Hän maksoi edestänsä.
Kirjoitti D. Hennesy.
Suomennos.
Aurinko oli laskeutunut, mutta lännessä hohtivat pilvet vielä tulipunaisina. Idässä näytti taivas jo pimeältä ja iltahämärässä kiilui siellä täällä joku vaalea tähtönen. Englannin kanavassa kävi vihevä tuuli ja tummanviheriäisten aaltojen huiput olivat valkoisessa vaahdossa. Kaukana etelässä häämötti sinertävä viiva, minkä ainoastaan merimiehen terävä silmä erotti mannermaaksi, sillä se oli Ranskan rannikko, joka siellä näkyi.
„Falcon” niminen muhkea laiva oli nyt kanavan kautta matkalla Amerikaan. Purjeet olivat käärityt ja kaikki kunnossa yöksi. Kapteeni Essex, joka niinkuin kaikki merimiehet oli mielissään hyvästä myötätuulesta, käveli edes takaisin komennussillalla, hyräillen jota kuta laulua, jonka nuotti melkein tykkänään tukehtui hänen paksuun, tuuheaan partaansa.
Laulua keskeytti kova meteli laivan kokkapuolella. Sieltä kuului vihaisia ääniä, jalkain polkemista ja lapsen itkua.
— Kuulkaa, hoi! Mitä melua te siellä pidätte?
— Täällä on matkustaja, joka ei ole maksanut edestänsä, vastattiin.
— Matkustaja, joka ei ole maksanut, karjasi kapteeni. Tuokaa se tänne! Hän saa maistaa pamppua ja sitten... no, mitä tämä on?
— Tässä on maksamaton matkustaja, kuului vastaus, kun kaksi laivamiestä tuli laahaten muassaan pientä, ryysyistä poikaviikaria.
Kapteenin kiukku asettui kohta ja nähdessään vapisevan poikaparan, muuttui se kummastukseksi ja sääliksi. Kuitenkin hän kovalla äänellään ankarasti kysyi:
— Mitä sinulla on täällä tekemistä?
— Ei mitään, vastasi poika surkealla äänellä.
— Kukas olet ja mistä olet tullut? Puhu suoraan, äläkä valehtele!
— Olen Joby — Job Oliver, uikutti poika, joka turhaan koetti pidättää itkuaan. Asun Lontoossa, aivan sataman läheisyydessä.
— No, mitä sinä täältä hait, ukkoseni?
— Minä — menin tuonne alas piiloon, mutta — mutta sieltä löysivät minut. Minä en ole mitään pahaa tehnyt, enkä koskenut mihinkään. Luulin ettette ehkä huolisikaan siitä, vaikka lähdin mukaan. Enhän minä mikään iso ole, enkä painakaan paljon.
Tässä petti hänen äänensä ja seisottaaksensa kyyneleitään painoi hän pieniä, likaisia käsiään silmiänsä vastaan. Mutta kapteenin seisoessa siinä ääneti ja ankaran näköisenä, rohkaisi hän jälleen mielensä ja koetti jatkaa kertomustansa.
— Minulla ei ole isää eikä äitiä ja minä ansaitsen itse leipäni. Mutta kaikki sanovat: „Hän on liika pieni, mihin tuommoinen kelpaa?” Eivätkä huoli minusta, vaikka olen niin väkevä että jaksan nostaa ja vieläpä kantaakin kapsäkin — niin tuommoisen pienen vaan. Ja asioilla minä juoksen kovasti pikaan; mutta kaikki sanovat: „kukapa kehtaa tuommoista likaista ryysymekkoa käyttää? Jos minulle annettaisiin työtä, niin saisin kyllä vaatteitakin, mutta kun kukaan minua käytä — — — Ja poika purskahti jälleen itkuun.
— Mutta et vieläkään ole kertonut mitä sinulla täällä laivassa on tekemistä? sanoi kapteeni, joka väkisinkin koetti näyttäytyä ankaralta.
— Laivahan lähtee Amerikaan, poika vastasi. Amerikassapa kaikki tulevat rikkaiksi. Sinnehän kaikki ihmiset pyrkivät.
— Mutta kaikkein, jotka lähtevät Amerikaan, täytyy lunastaa itselleen matkapiletti ja joka salaa kätkeytyy laivaan, päästäksensä maksotta Amerikaan, on varastanut niin paljon kuin matkapiletti maksaa. Etkö sinä sitä ymmärrä?
Selvä oli ettei poika ollut katsonut asiaa siltä kannalta. Hämmästyneenä hän pelvolla katsahti kapteenin totisiin, ankaroihin kasvoihin. Sitten alkoi hän hakea ryysyisen takkinsa taskuista. Yhdestä löysi hän kaksi kuparilanttia, toisesta viidenkymmenen pennin rahan ja kolmannesta kokonaisen markan. Nämä kaikki antoi hän sitten kapteenille.
— Tällä kertaa minulla ei ole sen enempää. Viidenkymmenen ja viiden pennin rahat olen minä ansainnut ja markan sain eräältä herralta. Se on vähän pahoin kulunut, mutta näkyy olevan hyvää hopeaa.
— Mitä minä näillä teen? kapteeni kysyi.
— Siinä on makso piletistä, poika vastasi. Kai se aluksi piisaa. Lopun minä ansaitsen niin pian kuin päästään perille.
Kapteeni ei kauvemmin voinut pysyä totisena. Hymyily valaisi hänen ahavoittuneita, rypistyneitä kasvojansa ja hän sanoi ystävällisesti:
— No, no, Joby, pidä sinä vaan rahasi! Ehkä sinä oletkin rehellinen poika. Saat jäädä tänne laivaan ja me koetamme tehdä sinusta kelpo miehen. Mitä siitä tuumaat?
Joby oli tietysti mielissään. Merimiehet, joilla yleensä on hyvin näppärät sormet, tekivät hänelle uudet vaatteet. Ennen pitkää oli hän päästyt koko laivaväen suosioon, koska hänet huomattiin hyvin reippaaksi ja älykkääksi pojaksi ja — mikä oli vielä parempi — hän oli myös aivan rehellinen eikä koskaan valehdellut. Kapteenikin mielistyi kovasti Jobyyn ja tämä puolestansa — niin, ei kauvankaan kestänyt ennenkuin kaikki laivassa tiesivät mitä Joby kapteenista ajatteli.
„Falcon” oli purjelaiva. Päästyään ulos kanavasta oli sillä hyvä myötätuuli, mutta neljännellä viikolla alkoi itäpohjasta puhaltaa kova myrsky. Monta päivää taisteli muhkea laiva pilviin ulottuvia aaltoja vastaan, kohoten milloin korkealle, milloin taas painuen alas syvyyteen, sillä välin kun tuuli heitteli sitä ikäänkuin lastua sinne tänne aalloilla. Mutta laiva oli vankkaa tekoa ja oli kestänyt ankarampiakin myrskyjä.
Pimeän tullessa kiihtyi myrsky vielä kovemmin riehumaan. Purjeet olivat lujasti käärityt ja kapteeni pysytteli laivankannella liki kaidepuuta, josta saattoi pitää silmällä taklausta. Hänen läheisyydessään istui pikku Joby kanssin suojassa pienillä köydenkääryllä.
Ensi alussa olivat korkeat aallot sekä melu ja hämmennys laivassa pelottaneet poikaa. Mutta nähtyään laivalyhdyn valossa kapteenin kasvot, tunsi hän itsensä jälleen aivan turvalliseksi.
Silloin tapahtui jotain. Samalla kun kapteeni huutotorvella oli antanut jonkun käskyn, näkyi musta, vuorenkorkuinen aalto tulevan laivaa kohden vierien. Tavattomalla jyskeellä löi se laivan laitaa vastaan, paiskaten kannelle kauheasti paljon vettä. Ennenkuin kapteeni oli ehtinyt mihinkään pelastuksen keinoihin, oli aalto nostanut hänet korkealle ilmaan ja paiskannut samassa mereen.
Melkein samassa tuokiossa näkyi pieni olento hyppäävän kaidepuille, jossa se tuokion riippui. Sitten se pudotti itsensä alas ja katosi pimeyteen.
— Mies on pudonnut mereen!
Tämä kauhea huuto kuului myrskyn huminassa. Silmänräpäykseksi jäivät merimiehet pelvosta ja kauhistuksesta neuvottomina seisomaan. Mutta sitten ryhtyi ensimmäinen perämies, komentamaan, antaen käskyn että vene laskettaisiin vesille.
— Ei se mitään hyödytä, sanoi eräs laivaväestä perämiehelle. Tämmöisellä myrskyllä emme päiväsydännäkään löytäisi heitä.
— Niinpä lienee, vastasi perämies murheissaan. Kapteeni parka ja poika poloinen! Mutta vaiti! Mikä se oli?
— Laiva hoi! Huuto kuului merestä, ei täyteen parikymmentäkään metriä laivasta.
— Kapteeni! huusivat merimiehet ikäänkuin yhdestä suusta.
— Vetäkää sisään köysi, pojat! Muutoin meidän käy pahasti! kuului jälleen sama ääni.
— Mikä köysi? Mitähän kapteeni tarkoittaa? Pian huomasi perämies lujan ja ohuen köyden, joka oli sidottu laivanreunuksessa olevaan renkaaseen ja suoraan johti siihen paikkaan, josta kapteenin ääni oli kuulunut. Se oli aivan kireällä ikäänkuin sen toisessa päässä olisi ollut raskas paino.
Samassa silmänräpäyksessä ryhtyivät väkevät kädet vetämään sisään köyttä. Sitten laskettiin köysitikapuut ja niitä pitkin tuli ensin Joby kiiveten ikäänkuin apina ja hänen jälessään vähän hitaammasti vanha kapteeni Essex.
Silloin kajahuttivat miehet jymisevän eläköönhuudon, joka kuului ylimyrskyn pauhinan, ja kaikki kokoontuivat kapteenin ja hänen pikku ystävänsä ympärille. Muutamalla sanalla saatiin asia selitetyksi.
Joby, joka oli istunut kapteenia katsellen, oli nähnyt aallon heittävän hänet laivasta. Hän tiesi että köydenkääry, jolla hän istui, oli kiinnitetty laivanpartaaseen, sillä hän oli itse edellisenä päivänä sitonut sen solmulla. Arvelematta otti hän köyden toisen pään hampaittensa väliin ja hyppäsi kuohuaviin aaltoihin melkein samassa kuin kapteenikin oli kadonnut.
Vaikka hän osasi uida kuin sorsa, ei hän kuitenkaan olisi voinut mitään tehdä, jolleivät aallot olisi paiskanneet häntä suorastaan kapteenin syliin. Kapteeni kiersi köyden itsensä sekä pojan ympärille ja puoleksi uimalla, puoleksi laivaväen avulla pysyivät he vedenpinnalla ja nostettiin vihdoin viimein laivaan.
Yön kuluessa asettui myrsky ja aamulla oli ilma tyyntä ja kirkasta. Koko aamupäivän nähtiin Joby hyvin totisena kävelevän laivankannella ikäänkuin hänellä olisi ollut jotain hyvin tärkeää mietittävää. Vihdoin astui hän kapteenin hyttiin.
— No, poikaseni, sanoi kapteeni, tahdotkos minulta mitään?
— Luultavasti miehen henki maksaa paljon rahoja? kysyi Joby, hypistellen hermostuneesti lakkiansa. Minä en tarkoita pojan semmoisen kun minä olen, vaan aika miehen henkeä.
— Tietysti poikani, kapteeni vastasi. Ihmisen henki on hyvin kallisarvoinen.
Joby hypiskeli vielä kiihkeämmästi lakkiansa.
— Niin — miehet sanovat minun yöllä pelastaneen kapteenin hengen. En minä pidä sitä minään suurena asiana. Kaikki, jotka osaavat uida, olisivat tehneet saman; mutta nytpä sattui niin, että minä tulin sen tekemään.
— Sen sinä teit, poikani. Mutta mitä sinä tarkoitat?
— Niin, nähkääs kapteeni ... nähkääs kapteeni, Joby änkytti, minä ... minä tuumasin, että se vastaisi piletin hintaa, jotten olisikaan varastanut, näettekös kapteeni.
Joby ei voinut käsittää miksikä kapteenille tuli vedet silmiin eikä hän sitäkään ymmärtänyt minkä takia hän puristi häntä niin lujasti rintaansa vastaan, jotta poika parka tuskin sai hengitetyksi. Kapteenin äänikin kuului niin kummallisen käheältä, hänen sanoessansa:
— Joby, poikani, niin kauvan kuin Tom Essexin laiva kelluu aalloilla taikka siitä on edes hirsikin jälellä, niin sinulta ei pidä puuttuman koijua, missä makaat eikä ystävää, joka pitää sinusta huolen.
Uuden Suomettaren Juttu-tupa no 36/1898.
