Haavurin luona.
Kirjoitti Anton Tshehov.
(Suomennos).
Näyttämöpaikkana on kunnansairaala. Lääkäri on matkustanut hänen ylhäisyytensä luo, ja hänen poissaolonsa aikana pitää sairaiden vastaanotosta huolta haavuri Kurjatin, hyvinvoipa 40-vuotias mies, jolla on päällä kulunut kiinalaisesta silkistä laadittu takki ja repaleiset verkahousut. Hänen kasvoillaan on velvollisuudentunnon ja tyytyväisyyden ilme. Vasemman kätensä toisen ja kolmannen sormen välissä pitää hän savuavaa sikaria, josta leviää ilkeä katku.
Vastaanottohuoneeseen saapuu lukkari Vonmiglasov, korkeakasvuinen, leveäharteinen vanhus, yllään sinisenvihreä viitta ja vyötäsillään nahkavyö. Hänen oikeassa silmässään on jää ja on se puoleksi sulettuna. Nenää koristaa näppylä, joka etäältä katsoen näyttää suurelta kärpäseltä. Hetken ajan etsii hän vasemmalla pyhäinkuvaa, mutta kun sellaista ei näy, tekee hän ristinmerkkejä suuren karboolihappoa sisältävän pullon edessä, vetää sitte punaisesta liinasta esille kappaleen vihittyä leipää ja panee sen kumartaen haavurin eteen.
— A—a—h ... mikä kunnia! — kääntyy tämä häneen. — Millä voin palvella?
— Toivotan onnea sunnuntain johdosta, Sergei Kusjmitsh ! Minulla olisi eräs pyyntö teidän armollenne. Pyydän anteeksi, mutta sanotaanhan Psalttarissakin: ”Minä sekoitan kyyneliä juomaani”, äskettäin istahdin eukkoni kanssa pöydän ääreen teetä juomaan — viinaa en, Jumal’avita, ollut maistanut tippaakaan, en senkään vertaa, kuin on mustaa kynnen alla, vaikka minun heti täytyisi mennä vuoteelle ja kuolla. Tuskin olin nielaissut yhden siemauksen, kun tempasi niin etten enää voinut kestää! Mutta ei hammasta vain pakota, ei, koko poskipieli on kipeänä. Ankara tuska nyhtää ja touhuaa, ja korvaakin kolottaa, metelöi ja iskee kuin — anteeksi — olisi siihen ammuttu! Syntinen olen, lakia olen usein rikkonut. Sydämeni on kova ja pahuutta täynnä; laiskuudessa olen viettänyt elämäni. Se on kai minun syntiäni tähden, Sergei Kusjmitsh, varmaankin minun syntieni tähden! Jumalanpalveluksen päätyttyä haukkuu pappi aina minua ja sanoo: ”Sinun kielesi on käynyt epäselväksi ; sinä samallat, Jesim; sinun laulustasi ei ymmärrä tavuakaan.” Mutta päättäkää itse, miten voi silloin laulaa, kun ei voi avata suutaankaan; anteeksi, se kun on turvoksissa, eikä ole voinut ummistaa silmäänsäkään koko yönä?
— Hm ... jaah! Istukaa… ! No avatkaa suu!
Vonmiglasov istahtaa ja avaa suunsa.
Kurjatin vetää otsansa ryppyihin, tarkastaa hänen suutaan ja keksii tupakoimisesta ja ijästä kellastuneiden hampaiden joukossa erään, jossa on ammottava musta lovi.
— Isä diakooni neuvoi minua panemaan retikkasekaista paloviinaa poskelle, mutta se ei auttanut. Glyseria Anisimovna, Jumala häntä suojelkoon, antoi minulle Aatos-vuorelta saamansa jouhen ranteeni ympärillä kantaakseni ia käski minua huuhtomaan suutani lämpimällä maidolla: molempia käytin, jouhea ja maitoakin, mutta — minun täytyy tunnustaa — ei ollut apua: nyt on paaston aika, pelkään Jumalan vihaa …
— Tyhmyyksiä! ... (Pitempi äänettömyys). — Se täytyy vetää pois, Jemsi Mihejitsh!
— Senhän te parhaiden tiedätte Sergei Kusjmitsh. Senhän vuoksi teitä on koulutettu, että tuntisitte asian juurta jaksain, tuleeko se vetää pois, vai tarvitaanko tippoja tahi jotakin muuta … Senhän vuoksi olette täällä meidän hyväntekijänämme — antakoon luoja teille terveyttä — niin että velvollisuutenamme on rukoilla puolestanne päivät ja yöt viimeiseen hengenvetoon saakka ...
— Eipä maksa kiitellä tällaisesta pikkuasiasta! — sanoo haavuri vaatimattomasti, menee kaapille ja alkaa penkoa kirurgisia tarpeita.
— Kirurgia … se on hyvää harjoitusta ja varma käsi, siinä kaikki ... Puhaltaa vain kerran; ja sillä hyvä. Äskettäin tuli tänne, kuten te nyt, tilanomistaja Aleksander Ivanovitsh Jegipetsi, huono hammas hänelläkin ... Sivistynyt mies, joka kysyy kaikkea, miten? Ja mitä? Hän ojentaa minulle kätensä, nimittää minua ristimä- ja isännimelläni, ja on elänyt seitsemän vuotta Pietarissa, tuntee kaikki professorit. Kauvan puhelimme yhtä ja toista. Vihdoinkin rukoilee hän minua: ”Kristuksen tähden, Sergei Kusjmitsh, vetäkää pois tämä hammas!” No miksikäs ei? Kyllähän se sieltä lähtee, kun vain osaa asiansa ... Hampaat ovat hyvin erilaista rakennetta … Toinen vedetään pois näpistimillä, toinen pihdeillä, toinen taas avaimella, aina sen mukaan, kuin tarve vaatii.
Haavuri ottaa kaapista pihdit, katselee asettaa tutkivat hetkisin, panee sen taaskin pois ja ottaa näpistimet.
—Avatkaa nyt suu oikein kunnolla auki! Otamme sen heti pois. Ei muuta kuin sylkäsemme ... Hammasliha on ensin irrotettava; pieni loikkaus pystysuorassa linjassa ja valmis.
— Te olette meidän siunaavana isänämme. Me tyhmät ihmiset emme ymmärrä sellaisia asioita, mutta teidän silmänne on Jumala kirkastanut …
— Ei sanaakaan niin kauvan, kun suu on auki ... Tämähän on vain lapsenleikkiä (tarttuu näpistimillä hampaaseen). Hiljaa, elkää nyhtäkö! Liikkumatta vain hetkinen! (vetää). Pääasia on, että saa kiinni kylliksi syvältä (vetää taaskin), niin ettei katkea ...
— Kaikki pyhät, auttakaa minua! Oo pyhä Jumalan äiti! Oh-o-o-ho-ho-oli ... !
— Hiljaa, ei niin! Kädet pois välistä, kädet pois sanon minä! (Vetää uudestaan). Hetkinen — no nyt ... Se ei lähdekään niin helposti riiviö!
— Herran enkelit — kaikki pyhimykset; (huutaa) — armoa! No vetäkää sitten kiskaiskaa pois! Viisi vuottako aijot kiskoa?
— Tämähän on kirurgiaa ... Ei sitä noin vain äkkiä … Mutta nyt: — nyt (vetää) — — —
Vonmiglasovin polvet vetäytyvät kyynärpäihin saakka sormet nytkähtelevät, silmät tunkeutuvat ulos kuopistaan, hengitys on katkonaista; hiki viilaa pitkin hänen sinertäviksi käyneitä poskiaan, silmistä vuotaa kyyneleitä. Kurjatin ähkää, polkee jalkaa ja vetää kaikin voimin ... Näpistimet luiskahtavat. Lukkari häpähtää tuskasta raivoisena seisoalleen, tuuppaa sormen suuhunsa ja huomaa, että hammas on paikallaan.
— Tämä se oikeata vetämistä on, sanon minä! — parahtaa hän ivallisella itkunsekaisella äänellä. — Että sinua toisessa maailmassa noin vedettäisiin! Kiitän nöyrimmästi! Miksi ryhdyt vetämään, kun et kerran osaa? Päätäni huimaa, silmäni
pimenevät ...
— No miksi sinä sitten työnnät kätesi väliin? — huutaa haavuri suuttuneena. Minä vedän, sinä tartut käsivarteeni ja puhut roskaa ... Narri, se sinä olet!
— Itse olot narri!
— Luulotko, senkin moukka,että hampaan vetäminen on helppoa! Mitä sinä oikeastaan tiedät? Kapuat kirkontorniin, soitat kelloa ja sillä hyvä! Hampaiden laita on aivan toisin! (Sylkäisee). Herra Jegipetskillä, Aleksander Ivanovitshiltä, vedin pois hampaan, ja hän ei ääntänyt halastua sanaakaan. Hän on jalosukuinen mies, eikä kuitenkaan pistänyt käsiään väliin ... Istu alas! Istu, sanon minä!
— Maailma on vieläkin mustana silmissäni. Annahan, kun ensin huokasen ... o-ho-o-oh! (Istahtaa). Kiskaise nopeasti! Yhdellä tempauksella ...
— Sinä tahdot neuvon itseäsi viisaampia! Hyvänen aika, kuinka tyhmää väkeä! Suu auki! (Asettaa näpistimet). Kirurgia, veliseni, ei ole lapsenleikkiä, se on hieman vaikeampaa kuin laulaminen. (Vetää). Hampaalla näkyy olevan pitkät juuret ... (Vetää uudestaan). Hiljaa! Elä turise! No — nyt (hammas murtuu). No senkin vietävä!
Vonmiglasov istuu hetkisen liikkumattomana, kuten tainnoksissa, tuijottaen kylmästi eteensä. Hänen kaiman kalpealta otsaltaan valuu suuria hikikarpaloita.
— Pihdit minun olisi sittenkin pitänyt ottaa! — mutisee haavuri. — Tämähän on pirullista!
Tuskin on lukkari toipunut, kun hän taas pistää sormen suuhunsa ja tapaa kipeän hampaan sijalla kaksi terävää sirpaletta.
— Sinä takkuinen s—na! — kiljahtaa hiin kohti kurkkua! — Meidän onnettomuudeksemme on teidät nylkyrit tänne majoitettu!
— Hauku sinä vain! — murahtaa haavuri, asettaen näpistimet takaisin kaappiin. — Raaka kollopää! Olet varmaankin aikoinasi saanut maistaa liian vähän koivurieskaa. Herra Jegipetski, Aleksander Ivanovitsh, on asunut seitsemän vuotta
Pietarissa ... sivistynyt herra ... pukukin maksaa yli sata ruplaa … ja kuitenkin ei hän metelöinyt. Pöllö!
Lukkari kaappaa vihityn leipäkakkaransa pöydältä ja lähtee tallustamaan kotia kohden, käsi poskella, jota pakottaa.
Säkkijärven Sanomat n:o 27 6.7.1901.
* lisätietoja novellista tsehov.infossa.
