VI
Riidan jälkeisenä päivänä läksi Jakoff 30 miehen kanssa lotjalla, jota höyrylaiva hinasi, 30 virstan päässä olevaan lampeen sampia kalastamaan. Viiden päivän kuluttua hän palasi yksikseen kalastamolle purjeveneessä, — hänet oli lähetetty elintarpeita hakemaan. Hän tuli päivällisen aikaan, jolloin työmiehet lepäsivät päivällisen jälkeen. Oli tukahuttavan kuumaa, hehkuva hiekka poltti jalkoja, suomukset ja kalanruodot pistivät kuin neulat. Jakoff kulki varovasti parakeille päin kiroillen sitä, ettei ollut vetänyt saappaita jalkaansa. Hän oli liian laiska palatakseen takaisin veneelle ja sitäpaitsi oli hänen nälkä ja palava halu tavata Malvaa. Merellä ollessaan oli hän usein muistellut tyttöä. Nyt hän tahtoi tietää, oliko Malva tavannut isän ja mitä tämä oli tytölle sanonut... Ehkä hän oli Malvaa lyönyt. Eihän vähäinen kuri Malvalle pahaksi ollutkaan. Hän tuli muuten kovin ylpeäksi ja röyhkeäksi ...
Kalastamolla oli autiota ja tyhjää. Parakkien ikkunat olivat avoinna ja nämä suuret puulaatikotkin näkyivät olevan palamaisillaan kuumuudesta. Parakkien takaisessa kojussa huusi lapsi täyttä kurkkua. Tvnnyriläjän takaa kuului kuiskaavia ääniä.
Jakoff meni rohkeasti sinnepäin sillä hän oli kuulevinaan Malvan äänen. Mutta tynnyrien luo saavuttuaan ja niiden varjoon katsottuaan hän peräytyi askeleen ja jäi seisomaan rypyt otsassa.
Tynnyrien varjossa virui punatukkainen Seroschka selällään kärsivarret pään alla. Toisella puolella istui Jakoffin isä ja toisella Malva.
Miksi oli isä täällä? Ihmetteli Jakoff. Olikohan hän muuttanut rauhaiselta niemeltään kalastamolle ollakseen Malvaa lähempänä ja estääkseen poikaa tyttöä lähentelemästä. Kas vaan sitä vanhaa riiviötä! Jospa äidillä olisi tieto isän kaikista kujeista!... Menisikö hän heidän luokseen vai jättäisikö heidät rauhaan.
„Vai niin...,” sanoi Serjoschka. „On siis tarkoitus sanoa hyvästit. No niin, mene sitten ja tongi maata …”
Jakoff säpsähti ja kävi iloiseksi.
„Niin, minä lähden...”, sanoi Jakoff astui rohkeasti heidän luokseen ja sanoi:
„Hyvää päivää arvoisa herrasväki!”
Isä vilkasi poikaan ja kääntyi syrjään, Malva ei liikuttanut silmiäänkään, Serjoschka potkasi jalkaansa ja vastasi:
„Kas, tässähän tulee rakas poikamme kotiin kaukaisista maista! Nylje hänestä nahka rummunkalvoksi... aivan kuin lampaasta.”
Malva nauroi hiljaa.
„Kylläpä on kuuma!” sanoi Jakoff ja istui joukkoonsa.
Vasili aivan kuin vastenmielisesti jälleen katsahti poikaan.
„Olen sinua odotellut täällä aamusta alkaen, Jakof. Tarkastaja eilen illalla kertoi sinun tulevan,” virkkoi isä.
Isän ääni Jakoffista oli tavallisuutta matalampi, ja hänen kasvonsakin olivat muuttuneet.
„Olen täällä elintarpeita hankkimassa,” kertoi hän ja pyysi Serjoschkalta tupakkaa paperossiin
„Ei ole minulla tupakkaa, tyhmyri,” vastasi Serjoschka liikuttamatta itseään.
„Lähden kotiin, Jakof,” sanoi Vasili päättävästi piirtäen sormella hiekkaan kuvioita.
„Miksi niin?” kysyi poika ja katsoi isään viattomasti.
„Entä sinä... jäätkö?”
„Minä jään.. Mitä me molemmat kotona teemme?”
„En sano mitään... kuten tahdot... et ole enään lapsi. Mutta yksi asia sinun tulee muistaa… minä en enään kauan jaksa. Elää kylläkin jaksan, mutta en työtä tehdä, en tiedä, kuinka se tulee vetelemään ... Olen vieraantunut maasta... Muista, että äitisi on siellä kotona.”
Tuntui siltä kuin hänen olisi ollut vaikea puhua, sanat olivat jäädä hänen kielelleen. Hän siveli partaansa vapisevalla kädellään.
Malva katseli häneen lakkaamalta. Serjoschka sulki toisen ja avasi toisen silmänsä ja sitten katsoi Jakoffiin. Jakoffin sydän oli täynnä riemua, mutta salatakseen sen hän vaikeni ja katseli jalkoihinsa.
„Älä siis unohda äitiäsi, Jakoff... Muista, että sinä olet hänen ainoa turvansa,” sanoi Vasili.
„Entä sitten?” kysyi Jakoff ja kohautti olkapäitään. „Sen minä kyllä tiedän.”
„On hyvä jos tiedät sen,” sanoi isä katsoen häneen epäluuloisesti. „Minä vaan sanon, ettet unohtaisi...”
„Entä…”
Vasili huokasi syvään. Pitkän aikaa olivat kaikki neljä äänettöminä. Sitten sanoi Malva:
„Pian kai soittavat työhön.”
„Niin, minä lähden,” vastasi Vasili ja nousi seisomaan. Toisetkin nousivat.
„Hyvästi, Sergei... Jos tulet Volgalle, niin ehkä käyt tervehtimässä. Simbirskin piirissä, Maslon kylässä Nikalo Lykovskin alueella...”
„Hyvä,” vastasi Serjoschka ravistaen hänen kättään ja iloisesti hymyillen katsoen Vasilin surullisiin, vakaviin kasvoihin.
„Lykovo-Nikalskoje on suuri kirkonkylä ... Se on laajalti tunnettu ja me asumme neljän virstan päässä sieltä,” ilmoitti Vasili.
„Niin, niin... Minä kyllä tulen ... jos sattuu...”
„Hyvästi!”
„Hyvästi, rakas ystävä!”
„Hyvästi Malva!” sanoi Vasili katsomatta tyttöön.
Kiirettä pitämättä kuivasi Malva huulensa, laski sitten valkeat kätensä Vasilin olkapäille ja suuteli häntä kolmasti ääneti ja vakavasti poskille ja suulle.
Vasili hämmästyi ja mutisi jotain käsittämätöntä. Jakoff kumarsi päätään salatakseen hymyään, Serjoschka ei pannut tapahtumaa merkille, vaan katseli taivasta kohti ja haukotteli.
„Sinun tulee kuuma kulkea,” sanoi hän.
„Hyvästi.”
„Ei se mitään tee … Hyvästi sitten, Jakoff.”
He seisoivat vastatusten tietämättä mitä tekisivät; surullinen „hyvästi” — sana, mikä viime hetkinä niin usein ja yksitoikkoisesti oli kaikunut, herätti Jakoffin sydämmessä lämpimän tunteen isää kohtaan, mutta hän ei tiennyt mitenkä sen ilmi toisi, — tulisiko hänen syleillä isää kuten Malva oli tehnyt, vai puristaa hänen kättään Serjoschkan tavalla? Vasili tunsi loukkaantuvansa pojan käytöksessä ilmenevästä epätietoisuudesta ja sitäpaitsi hän myös tunsi jotain häpeää. Sen olivat herättäneet Malvan suudelmat ja niemellä sattuneen tapahtuman muisto.
„Niin ... muista äitiäsi!” sanoi Vasili vihdoin.
„Ole vain tyyni!” vastasi Jakoff sydämmellisesti hymyillen. „Minä kyllä...” Ja hän nyökäytti päätään.
„Eipä sitten enempää! Eläkää hyvin ja Jumala olkoon kanssanne... älkää ajatelko minusta pahaa... Kuule, Serjoga, kattilan olen kaivanut maahan viheriäisen veneen perätuhdon alle.”
„Mitä hän kattilalla tekee?” kysyi Jakoff kiivaasti.
„Hän on saanut minun paikkani... tuolla niemellä ...”, selitti Vasili.
Jakof katseli kadehtien Serjoschkaan, silmäili sitten Malvaa ja kumarsi päänsä peittääkseen silmissään loistavan ilon.
„Hyvästi, veli nyt minä lähden!”
Vasili kumarsi ja läksi, Malva seurasi häntä.
„Minä hieman saatan sinua ...”
Serjoschka heittäytyi hiedalle ja tarttui Jakoffin jalkaan, juuri kun tämä oli pois lähtemäisillään.
„Seis! Minne matka?”
„Päästä minut ...” ja Jakoff koetti ryöstäytyä irti.
Mutta Serjoschka tarttui hänen toiseenkin jalkaansa.
„Jää tänne, sinä ...”
„Mitä peliä tämä on?”
„Ei mitään peliä... Istuhan!”
Jakoff puri hampaitaan ja istahti.
„Mitä sinä tahdot?”
„Maltahan, ole vaiti ja anna minun ajatella niin sanon sinulle...”
Hän katseli uhkaavasti nuorukaiseen. Jakoff totteli.
Vasili ja Malva kulkivat hetken äänettöminä. Malva katseli syrjästä Vasilia kasvoihin ja hänen silmänsä loistivat omituisesti. Heidän jalkansa vajosivat hiekkaan ja he kulkivat hitaasti.
„Vasja!”
„Mitä asiaa?”
Vasili katsoi Malvaan, mutta sitten kääntyi heti pois.
„Olenhan tahallani saanut aikaan epäsovun isän ja pojan välille. Te ehkä voisitte täällä yhdessä elää riitelemättä,” sanoi Malva tyyneesti. Hänen äänessään ei ollut havaittavissa vähintäkään katumusta.
„Miksi sen sitten teit?” kysyi Vasili hetken vaijettuaan.
„En tiedä.. teki mieleni!”
Malva kohoutti olkapäitään.
„Oletpa hyvää saanut aikaan! Voi sinua!”, soimasi häntä Vasili suuttuneena.
Malva vaikeni.
„Sinä tulet turmelemaan poikani, aivan kokonaan turmelemaan. Sinä, senkin noita, et pelkää Jumalaa... et sinä häpeä... mitä sinä siilon teet?”
„Mitä sitten tulee tehdä?”, kysyi hän. Hänen kysymyksessään oli jotain surullista, jotain vihamielistä.
„Mitä? Voi sinua!...” virkahti Vasili tulistuneena.
Häntä halutti lyödä Malvaa, heittää hänet hiekkaan ja polkea hänet, astua jaloillaan hänen rinnoilleen ja kasvoilleen. Hän pani kätensä nyrkkiin ja katseli ympärilleen.
Etäällä tynnyrien luona näkyivät Jakoff ja Serjoschka ja he katselivat kulkijain jälkeen.
„Mene matkaasi… mene! Minä saattaisin lyödä sinut kuoliaaksi ...”
Hän pysähtyi ja purki suustaan kamalan joukon haukkumasanoja. Hänen silmänsä olivat veristävät, parta vapisi ja kädet hapuilivat Malvan tukkaa.
Mutta Malva katseli häneen tyyneesti.
„Minun tulisi tappaa sinut, senkin lutka! Mutta maltahan vaan... sinunkin aikasi kyllä täyttyy kyllä aina joku sinut surmaa!”
Tyttö hymyili, vaikeni hetkisen ja sanoi sitten syvään huokaisten:
„Jo riittää.. hyvästi!”
Ja Malva kääntyi äkkiä palatakseen samaa tietä, jota oli tullut.
Vasili vielä karjasi hänelle jotain ja puri hampaitaan. Kulkiessaan Malva koetteli asettaa jalkansa niihin syviin jälkiin, jotka Vasilin saappaat olivat hiekkaan tehneet, ja kun se hänelle onnistui niin hän hyvin huolellisesti poisti jäljet jalallaan. Hitaasti hän palasi tynnyrien luo, missä Serjoschka häntä odotteli kysyen:
„Oletko nyt saattanut hänet?”
Hän nyökäytti päätään myöntäen ja istuutui Serjogan viereen. Jakoff katsoi häneen ja hymyili hellästi liikuttaen huuliaan aivan kuin jotain kuiskaisi.
„Hänet saatoit ja suretko nyt?” kysyi Serjoschka uudelleen.
„Milloin sinä niemelle lähdet?” kysyi Malva puolestaan.
„Illalla.”
„Minä tulen mukaan.”
„Hyvä… Se on minulle mieleen.”
„Minä tulen myös,” sanoi Jakoff päättävästi.
„Kuka sinua on kutsunut?” kysyi Serjoschka ja siristi silmiään.
Haljenneen kellon ääni kaikui, se kutsui työhön.
„Hän tulee kutsumaan,” vastasi Jakoff osoittaen Malvaa.
„Minäkö? Mitä minä sinulta tahtoisin?”, kysyi Malva.
„Olkaamme avomieliset, Jaschka,” sanoi Serjoschka äkäisenä ja nousi seisomaan. „Jollet jätä häntä rauhaan niin lyön sinut mäskiksi. Jos häneen sormellasikin kosket niin surmaan sinut kuin kärpäsen. Lyön kerran päähäsi... ja silloin on henki poissa. En minä koskaan siekaile.”
Hänen kasvonsa ja vartalonsa ja suonikkaat kädet, jotka hän ojensi Jakoffin kurkkua kohden, todistivat, että hän helposti ja ilman suuria tuskia saattaisi murhata lähimmäisensä.
Jakof peräytyi askeleen ja vastasi alakuloisena:
„Maltahan! Malvahan on itse…”
„Tuki suusi, — olemme jo kyllin puhuneet siitä asiasta. Mikä mies sinä olet? Sinun, senkin koira, ei tule syödä lammasta suuhusi, voit olla kiitollinen, jos sulle edes luuta järsittäväksi heitetään... Mitä?... Mitä katselet?”
Jakof katseli Malvaa. Tytön kasvoissa vilkkui ivallinen hymy ja hän hellästi läheni Serjoschkaa. Jakoffin otsalle nousi hikihehnet.
He läksivät kahden hänen luotaan ja pian kummatkin rähähtivät kaikuvaan nauruun. Jakoff seisoi paikallaan punattavin poskin ja läähättävin rinnoin.
Kaukana kulki tumma ihmisolento keltaisilla, kuolleilla hiekka-aalloilla. Jakoff katseli sitä ja taisteli ankarasti itsensä kanssa.
Kalastamolla tehtiin ahkerasti työtä.
Jakoff kuuli Malvan syvän, sointuvan äänen, kysyvän:
„Kuka on ottanut minun veitseni?”
Aallot kohisivat, aurinko paistoi, meri hymyili ...
Loppu.
Päivälehti no 279B 30.11.1902 (Kaunokirjallinen lisälehti).
