Viimeisellä hetkellä.
Kirj. Mark Twain.
„Minun kohtaloni on päätetty”, hän sanoi, „minulla enää ei ole mitään toivoa, mennyttä on elämäni. Muutamia tunteja vain ja silloin on kaikki ohitse; mutta, ystäväni, olkaa varmat siitä, että minä en koskaan olisi uskonut näin pitkälle joutuvani.”
„Emmehän olekaan koskaan epäilleet sinun viattomuuttasi”, me sanottiin, „ja näethän, ettei yksikään meistä hylkää sinua tuskallisena hetkenäsi. Käyttäydy siis kuin mies ...”
„Oh!” hän äännähti, „minä en olekaan pelkuri. Tulipa ennemmin taikka myöhemmin, kerran se kumminkin on tuleva ― eikä sitten enää sen perästä! Ei, minä en pelkää, vaan sisälläni on joku omituinen tunnelma, sellainen kiusallinen kysymys: minkälaista se on siinä toisessa elämässä?”
Ja hän vaipui synkkään mietiskelyyn. Me teimme mitä suinkin voimme saadaksemme miehuutta ystäväämme, joka tuossa tuokiossa riistettäisiin erilleen meistä niin kauhealla, niin julmalla tavalla. Ja me olimme jännityksissämme saadaksemme lukea jotainkaan toivoa hänen silmistään.
„Tule ja katso!” me sanoimme. „Me olemme laittaneet sinulle parasta mitä sinulle tarjota voimme”, ja me osotimme ruokaa, jota tuotiin hänelle — hänen herkkuruokaansa.
Hän säpsähti.
„Viimeinen ateria!” hän kuiskasi. Sitten hän istui, pujahduttaen pelon ja toivottomuuden itsestään, meidän kanssamme pöytään ja rupesi syömään. Hän söi niinkuin se, joka ei tiedä, niitä tekee. Melkein kuin kone. Sitten hän sysäsi lautasen ulommaksi ja kaivoi jotain taskustaan, jotain — no niin, miksen sitä teille sanoisi: piippunsa.
Surullisesti hän sitä katsoi.
„Katsokaa, ystäväni”, hän sanoi, „ei mikään minulle ole niin raskasta kuin eroaminen tästä pikku ystävästä, joka niin usein on lohduttanut minua tuskallisina hetkinäni. Viimeinen piipullinen!” Hänen äänensä itkusta värähteli. „Viimeiset savuhaiut, jotka siitä ulos vetelen! Viimeiset!"
Syvällä surumielisyydellä hän sytytti piippunsa, syvillä hengähdyksillä imeksi sauhuja ja puhalteli sankkoja savupilviä suustaan, kuin jos hän aivan ostellen tahtoisi siitä erota. Hän tuli kalpeaksi ja hänen huulensa vapisivat.
„Viimeinen piippu” soi ääni hänen rinnastaan, ja vihdoin — kuinka sen niin kävi, sitä en tiedä — mutta vihdoin tipahti piippu hänen huuliltaan, putosi lattialle ja meni sirpaleiksi! Hän tuijotti siihen sellaisella katseella, jota en koskaan voi unohtaa.
„Siinä on alku loppuun”, hän kuiskasi ja ojensi molemmat kätensä meille; me tartuttiin niihin ja pudistettiin niitä sydämmellisesti.
Seuraavana aamuna hän kulki tukalaa polkua. Hän oli kalpea, mutta päättäväisen näköinen. Pappi asteli hänen rinnallaan ja puheli rakkaasti ja sattuvasti hänelle. Me seurasimme häntä. Vielä hän heitti paljon puhuvan katseen mieheen... Erotettu ijäksi, ja niin hän astui ylös rappusia — rappusia alttarille ja antoi vihkiä itsensä Edith Seppälän kanssa.
Lukutupa 17.12.1897.
