V
Isä ja poika istuivat kojussa nokatusten ryypiskellen viinaa. Viinan oli poika tuonut mukanaan, jottei aika kävisi kovin pitkäksi isän luona ja myös häntä hiukan mielitelläkseen. Serjoschka oli Jakoffille kertonut isän olevan häneen suuttuneen Malvan takia ja uhanneen lyödä Malvan puolikuoliaaksi, Malva tiesi myös uhkauksen eikä sentähden uskaltanut antautua Jakoffille. Serjoschka heille pilkallisesti nauraa virnisteli.
„Kyllä hän sinulle kurin antaa, siitä voit olla varma, — vetää sinua korvistasi että tulevat kyynäränpituisiksi. On parasta ettet tule hänen näkyviinsä!”
Punatukkaisen, vastenmielisen Serjoschkan ivailut herättivät Jakoffissa kiivaan kiukun isäänsä kohtaan. Ja Malva näkyi yhä edelleen horjuvan sinne tänne, väliin heitti häneen tulisia, väliin kaihomielisiä katseita ja sentähden yhä vaan kiihoitti hänen kiihkoaan ... Tuon tuostakin hän myös puhui pojalle isästä.
Jakoff oli tullut isänsä luo ja hänen mielestään isä oli kuin hänen tiellään oleva kivi, — kivi, jonka yli hän ei saattanut hypätä ja jota hän ei myöskään voinut kiertää. Mutta tuntien ettei lainkaan pelännyt isää Jakoff synkästi tuijotti isän äkäisiin, pahaa ennustaviin silmiin aivan kuin haluten sanoa:
„Jos uskallat niin koske minuun!”
He olivat jo juoneet kaksi lasillista puhumatta toisilleen muuta kuin aivan vähäpätöisiä sanoja kalastajaelämästä. Silmä vasten silmää keskellä aavaa merta he yllä edelleen istuivat ja aivankuin säästelivät katkeruuttaan, mutta he kuitenkin tiesivät kohdakkoin leimahtavansa ilmiliekkiin.
Kojun seininä olevat matot huojuivat tuulessa, tangon päässä oleva punainen vaateriekale lepatteli voimakkaasti. — Kaikki nämä äänet olivat arkoja ja epävarmoja muistuttaen etäistä, epämääräistä rukoilevaa, änkyttävää kuiskausta. Mutta meren aallot pauhasivat kuten ennenkin, — vapaina ja ilman intohimoja.
„Juopotteleeko Serjoschka edelleenkin?” kysyi Vasili synkästi.
„Kyllä ... hän on humalassa joka ilta,” vastasi poika ja kaatoi viinaa jälleen lasiin.
„Hän tulee kuolemaan... Sellaista on vapaa elämä... ilman mitään pakkoa. Sinä tulet aivan samallaiseksi...”
Jakoff ei pitänyt Serjoschkasta ja sentähden hän lyhyesti vastasi:
„Enpä tulekaan.”
„Etkö tule?!” sanoi Vasili ja rypisti kulmakarvojaan. „Minä tiedän mitä sanon ... Kuinka kauan olet ollut täällä? Jo kolmatta kuukautta, pian palaat kotiin ja paljonko sinulla on rahaa?”
Raivostuneena hän hotkasi viinan, tarttui sitten paitaansa ja nyhti sitä niin että pää tutisi.
„Niin lyhyessä ajassa on makdotonta ansaita suurempia summia.”
„Jos asianlaita on siten, niin on myös tarpeetonta, että sinä täällä vetelehdit... lähde matkaasi!”
Jakoi nauroi hiljakseen.
„Mitä sinä irvistelet!” kysyi Vasili uhkaavasti yhä enemmän katkeroituen pojan tyyneydestä. „Isäsi sinulle puhuu ja sinä naurat! Ole varoillasi ettet liian aikaiseen rupea röyhkeäksi. Minä voin kylläkin vielä asettaa suitset suuhusi...”
Jakoff kaatoi lasiin viinaa ja joi sen. Isän raakamainen tapa haastaa riitaa häntä sekä loukkasi että suututti, mutta hän hillitsi itseään, jottei enemmän isäänsä suututtaisi. Hän tunsi hieman pelkäävänsä tämän äkäisiä katseita.
Mutta nähdessään pojan juovan yksikseen häntä lainkaan lyömättä Vasili suuttui vieläkin enemmän, josta taas oli seurauksena, että poika esiintyi tyyneemmin ja terävämmin.
„Isäsi sanoo sinulle että sinun tulee lähteä kotiin ja sinä naurat hänelle päin kasvoja! Mutta kyllä minä sinut kuritan... Lauantaina pyydät saada palkkasi ja sitten ... marssit kotia kohti. Ymmärrätkö?”
„En lähde!” sanoi Jakoff ja keikahutti päätään, vaikka koko ruumiinsa vapisikin.
„Mitä kummia?” karjasi Vasili ja nousi tuolilta. „Puhunko sulle vai enkö? Kuinka, senkin pentu, uskallat isällesi vastaan nalkuttaa? Oletko unohtanut, että saan kanssasi tehdä mitä tahdon? Oletko todellakin unohtanut?” Hänen huulensa vapisivat ja kasvonsa saivat oudon ilmeen, ohimoissa paisui kaksi suonta.
„En ole mitään unohtanut...” vastasi Jakoff hiljaa isään katsomatta, „mutta pidä sinä itse huoli siitä että muistat...”
„Sinulle ei kuulu minun opettamiseni. Lyön sinut palasiksi...”
Jakoff väisti isän kättä, joka heilui hänen päänsä yläpuolella, ja tuntien hurjuuden yhä kasvavan hän puristetuin hampain vastasi:
„Älä koske minuun... Emme asuu enään kylässä.”
„Tuki suusi. Olen kaikkialla isäsi.”
„Täällä et saa kyläoikeutta minua ruoskimaan, — täällä ei lainkaan löydy kyläoikeutta...”, nauroi Jakoff ja nousi hänkin seisomaan.
He seisovat vastatusten. Veristävin silmin ja kädet nyrkissä ojentautui Vasili poikaa kohden niin että kuuma, viinalta haiseva hengityksensä koski aivan Jakoffin kasvoihin; Jakof kumartui taaksepäin ja synkästi seurasi isän jokaista liikettä valmiina väistämään iskua, ulkonaisesti tyyneenä, mutta hiessä kylpien. Heidän välillään oli pöytänä käytetty tynnyri.
„Enkö saata sinua ruoskia?” kysyi Vasili käheästi taivuttaen selkänsä kuin hyökkäykseen valmistautuva kissa.
„Täällä ovat kaikki samanarvoiset... Sinä olet työmies ja minä myös.”
„Se oli jotain uutta!”
„Aivan niin on asian laita. Miksi käyt kimppuuni? Etkö luule minun ymmärtävän. Sinä olet itse ensin...”
Vasili päästi karjunnan ja kohotti kätensä niin nopeaan, että Jakoff ei ennättänyt väistää. Isku sattui häntä päähän, hän horjui ja hammasta purren katsoi raivostuneeseen isäänsä, joka taasen kohotti kättään.
„Varo itseäsi..”, hän varoitti ja puristi kätensä nyrkkiin.
„Minä sinut opetan varottamaan, minä ―”
„Anna olla, sanon minä.”
„Vai niin, sinä!... sinä tahdot opettaa isääsi ...isääsi...isääsi !..”
Kojussa oli heistä liian ahdasta, heidän jalkansa sotkeutuivat säkkeihin, kaatuneeseen tynnyriin y. m.
Suojellen nyrkeillään itseään isän lyönneiltä vetäytyi Jakoff hitaasti taaksepäin, kalpeana ja hiestä märkänä. Isä seurasi häntä kiivaasti huitoen käsiään, sokeana vihassaan...
„Anna olla... lopeta... jo riittää!” sanoi Jakoff tyyneesti uhkaavalla ääneltä mennen ulos ovesta.
Karjuen isä juoksi hänen jälkeensä, mutta hänen iskunsa kohtasivat vain pojan nyrkkejä.
„Näethän, ethän sinä voi... näethän,” kiihoitteli Jakoff tietäen olevansa vikkelämpi ja sentähden turvassa.
„Maltahan vaan...maltahan.”
Mutta Jakoff hypähti syrjään ja alkoi juosta merta kohden.
Vasili seurasi häntä pää kumarassa ja kädet ojossa, mutta kompastui ja kaatui vatsalleen. Nopeasti hän nousi polvilleen ja istuutui hiedalle. Hän oli tappelusta tuiki väsynyt ja ulvoi valitellen kun ei voinut kostaa ja tuntien heikkoutensa.
„Ole kirottu!” ähki hän käheällä äänellä ja sylki kuohaa väriseviltä huuliltaan.
Jakoff nojautui veneeseen ja terävästi tarkasteli isäänsä hieroen kädellään pakoittavaa päätään. Toinen paidanhiha oli revitty ja roikkui, hikinen rinta loisti auringossa aivan kuin olisi ollut rasvalla voideltu. Hän tunsi halveksivansa isäänsä; hän oli luullut isänsä olevan väkevämmän ja kun hän nyt näki hänen istuvan hiedalla pahoinpideltynä ja nyrkeillä uhkaavan niin hän vahvemman ylpeällä, loukkaavalla tavalla hymyili heikolle.
„Iskeköön sinuun salama. Kirottu ole... ikuisesti.”
Vasili huusi kirouksensa niin voimakkaasti, että Jakoff tahtomattaankin heitti katseen yli meren kalastamoita kohden aivankuin luullen että tämä heikkouden sairas huuto saattaisi kuulua sinne saakka.
Mutta hän näki vain auringon ia aaltoja. Silloin hän sylkäsi sanoen:
„Huuda vaan, ei siitä ole kenellekään vahinkoa, — itsellesi vain. Mutta kun kerran olemme joutuneet näin pitkälle, niin haluanpa sanoa sulle erään seikan... saadakseni kerrankin asiat täysin selville ...”
„Ole vaiti... Pois silmieni edestä ... pois!..,” huusi Vasili.
„Kotiin kylään en lähde … jään tänne talveksi,” vastasi Jakoff lainkaan kiinnittämättä huomiota hänen huutoonsa, mutta kuitenkin piti tarkoin silmällä isänsä liikkeitä. Täällä on minulla parempi olo ... en ole niin tyhmä etten sitä ymmärtäisi... Täällä on työ helpompaa ... ja vapauskin on suurempi... Siellä kotona sinä minua komentelisit mielesi mukaan, mutta täällä ... ähä kutti!”
Ja hän nauroi niin eitä Vasili jälleen raivostui, hyökkäsi pystyyn, tarttui airoon ja juoksi häntä kohden ähkien:
„Sellaisia puhut isällesi … Lyön sinut kuoliaaksi…”
Mutta kun hän tuli veneen luo niin oli Jakoff jo etäällä. Hän juoksi ja risainen paidanhiha hulmuili tuulessa.
Vasili heitti airon hänen jälkeensä, mutta eihän se osunut ja uudelleen hän voimatonna heittäytyi vasten venettä, raapi kynsillään puuta ja tuijotti poikaan joka pitkän matkan takaa huusi hänelle:
„Sinun tulisi hävetä. Kuinka sinä harmaahapsinen saatatkin niin suuresti raivostua naisen tähden! Hyi. Kotikylään en taasen lähde… en millään ehdolla! Mene itse... täällähän sinulla ei ole mitään tekemistä!”
„Ole vaiti, Jaschka! Lyön sinut kuoliaaksi... Mene matkaasi!”
Mutta poika oli jo nauraen poistunut.
Tylsästi, mielipuolen lailla Vasili tuijotti hänen jälkeensä. Nyt oli hän pienentynyt... jalat olivat kuin hiekkaan vajonneet... nyt oli se jo rinnan kohdalla ... pään kohdalla. Hän oli poissa. Mutta hetkisen kuluttua alkoi pää taasen jonkun matkan päässä näkyä... sitten hartiat ... ja lopuksi koko vartalo... Hän näytti vieläkin pienemmältä. Hän kääntyy, katsoo sinne päin ja huutaa jotakin.
„Ole kirottu? Kirottu, kirottu!” vastasi Vasili pojan huutoon. Tämä viittasi kädellään ja jatkoi kulkuaan ... jälleen hän katosi hiekkakummun taakse.
Vasili tuijotti vielä kauan sinne päin, kunnes selkää alkoi kivistää epämukavan asennon johdosta, hänhän nojasi veneeseen polvet hiekassa. Väsyneenä hän nousi pystyyn, hoiperrellen ja valitellen vaivojaan. Vyö oli noussut rinnalle, jäykin sormin hän sen avasi ja sitten heitti sen luotaan. Hän läksi kojua kohti, pysähtyi syvennyksen kohdalla, mihin oli kaatunut ja mietti että hän olisi saanut pojan kiinni jollei olisi kompastunut. Kojussa oli kaikki mullin mallin. Vasili haki viinapullon ja löysi sen säkkien lomasta. Korkki oli lujassa ja viinaa pullossa. Hän irrotti korkin ja koetti juoda pullon suusta, mutta viina virtasi parralle ja rinnalle. Se maistuikin aivan vedelle.
Hän tunsi sydämmensä pakahtuvan, päätä ja selkä pakottavan.
„Olen tullut vanhaksi ...”, sanoi hän ääneen ja vaipui hiedalle kojunsa edustalle.
Hänen edessään levittäytyi meri suurena ja mahtavana, mukavasti nousten ja laskien, täynnä voimaa ja kauneutta.
Aallot tavallisuuden mukaan nauroivat, leikkien ja telmien.
Vasili katseli kauan vettä ja sitten muisti pojan ahnaan toivomuksen.
„Jospa tämä kaikki olisi maata! ja mustaa multaa lisäksi! Jospa saisi sitä kyntämään ruveta.”
Talonpojan sai valtoihinsa kalvava surun tunne. Hän hieroi voimakkaasti rintaansa, katseli ympärilleen ja huokasi syvään. Pää vaipui alas ja selkä taipui kuin raskaan kuorman alla. Kurkussa tuntui kuin suonenveto ahdistaisi. Vasili yski saadakseen ilmaa ja teki ristinmerkkejä katsoen kohti taivasta. Häntä vaivasi tuskainen ajatus.
― ― Siksi että hän kevytmielisen naisväen takia oli hyljännyt vaimonsa, jonka kanssa hän oli kunniallista työtä tehden elänyt yli viisitoista vuotta, siksi Jumala häntä rankaisi pojan röyhkeyden kautta. Niin oli asiat, Herra.
Poika oli häntä ivannut, rikkiraastanut hänen sydämmensä ... kuolema olisi hänelle liian ankara rangaistus siitä että oli siksi kiusannut isän sydäntä! Ja miksi? Huonon naisen takia, joka vietti rivoa elämää... Oli synti, että hän, vanha mies, oli antautunut tekemisiin tuon naisen kanssa, unohtanut vaimonsa ja poikansa...
Ja pyhässä vihassa Jumala häntä nyt muistutti siitä, löi hänen sydäntään... Niin, niin Herra ...
Vasili istui, teki ristinmerkkejä ja koetti estää kyyneleitä virtaamasta.
Aurinko vaipui mereen ja taivaalla sammui hiljalleen iltaruskon purppura. Kaukaa henki leuto tuuli vasten Vasilin kasvoja. Katuvaisena hän istui kunnes nukahti. Mutta silloin jo valkeni taivaanranta.
(Jatk.)
Päivälehti no 273B 23.11.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
