IV
Myöhään saman päivän illalla kalastajien syötyä illallisensa istui Malva väsyneenä ja miettiväisenä rikkonaisella veneellä, joka rannalla virui köli taivasta kohden, ja katseli jo hämärään peittynyttä merta. Kaukana tuikki tuli ja Malva tiesi sen tulevan Vasilin kojusta. Yksinäisenä, aivan kuin se olisi eksynyt meren pimeään äärettömyyteen, tuli milloin kirkastui, milloin taas sammui kuni voiman puutteesta. Ja Malva tuli surulliseksi katsellessaan tätä pientä punaista pilkkua, joka erämaahan oli eksynyt ja niin heikosti liekehti aaltojen ainaisessa, selittämättömässä laulussa.
„Miksi täällä istut?” kuului Serjoschkan ääni hänen takanaan.
„Mitä se sinuun kuuluu?” vastasi Malva kuivasti, kääntymättä kysyjään.
„Minua huvittaisi tietää syy.”
Hän vaikeni, katsoi Malvaan, otti sitte esille paperossin, sytytti sen ja istuutui hajareisin veneelle. Huomattuaan, että Malvaa ei haluttanut puhua, sanoi hän ystävällisesti:
„Sinä olet konstikas nainen, — joskus pakenet kaikkia, joskus taas roikut vähän jokaisen kaulassa.”
„Olenko sinunkin kaulassasi roikkunut?” kysyi Malva välinpitämättömästi.
„Et — Jaschkan.”
„Oletko kateellinen?”
„Hm ... emmekö puhuisi asioita aivan suoraan?” ehdotti Serjoschka lyöden tyttöä olalle. Malva istui sivuttain kysyjään niin, että kasvoja ei voinut huomata.
„Puhu sinä.”
„Oletko hyljännyt Vasilin, oletko?”
„En tiedä,” vastasi hän hetken vaijettuaan. „Miksi sitä kysyt?”
„Huvin vuoksi vain.”
„Olen hänelle vihoissani.”
„Miksi sitten?”
„Hän on lyönyt minua.”
„Mitä sanot?... Onko hän!… Sellainen... hyi! Entä sinä... sinä sallit! Ai, ai!”
Serjoschka oli suuresti hämmästynyt. Hän katseli Malvaa ja maiskutteli huuliaan ivallisesti.
„Jos olisin tahtonut, niin ei hän olisi uskaltanut,” vastasi Malva suuttuneena.
„Mikä sinun sitten silloin oli?”
„En tahtonut.”
„Oletpa sitten hurjasti rakastunut tuohon vanhaan kollikissaan!” arveli Serjoschka ivallisesti ja puhalsi häneen savua. „Sellaisia juttuja. Minä kun luulin sinun olevan aivan toista maata ...”
„Minä en rakasta ketään teistä,” sanoi hän uudelleen väliäpitämättömänä ja huiskutti kädellään pois savua.
„Sinä valehtelet vallan hyvin.”
„Miksi minä valehtelisin?” kysyi hän ja äänenpainosta Serjoschka ymmärsi, että hänellä ei todellakaan ollut mitään valehtelemisen syytä.
„Mutta jollet sinä häntä rakasta, niin miksi sitten sallit hänen itseäsi lyödä?” kysyi Serjoschka vakavasti.
„Tiedänkö minä sen? Miksi kiusaat minua?”
„Sepä merkillistä,” vastasi Serjoschka pudistellen päätään.
Ja sitten he vaikenivat kuin matkin pitkän aikaa.
Yö alkoi tulla. Meren yli levittäytyivät pilvien varjot, jotka hitaasti kulkivat taivaalla. Aallot kohisivat. Vasilin tuli sammui, mutta Malva yhä vaan katseli sinnepäin. Ja Serjoschka katseli häneen.
„Kuulehan,” sanoi hän. „Tiedatkö mitä sinä tahdot?”
„Jospa sen vaan tietäisin,” vastasi Malva syvään huokaisten.
„Sinä et sitä siis tiedä? Se on varsin paha seikka. Minä tiedän aina, mutta minä niin harvoin jotain tahdon.”
„Minä aina tahdon jotain. Mutta mitä? — sitä en tiedä. Joskus tahtoisin istuutua veneeseen ja lähteä merta kulkemaan, kauas, kauas pois! Silloin minun ei koskaan enään tarvitsisi nähdä ihmisiä. Joskus taas tahtoisin vääntää kaikki ihmiset nurin ja hyrränä niitä ympärilläni tanssittaa. Sitten minä katsoisin heihin ja nauraisin. Joskus taas suren kaikkia ja enin itseäni, joskus taas tahtoisin surmata kaikki ja viimeiseksi itseni... jollain kauhealla tavalla. Olen surullinen olen myös iloinen ... Mutta ihmiset ovat kuin puusta veistetyt.”
„Ne ovat läpitsensä mädäntyneitä,” vakuutti Serjoshka hiljaisella äänellä. Sitä vastoin sinuun katsoessani näen, että et ole kissa, et lintu, et kala... Mutta sinussa on kuitenkin vähän tästä kaikesta. Sinä et ole samallainen kuin muut naiset…”
„Jumalalle olkoon siitä kiitos”, hymyili Malva.
Vasemmalta kohosi kuu ja valoi hopeaista hohtoaan sekä ihmisiin että mereen. Suurena ja rauhallisena se hitaasti nousi siniselle taivaalle; tähtien kirkas tuike kalpeni ja katosi sen tasaisessa, unelmoivassa valossa.
„Sinä ajattelet… siinä syy, sanoi Serjoschka päättävästi ja heitti paperossin ilmaan. „Ja se joka ajattelee... saa elämästä kärsiä. Tulee aina tehdä jotain, jotta ihmiset ympäristössä joutuvat liikkeeseen ja jotta tuntee elävänsä... Elämää pitää vatkata, jotta se ei happane ... kulje edestakaisin niin kauan kuin sinulla voimia riittää ... niin ympärilläsi on kaikki iloista.”
Malva nauroi.
„Olet oikeassa.. olen monesti ajatellut miltä tuntuisi... jos jonain yönä sytyttäisi parakit palamaan, kylläpä siitä melua nousisi.”
„Se on varmaa… Arvaahan … sanon sinulle jotain … tahdotko ruveta kumppanikseni?”
„Mitä sitten?”
„Tuo Jaschka... oletko häntä jo kyllin lämmittänyt.”
„Hän palaa ilmi tulessa.”
„Yllytä isä ja poika toisiaan vastaan. Sitä saa silloin nauraa itsensä kuoliaaksi. He tulevat olemaan kuin kaksi ärjyvää karhua.. lämmitä vielä sekä ukkoa että poikaa.. Ja sitten päästämme heidät irti... mitä arvelet?”
Malva kääntyi hänen puoleensa ja tarkasteli hänen pisamoista rikkaita, iloisesti hymyileviä kasvojaan. Kuutamossa ne näyttivät vähemmän pilkallisilta kuin päivällä auringon niihin paistaessa. Niissä ei ollut huomattavissa lainkaan ilkeyttä tai pahansuopuutta, vain hyväntahtoista ja hieman julkeata hymyä.
„Miksi et sinä heistä pidä?” kysyi Malva epäluuloisesti.
„Minäkö?.. Vasili on kunnon mies, häntä suosin, mutta Jaschka on pelkkää roskaa. En pidä talonpojista, ne ovat sellaista roskaväkeä! Ovat olevinansa köyhiä ja orpoja — ja heille annetaan sitten leipää ja kaikenmoista ... Onhan heillä semstvonsa ja tekeehän se kaiken heidän hyväkseen… Heillä on talo, maata, karjaa... Olen palvellut erään piirilääkärin kuskina maalla ja minä aivan kyllästyin heihin ... Ja sitten olen myös kuljeskellut melkein kaikkialla. Kun tulee kylään ja pyytää palan leipää niin ovat he heti kimpussa. Kuka olet, mitä tahdot ja missä on passisi? Kuinka monta kertaa ovatkaan he minua lyöneet! Joskus minut luultiin hevosvarkaaksi, joskus ne taasen ilman muuta pistivät minut putkaan... He voivottelevat ja ovat olevinaan onnettomia, mutta ei heillä mitään hätää ole, — onhan heillä maansa. Minun asemani on aivan toinen.”
„Etkö sinä sitten olekaan talonpoika?” kysyi Malva, joka oli tarkkaan kuunnellut hänen puhettaan.
„Olen porvari-sukua, porvari Uglitschin kaupungista,” sanoi Serjoschka ylpeästi.
„Ja minä olen Pavlischista,” kertoi Malva miettiväisesti.
„Minua ei kukaan puolusta. Mutta talonpojilla, noilla hirtehisillä, ei ole mitään hätää. Heillä on semstvo ja paljon muuta sellaista.”
„Semstvoko? … mitä se on?” kysyi Malva.
„Mitäkö se on? Hitto sen tietää. Se on perustettu talonpoikia varten, on heidän hallintonsa. Viis siitä... puhukaamme sen sijaan omasta asiastamme.. laitathan tuon riidan toimeen. Eihän se ole lainkaan vaarallista, he vain vähän kurittavat toisiaan... Ja minä autan sinua. Onhan Vasili lyönyt sinua. Voihan poika kostaa isälleen sinun puolestasi.”
„Niinkö arvelet? Eipä olisi hulluinta.”
„Mieti vaan... eikö olisi hauska nähdä kahden ihmisen lyödä mukiloivan toisiaan sinun takiasi? Sanoisit vaan pari sanaa… liikutat kieltäsi kerran... kaksi... ja kaikki on valmista. Jospa minä vain olisin kaunis tyttö, niin tosiaankin saisin aikaan maailmassa paljon hämminkiä.”
Kuu oli jo noussut korkealle kun he erosivat. Yö oli ihana.
(Jatk.)
Päivälehti no 267B 16.11.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
