Ihminen.
Kirj. Maksim Gorjkij.
Venäjän kielestä suomensi S. W.
I
Henkisen väsymyksen hetkinä, kun mielessä elpyvät menneisyyden muistot ja niistä sieluun virtaa kylmyys — kun ajatus, kuten syksyn kylmä aurinko, valaisee nykyisyyden sekasorron ja pahaa tietäen pysähtyy yhteen kohtaan, voimattomana kohoamaan korkeuteen, sekä rientämään edellepäin; — sellaisina raskaina henkisen väsymyksen hetkinä minä mielikuvitukseni voimalla loihdin eteeni Ihmisen ihanan kuvan!
Ihminen! On kuin aurinko syntyisi rinnassani, jäsen kirkkaassa valossa, rajattomana kuten maailma, hitaasti liikkuu — eteenpäin! ja — ylöspäin! traagillinen, ihana Ihminen!
Minä näen hänen ylpeän otsansa ja rohkeat, syvät silmänsä, ja niissä — pelottoman, inahtavan Ajatuksen säteen, Ajatuksen, joka on saavuttanut kaikkeuden ihanan sopusoinnun, tuon suuren voiman, joka heikkouden hetkinä — luo jumalia, ja voimakkuuden aikoina — kukistaa ne.
Eksyneenä maailman erämaahan, yksinään pienellä maakappaleella, saavuttamattomalla nopeudella kiitäen jonnekin mittaamattoman avaruuden syvyyksiin, ahdistavan kysymyksen — „miksi olen olemassa?” vaivaamana hän miehekkäänä kulkee — eteenpäin! ja — ylöspäin!, valloittamaan kaikkia taivaan ja maan salaisuuksia.
Hän kulkee, kostuttaen sydänverellään raskasta, yksinäistä, ylpeätä tietään, ja luo tuosta polttavasta verestä — runouden kuihtumattomat kukkaset; rauhattoman henkensä tuskallisen huudon hän säveliksi muuttaa, kokemuksistaan — luo tieteen, ja joka askeleellaan koristaa elämää, kuten aurinko maata anteliain sätein, hän liikkuu yhäti.— ylöspäin! ja — eteenpäin! johtotähtenä maan …
Varustettuna ainoastaan Ajatuksen voimalla, joka milloin salamata muistuttaa, milloin on kylmänrauhallinen kuten teräs, kulkee vapaa, ylväs Ihminen kaukana ihmisten edellä ja ylempänä elämää, yksinään olemisen arvoitusten keskellä, yksinään erehdystensä joukossa ... ja kaikki ne laskeutuvat raskaana painona hänen ylväälle sydämelleen ja haavoittavat sydämen, ja raatelevat aivoja, ja, herättäen hänessä polttavan häpeän, kutsuvat häntä — niitä hävittämään.
Hän kulkee! Hänen rinnassaan riehuvat vaistot, ilkeästi ahdistaa itserakkauden ääni, kuten alaston almua vaativa kerjäläinen, velvollisuuksien notkeat verkot kietoutuvat sydämen ympäri kuten köynnöskasvi, imevät hänen palavaa vertansa ja vaativat äänekkäästi uhreja ... kaikki tunteet tahtovat vallata hänen, kaikki himoitsee valtaa hänen sielunsa yli.
Ja kaikki elämän tuhannet vähäpätöisyydet ovat kuin lokaa hänen tiellään ja inhoittavat sammakot hänen poluillaan.
Ja niinkuin taivaankappaleet ympäröivät aurinkoa, niin Ihmistä ympäröivät hänen luovan henkensä tuotteet: hänen — yhäti nälkäinen — Rakkautensa; kaukana hänen perässään tulee ontuen Ystävyys; hänen edessään kulkee väsynyt Toivo; kas tuolla viha, jonka Kiukku on saavuttanut, helistelee kärsimyksen käsirautoja, ja Usko katselee tummin silmin hänen rauhattomia kasvojaan, odottaa häntä tyyneen syleilyynsä ...
Hän tuntee kaikki tuossa surullisessa kulkueessa — tuntee muodottomat, epätäydelliset, heikot luovan henkensä tuotteet!
Vanhojen totuuksien repaleihin pukeutuneina, ennakkoluulojen myrkyn myrkyttäminä he vihamielisinä kulkevat Ajatuksen perässä, saavuttamatta sen lentoa kuten korppi ei kotkan lentoa saavuta, riitelevät sen kanssa etevämmyydestä, ja harvoin sulautuvat sen kanssa yhteen mahtavaksi ja luomisvoimaiseksi leikiksi.
Ja tuossa on Ihmisen ainainen seuralainen — mykkä ja salaperäinen Kuolema, joka aina on valmis suutelemaan hänen elämisen janosta palavaa sydäntään.
Hän tuntee kaikki tuossa kuolemattomassa seurueessaan, ja hän tuntee vihdoin tuon yhdenkin — Hulluuden ...
Siivekkäänä, voimakkaana kuten vihuri se seuraa häntä vihamielisin katsein, ja se antaa Ajatukselle siivet, koettaen houkutella sitä hurjan tanssinsa pyörteeseen ...
Ja ainoastaan Ajatus on Ihmisen ystävä, ainoastaan siitä on hän erottamaton, ainoastaan Ajatuksen liekki valaisee esteet hänen tiellään, elämän arvoitukset, luonnon salaisuuksien syvyydet ja hänen oman sydämensä synkeän sekasorron.
Ajatus, Ihmisen vapaa ystävä, luo kaikille valppaan, terävän katseensa ja valaisee säälimättä kaikki:
— Rakkauden kavalat ja halpamaiset pyyteet, sen halun vallata rakastettu, pyrkimyksen alentaa ja alentua ja — siihen liittyvän aistillisuuden loan;
— Toivon pelokkaan voimattomuuden ja sen rinnalla Valheen, sen sisaren — koristellun, kaunistellun Valheen, joka aina on valmis kaikkia lohduttamaan ja — pettämään kauniilla puheellaan;
— Ajatus valaisee Ystävyyden kuihtuneessa sydämessä asuvan punnitsevan varovaisuuden, sen julman, tyhjän uteliaisuuden ja niihin liittyvän kateuden homeiset tahrat ja panettelun idut;
— Ajatus näkee mustan Vihan voiman ja tietää: jos siltä riisutaan kahleet — silloin se kaikki maailmassa murskaa, eikä säästä edes oikeudenmukaisuutta!
Ajatus valaisee liikkumattomassa Uskossa sen rajattoman vallanhimon, joka pyrkii tukahuttamaan kaikki tunteet, sen suvaitsemattomuuden salatut kynnet, sen raskaitten siipien voimattomuuden ja sen tyhjien silmien sokeuden.
Se ryhtyy taisteluun itse Kuolemankin kanssa; sille, joka eläimestä on tehnyt Ihmisen, joka on luonut jumalia, filosoofisia systeemejä, taiteita — vastauksia maailman arvoituksiin sille — vapaalle ja kuolemattomalle Ajatukselle — on vastenmielinen tuo vihattava voima, joka on hedelmätön ja usein tyhmästi pahan-ilkinen.
Kuolema on siitä romujenkerääjän kaltainen — romujenkerääjän, joka kulkee takapihoilla ja keräilee, likaiseen pussiinsa kaikkea vanhaa, homehtunutta, tarpeettomia jätteitä, mutta toisinaan julkeasti varastaa mvöskin tervettä ja voimakasta.
Mätänemisen hajun läpitunkemana, kauhun vaippaan verhoutuneena, intohimottomana, persoonattomana, mykkänä, mustana ja synkkänä arvoituksena seisoo Ihmisen edessä Kuolema, ja Ajatus tutkii sitä kiihkeästi — luova, auringonkirkas ajatus, täynnä hurjaa rohkeutta ja ylpeätä kuolemattomuuden tietoisuutta ... Sitten kulkee rauhaton Ihminen elämisen arvoitusten tuskallisen pimeyden läpi — eteenpäin! ja — ylöspäin yhäti — eteenpäin! ja — ylöspäin!
II
Nyt hän väsyi, hän horjahtelee ja valittaa; hänen kauhistunut sydämensä etsii Uskoa ja ääneen rukoilee Rakkauden suloisia hyväilyjä.
Ja Heikkouden synnyttämät kolme lintua — Alakuloisuus, Epätoivo, Tuska — kolme mustaa muodotonta lintua — pahaa ennustaen kaareilevat hänen sielunsa ympärillä ja laulavat hänelle synkkää laulua siitä, miten hän on mitätön hyönteinen, miten hänen tietonsa on rajoitettu, hänen Ajatuksensa heikko, naurettava hänen pyhä ylpeytensä, ja että mitä hän tekeekin, on hän kuoleva.
Hänen kiusautunut sydämensä vapisee tämän valheellisen ja pahan laulun aikana, epäilyksen neulaset pistelevät hänen aivojaan, ja silmissä loistaa loukkauksen kyynel ...
Ja jollei ylpeys Ihmisellä kuohahda, niin Kuoleman pelko voimakkaana ajaa hänet Uskon vankilaan, ja Rakkaus voitokkaasti hymyillen vetää hänet syleilyynsä, äänekkäisiin onnen lupauksiin kätkien surkean voimattomuutensa olla vapaa, ja vaistojen ahnaan itsekkäisyyden ...
Valheen liittolainen, pelokas Toivo, ylistää hänelle rauhan iloja, laulaa sovinnon hiljaista onnea, ja lempein, kaunein sanoin tuudittelee hänen uinailevaa sieluaan, houkutellen hänet Laiskuuden hempeihin hetteisiin ja tyttärensä Ikävän kynsiin.
Ja lyhytnäköisten tunteitten johtamana hän kiireesti ravitsee aivojaan ja sydäntään tuon kyynillisen Valheen mieluisalla myrkyllä, Valheen, joka julkisesti opettaa, että Ihmisellä ei ole muuta tietä kuin tie rauhallisen itseensätyydyttäväisyyden karjapihaan.
Mutta Ajatus on ylpeä ja Ihminen on sille kallis — ja se antautuu kiukkuiseen taisteluun Valheen kanssa, ja taistelukenttä on Ihmisen sydän.
Kuten vihollinen se ahdistaa sitä; kuten mato se lakkaamatta jäytää aivoja; kuten kuivuus se polttaa rinnan; ja kuten pyöveli se kiduttaa Ihmistä, armotta kouristaen hänen sydäntään totuudenkaipuulla, ankaran, viisaan elämäntotuuden, joka, vaikka se hitaastikin kasvaa, kuitenkin selvästi näkyy erehdysten sumun keskeltä, kuten joku Ajatuksen synnyttämä tulikukkanen.
Mutta jos Ihminen on auttamattomasti Valheen myrkyn läpitunkema ja jo varmasti uskoo, että maan päällä ei ole suurempaa onnea kuin vatsan ja hengen kylläisyys, ei suurempaa nautintoa kuin ravittuna oleminen, rauha ja pienet elämän mukavuudet, silloin Ajatus surren antaa siipiensä vaipua voitoniloisen tunteen orjuuteen ja — uneksii, jättäen Ihmisen hänen oman sydämensä valtaan.
Ja tartuttavan pilven kaltaisena tulee vastenmielinen Velttous, ilettävän Ikävän tytär, ja ympäröi joka taholta Ihmisen, kietoen pistelevään, harmaaseen pölypilveen hänen aivonsa, sydämensä ja silmänsä.
Ja Ihminen kadottaa oman itsensä, heikkoutensa kautta muuttuneena elämäksi, joka on ilman ylpeyttä ja Ajatusta ...
Mutta jos ylpeys hänessä kuohahtaa, niin se herättää Ajatuksen — ja hän kulkee jälleen eteenpäin, yksinään erehdystensä orjantappuroiden joukossa, yksinään epäilystensä polttavien säteitten keskellä, yksinään vanhojen totuuksien raunioilla!
Ylhäisenä, ylpeänä ja vapaana hän miehekkäästi katsoo totuutta suoraan silmiin ja puhuu epäilyksillensä:
— Te valehtelette sanoessanne, että olen heikko, että tietoni on rajoitettu! Sillä se — kasvaa! Minä sen tiedän, näen, minä tunnen sen — se minussa kasvaa: Minä saavutan tietoni täyden kukoistuksen kärsimyksieni voimalla, ja — sen tiedän — jollei se kasvaisi, en kärsisi enempää, kuin ennenkään.
— Mutta joka askeleella minä yhä enempää haluan, yhä enemmän tunnen, yhä enemmän syvemmälle näen, ja tämä halujeni nopea kasvaminen, se on minun tietoisuuteni mahtavaa kasvamista! Nyt se on minussa säkeneen kaltainen — niin, mitä sitten? Säkeneetkin ovat tulipalojen synnyttäjät! Minä olen — tulevaisuudessa — oleva tulipalo kaikkeuden pimeydessä! Minä olen kutsuttu valaisemaan koko maailmaa, kutsuttu poistamaan sen salaperäisten arvoitusten pimennot, löytämään sopusoinnun itseni ja maailman välille, synnyttämään itsessäni sopusointuisuutta, ja, valaistuani elämän kaiken synkeän sekasorron tämän paljon kärsineen maan päällä, joka on kuin sairauden peittämä, onnettomuuksien, murheitten, surujen, pahuuden, sairauden — lakaisemaan kaiken ilkeän loan sen päältä menneisyyden hautaan!
— Minä olen kutsuttu aukaisemaan kalkkien harhailujen ja erehdysten solmut, jotka sitovat säikähtyneet ihmiset eläimien veriseen ja vastemieliseen joukkoon, jotka toinen toisiaan raatelevat.
— Minut on luonut Ajatus, jotta minä hävittäisin, runtelisin, rikki polkisin kaiken vanhan, kaiken ahdistavan ja likaisen, kaiken pahan, ja loisin uutta Ajatuksen pystyttämälle horjumattomalle vapauden, kauneuden ja — ihmisten kunnioituksen perustalle!
— Ihmistoiveitten häpeällisen köyhyyden leppymättömänä vihollisena tahdon, että kukin olisi Ihminen!
— Järjetön, häpeällinen ja vastenmielinen on koko tämä maailma, niissä toisten ylivoimainen orjantyö jälkeä jättämättä, kokonaan menee siihen, että toiset olisivat ylenmäärin ravitut sekä leivällä että hengen lahjoilla!
— Kirotut olkoot kaikki tavat ja ennakkoluulot, jotka hämmentävät ihmisten elämän ja ajatukset, kuten tahmea hämähäkin verkko. Ne tekevät väkivaltaa ihmisille, estäen elämisen; — minä tuhoan ne!
— Minun aseeni on Ajatus, ja ehtymätön voimani lähde on luja usko Ajatuksen vapauteen, sen kuolemattomuuteen ja sen luomisvoiman ihmeelliseen kasvuun!
— Ajatus on minun ikuinen ja ainoa majakkani elämän synkeydessä, valo sen häpeällisten harhailujen pimeydessä; minä näen, että se yhä kirkkaampana loistaa, yhä syvemmältä valaisee salaisuuksien syvyydet, ja minä kuljen kuolemattoman Ajatuksen säteitten valossa, sitä seuraten, yhä — ylöspäin! ja — eteenpäin!
— Ajatus ei tunne voittamattomia linnoja eikä horjumattomia pyhäkköjä maan päällä eikä taivaassa! Kaikki se luo, ja tämä antaa sille pyhän, riistämättömän oikeuden hävittää kaikki, mikä voi estää sen kasvun vapautta.
— Tyynesti tunnustan, että ennakkoluulot ovat vanhojen totuuksien jätteitä, ja että ne erehdysten pilvet, jotka nykyään kaareilevat elämän yllä, yli vanhojen totuuksien takaa, sen saman Ajatuksen polttamien, joka ne kerran on synnyttänytkin.
— Ja tunnustan, että voitto ei ole niiden, jotka poimivat voittojen hedelmät, vaan yksin niiden, jotka jäävät taistelutantereelle ...
— Elämisen ajatus on — luominen, mutta luomiselle on omassa itsessään kylliksi!
— Menen palaakseni mahdollisimman pian, ja syvemmältä valaistakseni elämän pimeyttä. Ja palkintoni on oma häviöni.
— Muita palkintoja en tarvitse, sillä näen: valta on häpeällinen ja ikävä, rikkaus on raskasta ja tyhmää, ja kunnia on ennakkoluulo, joka on syntynyt ihmisten kykenemättömyydestä arvostelemaan omaa itseään ja heidän orjallisesta tottumuksestaan alentumaan.
— Epäilykset! Te olette ainoastaan säkeniä Ajatuksen, ei muuta. Tutkistellessaan itseään hän synnyttää teidät voimiensa ylijäämästä, ja elättää teitä — omalla voimallaan!
— Päivä tulee, jolloin rinnassani sulautuu yhdeksi suureksi ja luonnolliseksi liekiksi tunteeni maailma kuolemattoman Ajatukseni kanssa, ja tällä liekillä minä poltan sielustani kaiken pimeän, julman ja pahan, ja minä tulen niiden jumalien kaltaiseksi, joita Ajatukseni on synnyttänyt ja yhä synnyttää!
— Kaikki on Ihmisessä, kaikki on Ihmistä varten! Ja uudelleen hän, ylväänä ja vapaana, korkealle kohottaen ylpeän päänsä, hitaasti, mutta varmoin askelin, kulkee vanhojen ennakkoluulojen raunioita, yksinään erhetysten sankeassa sumussa, ja hänen takanaan kohoaa raskaana pilvenä menneisyyden tuhka, ja edessä seisoo arvoitusten joukko, häntä välinpitämättömänä odotellen.
Ne ovat lukemattomat kuten tähdet taivaalla, ja — Ihmisen tie on loputon!
Siten kulkee levoton Ihminen — eteenpäin! ja— ylöspäin! yhäti — eteenpäin! ja — ylöspäin!
Helsingin kuvalehti 11/1909.
