:
„Minä nukahdan vielä hiukan.”
Toiset kaksi seurasivat hänen esimerkkiään ja pian nuo kolme rääsyistä henkilöä kokoonkääriytyneinä kuin kerät makasivat hiedalla.
„Miksi et sinä ollut täällä sunnuntaina?” kysyi Vasili Serjoschkalta heidän astuskellessa kojuun.
„Minulla ei ollut aikaa…”
„Olitko humalassa?”
„En. Minä vakoilin poikaasi ja hänen äitipuoltaan ...”, vastasi Serjoschka tyyneesti.
„Kylläpä sinä huolehdit!” arveli Vasili väkinäisesti hymyillen. „Eiväthän he enään ole pikkulapsia!”
„He ovat sitä pahempi... Toinen on nauta, toinen houkkio ...”
„Onko Malva houkkio?” kysyi Vasili ja hänen silmissään välähti surullinen viha.
„On kylläkin.”
„Kuinka kauan sitten?”
„Sitä hän on aina ollut. Hänellä on sielu, joka ei sovi hänen ruumiilleen, Vasja... , Voitko sitä käsittää?”
„Sen olen kylläkin tajunnut ... hänellä on kurja sielu.”
Serjoschka silmäsi puhujaan ja sylkäsi halveksivasti.
„Kurja! Voi heitä maamyyriä! Te ette tätä elämätä ymmärrä kynnenkään vertaa. Kunhan naisella on vain pyöreäpovi, niin te viis huolitte siitä puuttuuko häneltä sielua ... Mutta ihmisen luonne antaa hänelle hänen arvonsa! Nainen ilman luonnetta on kuin leipä ilman suolaa. Onko sinulla mitään iloa balalaikasta, jolta puuttuu kielet? Tyhmä koira!”
„Taisitpa eilen olla sikahumalassa kun tuollaista saatat puhua”, ivasi Vasili.
Hän olisi kernaasti kysynyt miten ja missä Serjoschka oli tavannut Jakoffin ja Malvan edellisenä päivänä, mutta häntä hävetti. Kojuun saavuttuaan kaatoi hän Serjoschkalle lasillisen viinaa, toivoen hänen sen juotuaan tulevan humalaan ja itsestään kertovan kaiken.
Mutta Serjoschka tyhjensi lasin, yskiskeli, selvisi äkkiä ja istui ovelle itseään ojennellen.
„Kun juo niin sitä aivan kuin saisi tulta itseensä”, sanoi hän.
„Mutta kylläpä sinä juoda osaatkin!” sanoi Vasili hämmästyen sitä nopeutta millä toveri oli viinan juonut.
„Osaanpa kylläkin ...” ja hän nyökkäsi punatukkaista päätään, pyyhki kädellään kosteita viiksiään ja jatkoi reippaasti:
„Osaanpa kylläkin, veli veikkoseni! Minä teen kaiken nopeasti ja ilman epäilystä, — suoraan asiaan! Tuli sitten mitä tuli, mitäpä siitä huoli! Maasta et kuitenkaan muualle pääse kuin maahan ...”
„Sinähän arvelit lähteä Kaukasiaan!” kyseli Vasili vähitellen lähennellen päämääräänsä.
„Lähden kun haluttaa. Kun jotakin oikein haluan niin äkkiä hypähdän ja — silloin on se valmiina! Joko sitten saan tahtoni läpi tai lasken kuulan otsaani. Se on hyvin yksinkertaista!”
„Hyvin yksinkertaista! Sinähän elät kuin sinulta puuttuis järki...”
Serjoschka katseli Vasiliin ivallisesti.
„Entä sinä liukaskieli, montako kertaa on kyläoikeus sinulle antanut raippoja?”
Vasili vaikeni.
„Usein, siltä kyllä näyttääkin... onhan hyvä, että viranomaisemme ruoskivat ymmärryksen esiin kalloistanne ... Mitähän saatkaan aikaan suurella ymmärrykselläsi? Mutta minä, jolla ei ole lainkaan ymmärrystä, minä vaan teen ja toimin ja sillä hyvä. Ja lopuksi pääsen kuitenkin pitemmälle kuin sinä.”
„Epäilemättä,” ivasi Vasili ... „Pääset kai Siperiaan saakka!”
„Sinä peloitat minua!”
Ja Serjoschka nauroi sydämmellisesti.
Vasten Vasilin toivoa eihän humaltunutkaan ja se häntä harmitti. Häntä ei haluttanut tarjota vieläkin lasia, mutta eipä Serjoschka myöskään mitään selväpäisenä puhuisi. Serjoschkapa itse auttoi Vasilia pälkähästä.
„Miksi et minulta kysy mitään Malvasta?”
„Mitä hän minuun kuuluu?” vastasi Vasili välinpitämättömänä tuntien pahan aavistuksen.
„Eihän hän ollut täällä sunnuntaina... Etkö kysy mitä hän on tehnyt näinä päivinä ... sinä senkin vanha saapas olet kuitenkin mustasukkainen”.
„Sellaisia otuksia on runsaasti”, vastasi Vasili tehden halveksivan liikkeen.
„Runsaastiko? Kylläpä te maankollot olette tyhmiä. Saatte joko hunajaa tai tervaa niin se on yhä vaan teistä ruisvelliä ...”
„Miksi sinä häntä lakkaamatta kehut? Oletko tullut tänne meitä jälleen yhdistämään? Sen olen jo aikoja sitten tehnyt”, sanoi Vasili ivaten.
Serjoschka katseli häneen, vaikeni hetkisen ja sanoi sitten arvokkaasti laskien kätensä Vasilin olkapäälle:
„Sen tiedän... Tiedän hänen elävän sinun kanssasi... En ole sinua estänyt ... ei ollut tarpeen. Mutta nyt alkaa tuo poikasi Jarehka häntä hännystellä, — anna hänelle oikein kuria, kuuletko! Muuten teen minä sen... olet hyvä mies ... vaikka emänoita... Minä en sinua ole estänyt, muista se!”
„Katsohan vaan. Nyt sinäkin olet häneen pihkassa!”
„Minäkin! Jos tietäisin, että minäkin... niin minä poistaisin teidät kaikki tieltäni — ja sillä hyvä. Mutta mitäpä minä hänellä teen!”
„Miksi sitten asiaan sotkeudut?”
Tämä yksinkertainen kysymys näkyi Serjoschkaa hämmästyttävän. Hän tuijotti Vasiliin ja rähähti nauruun:
„Miksi asiaan sotkeudun?… Piru sen tietäköön ... Se on tyttö jolla on jotain merkitystä ... hänessä on pippuria... Minä pidän hänestä ... ehkä minä häntä säälinkin...”
Vasili katsoi häneen epäillen, mutta hän tunsi Serjoschkan sanat ja naurun tosiksi sekä että hän ei mitään aikonut Malvaan nähden, kuitenkin sanoi Vasili:
„Jos hän olisi rehellinen ja viaton tyttö, niin voisihan häntä sääliä. Mutta nyt ... se on hassua!”
Serjoschka vaikeni ja katseli merellä keinuvaa alusta, joka puoliympyrän piirrettyään palasi rantaan. Hänen kesakkokasvoissaan oli hyvä ja avosydäminen ilme. Vasili tunsi pian leppyvänsä katsoessaan häneen.
„Olet oikeassa... Malva on oiva tyttö… hirveän vaihemielinen vaan... Entä Jarehka... hän kylläkin saa ansaitun osansa! Moinen penikka!”
„Minä en saata hänen kanssaan tulla toimeen... Jo pitkältä tuoksuaa hän maalaiselta ... ja sitä hajua en siedä”, selitteli Serjoschka.
„Hännysteleekö poika tyttöä?” kysyi Vasili hampaittensa lomitse ja silitteli partaansa.
„Vielä kysyt! Saat nähdä että hän tulee teidän väliinne,” vastasi Serjoschka vakuuttavasti.
„Minä kyllä hänelle sen lystin maksaisin”.
Merestä nousi ruusunpunaisista säteistä koottu auringonkukka. Auringon yläreuna kohosi kullalle kimaltelevasta vedestä. Aaltojen kohinan halki kuului aluksesta heikko huuto:
„Vetä-kä-ä!”
„Ylös pojat! Pian! Vetäkää nuottaa!” komensi Serjoschka nousten ylös.
Pian kaikki viisi kiskoivat nuottaa. Toisen pään toi alus rantaan.
Aurinko kohosi majesteetillisena merestä.
„Jos tapaat Jakoffin niin käske häntä huomenna tulemaan luokseni”, sanoi Vasili Serjoschkalle.
„Hyvä”.
Alus laski maihin, kalastajat hyppäsivät rannalle ja alkoivat vetää nuottaa. Kummatkin joukot lähenivät vähitellen toisiaan ja loukset veden pinnalla hyppivät säännöllisessä puoliympyrässä.
(Jatk.)
Päivälehti no 261B 9.11.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
