Aivan epätoivoiseksi.
Kirj.
Anton Tshehow.
„Siellä on eräs Maslow, teidän ylhäisyytenne, hän tulee ainakin kahdesti päivässä tänne ja kysyy teitä”, sanoi kamaripalvelija Ivan, ajellen herransa Bukinin partaa. „Tänäänkin oli hän jo täällä ja kertoi, että hän haluaisi tilanhoitajan paikkaa. Kello 1 ajoissa aikoi hän tulla uudestaan. Kumma elävä, se mies!”
„Miten niin.”
„Hän mutisee aina, kun hänen täytyy odottaa eteisessä. ’Minä en ole palvelija enkä almunanoja’, sanoo hän, ’enkä siis rupea odottamaan eteisessä. Minä olen sivistynyt mies. Herrasi olkoon minun puolestani kernaasti vaikka kenraali’, sanoo hän, ’mutta siitä huolimatta voit hyväntahtoisesti sanoa hänelle, ettei ole kohteliasta antaa ihmisten kiusautua eteisessä’, sanoo hän.”
„Ja hän onkin aivan oikeassa!” virkkoi Bukin otsa rypyssä. „Kuinka järetön sinä, ihminen, voitkaan olla! Näethän, ettei hän ole mikään riekaleinen renttu vaan siististi puettu mies, ja sen tähden olisi sinun pitänyt kutsua hänet jonnekin sisään ...”
„Niin kuin hän sitten olisi hyvinkin merkillinen otus!” arveli Ivan halveksivasti hymähtäen. „Eihän hän hae mitään kenraalin virkaa ja voi siis vallan hyvin odottaa eteisessä; tekeväthän sen hienommatkin herrat, tuntematta itseään loukatuiksi. Jos olet kerran tilanhoitaja, herrasi palvelija, niin pysy kiltisti aisoissa eläkä kuvittele mielessäsi olevasi sivistynyt herra. Ajatelkaahan, teidän ylhäisyytenne, että hän aikoi tunkeutua saliin, tuo itserakas narri! Meidän päivinämme on niin paljon outoja otuksia, teidän ylhäisyytenne!”
„Jos tämä Maslow tulee tänään vielä kerran, niin pyydä häntä sisään...”
Juuri kello 1 saapui Maslow, ja Ivan saattoi hänet työhuoneeseen.
„Kreivikö on lähettänyt teidät luokseni?” kysyi Bukin. „Minua huvittaa tehdä tuttavuutta kanssanne. Istukaa, tehkää hyvin! Istukaa tänne, nuori mies, tämä nojatuoli on mukavampi. Olette olleet toistamiseen minua tapaamassa, mutta, anteeksi, minä olen paljon ulkona tai on minulla paljon työtä. Poltatteko tupakkaa? Niin, minä tarvitsen todellakin tilanhoitajan. Entisen kanssa syntyi pieniä riitaisuuksia. Hän ei voinut tehdä kaikkea minun mieleni mukaan, minä en voinut hyväksyä kaikkea, ja niin me erosimme... hi— hi— hi … niin, niin
„Oletteko jo aikaisemmin hoitaneet maatilaa?”
„Kyllä, minä olen palvellut Kirshmaherilla alihoitajana. Tilus joutui kuitenkin vasaran alle, ja niin menetin minä paikkani. Kokemusta on minulla tosin vielä vähän, mutta minä olen suorittanut oppikurssin Petrowskin maatalousopistossa hyvillä arvolauseilla. Luullakseni voivat tietoni korvata puuttuvan käytännöllisen kokemuksen.”
„Mitä tekemistä tiedoilla on tämän asian kanssa? Teidän tehtävänanne on pitää silmällä renkejä ja metsänvartijoita, myydä viljat, lähettää minulle kerran vuodessa tilit... Muita tietoja ei siinä tarvita! Kunhan vain omistaa terävän silmän, lujat hampaat ja voimakkaan äänen... Muutoin eivät tiedotkaan ole vahingoksi”, arveli Bukin huokaisten. „No niin, minun maatilani on Orelin läänissä. Miten, mitä ja minkä vuoksi — sen voitte te nähdä näistä suunnitelmista ja tileistä; minä itse en koskaan tule sinne enkä sekaudu asioihin, sillä minä en tiedä niistä sen enempää kuin että maa on mustaa ja metsä viheriää. Palkkaehdot voivat luullakseni pysyä entisellään, nimittäin 1,000 ruplaa palkkaa, asunto, ravinto ja ajoneuvot sekä rajaton valtakirja.”
„Hän on todellakin enkeli!” ajatteli Maslow itsekseen.
„Vain yksi asia, parhaani! anteeksi, mutta parempi on, että sovimme siitä paikalla välttääksemme selkkauksia. Voitte siellä tehdä mielenne mukaan, mutta Jumala varjelkoon uudistuksista, elkää panko talonpoikien päitä pyörälle ja — mikä tärkeintä — elkää panko enempää kuin 1,000 ruplaa vuodessa omaan taskuunne!”
„Anteeksi, vaan minä en käsittänyt oikein viime sanojanne!” mutisi Maslow.
„Elkää pimittäkö enempää kuin 1,000 ruplaa vuodessa. Kokonaan ilman sellaista ei asia luonnollisesti käy päinsä, mutta kuitenkin, parhaani, kohtuullisesti... aina kohtuullisesti! Teidän edeltäjänne oli hieman liiaksi kohtuuton ja pisti yksin villakaupoissa 5,000 taskuunsa, ja... sen vuoksi meistä tuli ero. Hänen kannaltaan katsoen oli se luonnollisesti aivan oikein... sillä oma suuhan se aina on lähempänä kuin kontin suu; mutta minulle, myönnettäköön, oh se kuitenkin hieman liiaksi tuntuvaa. Pankaa siis hyväntahtoisesti mieleenne: vain tuhat... no! ja jos välttämätöntä on, kaksikin — mutta ei enempää!”
„Mutta tehän puhutte minulle kuin jollekin roistolle!” puhkesi Maslow puhumaan ja nousi ylös. „Anteeksi, mutta sellaisiin välipuheisiin minä en ole tottunut!”
„Todellakin? Kuten suvaitsette... Minä en tahdo pidättää teitä kauvempaa...”
Maslow tempasi lakkinsa ja poistui nopeasti.
„Oletko jo saanut tilanhoitajan, isä?” kysyi Bukinin tytär Maslowin poistuttua.
„En ... Tuo nuori mies oli hieman liiaksi... liiaksi... rehellinen.”
„No sen parempi! Mitä sitten vielä haluat?”
„Ei, lapsukaiseni, Herra suojelkoon ja varjelkoon meitä rehellisistä ihmisistä! Jos hän todellakin on rehellinen, ei hän varmaankaan ymmärrä ammattiaan tai on seikkailija, tyhmä kollo! Herra varjelkoon! Rehellinen ei varasta pitkiin aikoihin, kunnes hän varastaa, ja silloin ottaa hän niin suuren kahmaloilleen, että ihme on edessä. Ei, sydänkäpyseni, nuo rehelliset... pois minusta!”
Hetken mietittyään jatkaa Bukin:
„Viisi kappaletta on jo käynyt luonani, kaikki samanlaisia otuksia kuin tämäkin... Tiesi hiis... tästähän tulee aivan epätoivoiseksi! Ei lie muuta neuvoa kuin — ottaa entinen takaisin palvelukseen.”
Uuden Suomettaren Juttu-Tupa n:o 21/1901/Uusi Suometar n:o 123 30.5.1901.
* lisätietoja novellista tsehov.infossa.
