Runous on ajatusten taide.
Kirj. Lauri Soini.
Runouden välikappale on kieli. Kieli on taasen ajatusten ilmaisukeino. Tosin kyllä merkitsemme kielen sanoilla mielikuviamme ja tunteitammekin. Mutta sanat ovat ainoastaan merkkejä, joitten avulla voimme herättää mielessämme piileviä mielikuvia ja tunteita, emmekä sellaisia varsinaisesti esittää, tehdä nähtäviksi ja tunnettaviksi. Ja herättääkin voivat sanat mielikuvia ja tunteita vain ajatuksen avulla. Luemme tai lausumme esim. sanan: äiti; silmänräpäyksessä tapahtuu koko ketju ajatustoimintaa, ennenkuin mielessämme on tuttu kuva ja herää hellyyden tunne häntä kohtaan. Vähemmän tuttu nimitys ei herätäkään selvää kuvaa ja tunnetta, vaan ne jäävät ikäänkuin ajatusten alle. Jonkun oudon esineen nimen avulla emme voi muodostaa mitään kuvaa, emme tuntea mitään tunnetta, täytyy olla esine ennen nähty, täytyy olla siitä entinen kuva ja siihen liittyviä tunteita, ennenkuin voimme pelkällä sanalla niitä herättää. Ajatuksia sitä vastoin voimme suorastaan omistaa pelkän kielen välityksellä vaikkemme ikinä ole niitä nähneet emmekä tunteneet. Oikeastaan me, milloin kielen välityksellä koskettelemme mielikuvia ja tunteita, nostamme nekin ajatuksen piiriin, sen käänneltäväksi ja tarkasteltaviksi, — jolloin ne heräävät niinkuin kukka, johon tuuli puhaltaa, alkaa nuokkua. Niin, kieli on ajatustemme välikappale, ja ainoastaan ajatustoiminnan tuloksia se voi varsinaisesti esittää.
Kun runouden välikappale on kieli, jo kun kielellä voi suoranaisesti esittää ainoastaan ajatuksia, on itsestään selvää, ettei runouskaan voi välittömästi esittää muuta kuin ajatuksia. Ihmisajatusten esittäminen on siis runouden varsinainen tehtävä, ja runouden on pakko pysyä ajatuksen piirissä niin kauan kun se täyttää kieltä välikappaleenaan — ja muuta välikappaletta, ilmaisukeinona runoudelle ei ole ajateltavissa.
Samoin kuin kuvaustaide on mielikuvituksen ja säveltaide tunteitten, samoin siis runous on ajatusten taide.
Lapsuutensa kehityskaudella, ollessaan mielikuvituksen kannalla, ovat kansat kyllä käyttäneet runoutta etupäässä mielikuvituksensa siipinä. Mutta runous, samoinkuin sen välikappale kieli, ei silloinkaan, ei milloinkaan ole voinut suoranaisesti esittää mielikuvia, se on voinut niitä vain herättää. Tällainen herättäminen oli sangen suuri tehtävä runoudelle esim. suomalaisten esihistoriallisena aikana, jolloin runous sai täyttää myös kuvaustaiteen tehtävää, sillä kuvaustaidetta, joka mielikuvia voi suoranaisesti esittää, ei esi-isillämme ollut. Ja tällainen mielikuvien herättäminen riitti aikana, jolloin keskenään vaihdettiin vain tuttuja, kotoisia mielikuvia ja jolloin ajatus, mikäli se alkoi siipiään koetella, kangasteli mielikuvittelujen muodossa.
Nuoruuden ijällä kehkeää tunne-elämä kansoissa kuten yksilöissäkin. Runoudessakin puhkeaa silloin tunteenomaisuus kuvitusomaisuuden ohella, jopa n. s. lyyrillisessä runoudessa pääsee voittopuolellekin. Mutta koskaan ei runous ole voinut tunteita enemmän kuin mielikuviakaan suoranaisesti esittää, se on niitä voin herättänyt. Ajatellaanpa esim. lemmenlaulua: ajatuksilla siinä herätetään mielikuva lemmitystä ja häneen kohdistuvat tunteet. Lyyrillisen runouden tunteenomaisuuteen vaikuttaa puolestaan sekin, että sitä on viljelty tunteitten taiteen, sävelmien liittolaisena. Sanat ovat olleet laulussa tulkitsemassa sisällön ajatuksellista puolta, jota sävelmä sellaisenaan ei voi. Mutta samalla laulurunous, ollessaan sävelmän kanssa niin läheisessä vuorovaikutuksessa, on muovautunut niin tunteenomaiseksi.
Täyteen miehuuden ikäänsä päästyään kykenevät ihmiset, kansat ja ihmiskunta myös ajattelemaan, jopa ajatuselämä saavuttaa ylivallan mielikuvista ja tunteista. Tunteet ja mielikuvat silloin runoudessakin ihan itsestään joutuvat suuremmassa määrin ajatuksen järjestelyn ja ohjauksen alaisiksi, ja runous silloin vasta alkaa varsinaisesti päästä omille jaloilleen. Mielikuvituksen viljeleminen jää varsinaiseksi kuvaustaiteen alaksi, tunteet musiikin tulkittavaksi, ajatuksen ylivoittoisuus antaa runoudelle selkärantaa seistä kokonaan musiikista erilläänkin, muodostua itsenäiseksi riippumattomaksi taiteenlajiksi, rakentua omaksi kokonaisuudekseen, johon voivat sisältyä kaikki ne avarat alat, joihin ihmisajatuskin ulottuu. Miten huimaaman maljat karkelokentät silloin runottarille aukeavatkaan!
Ei runouden alalta siltä tarvitse sulkea pois mielikuvia ja tunteitakaan. Päinvastoin ilman niitä runous pian juoksisi itsensä kuiviin. Sillä mielikuvitus, vapaa mielikuvitus juuri avaa ajatuksellekin avaroita näköaloja ja tunteen tuulet nämä molemmat lennakoimmille siivilleen nostattavat. Ajatukset herättävät tunteita, mutta heränneet tunteet puolestaan antavat ajatukselle uutta vauhtia. Runoustaide voi ainakin yhtä suuressa määrin herättää mielikuvia ja tunteita kuin kuvaus- ja säveltaide ajatuksia. Jopa suuremmassakin, sillä ajatushan voi ottaa tarkastettavakseen mielikuvia ja tunteita, mutta nämä eivät voi ottaa varsinaisesti tarkastettavakseen ajatuksia. Ja kuvitetaanhan usein runoutta, usein annetaan laululle myös sävelten siivet, jo näin havainnollisestikin voimme nähdä, että runous yhä edelleen on yhteydessä kuvaus- ja säveltaiteen kanssa.
Mutta on muistettava, että runouden n. k. kuvakieli on vaan hämärä varjo kuvaustaiteen auringon valaisemista näköaloista, runouden rytmi ja sointu vain heikko kaiku musiikin täyteläisistä sävelaalloista. Jos runouden oleminen ja kukoistus vain näistä on riippuvainen, sen päivät voivat tulla pian luetuiksi. Onneksi ei niin ole, runouden varsinainen ala on ihmisen vapaa ajatus, ja ajatus voi kohota hyvinkin korkean runoilliseen lentoon ihan ilman mitään kuvakoristeita, vieläpä voidaan luoda ihanoita runoelmia ilman varsinaista rytmiä ja sointuakin. Ne jos mitkä ovat todisteita runouden itsenäisyydestä, sen uhkuvasta elinvoimasta. Ajatusten maailma on tämän kukoistavan kasvin varsinainen tarha. Joka tätä kasvia tahtoo nyhtää pois tarhastaan, hän väkisinkin joutuu itsenäisen runoustaiteen tappajaksi.
Että monet ajattelematkin ihmiset kaipaamat runoudessa vain mielikuvia ja tunteita, mutta tahtovat siitä sysiä pois ajatukset, johtuu vain siitä, että heidän ajatustansa hämmentävät vanhentuneet, heidän omallekin maailmankatsomukselleen vieraat runoustaiteen haarat, joitten vallitsemassa säilymistä tukee yksipuolinen kuvaus- ja säveltaiteen ihailu. Nämä viimeksi mainitut taiteenhaarat vetävät nykyisin niin suuren yleisön taideharrastukset puoleensa, että hyvin harvat kaipaavatkaan runoutta. Kun runoudelta ollaan edellisiin verraten paljo välinpitämättömimpiä, on luonnollista, että sen itsenäinen kukoistus kuihtuu vaalimisen puutteessa.
Onneksi on kuitenkin olemassa sellaisiakin ihmisiä, jotka toivovat runouden versovan siksi mikä on sen luonteen mukaisinta, ajatusten ja aatteiden taiteeksi. Näillä kyllä usein ovat omat aatteelliset harrastuksensa, ja he tahtoisivat runouden tulkitsevan vain omia aatesuuntiaan, mutta ovat suvaitsemattomia muunsuuntaiselle aaterunoudelle. Ihmiset ovat näet sangen lyhytnokkaisia — sanoo Nummisuutarin Esko — ; kun heillä on näkyvissä yksi kulma totuudesta, luulevat he siinä oleman kaiken, eivätkä tahdo nähdä eikä kuulla muista puolista mitään. Mutta vähät siitä. Pääasia on se että runous tunnustetaan ajatusten ja myös aatteittenkin taiteeksi, pitäkööt areenalla sitten eri aatesuunnat puoliaan ja annettakoon niitten pitää puoliaan. Vapaus ei koskaan ole runoudelle vahingoksi, mutta se on vahingoksi, jos tukitaan suu yhdeltäkään kirjailijalta, jolla on jotakin omaperäistä sanottavaa suuntaan tai toiseen.
Suomen Kansa, Viikkolehti n:o 7 14.2.1903.
