Postissa.
Kirj. Anton Tsehov
(Suomennos ”Työmiehelle”.)
Kun olimme haudanneet vahtimestari Sladkophjevin nuoren ja kauniin vaimon, menimme postitaloon, viettääksemme siellä tavanmukaisia hautajaisia.
Kun tavanmukaiset pannukakut oli tarjottu, alkoi vanha leski katkerasti itkeä ja sanoi:
»Nuo pannukakut ovat yhtä punaposkisia kuin autuas vaimovainajani. Aivan niin kauniita kuin hän ... »
»Niin», säestivät vieraat, »hän oli todellakin itse kauneus, nainen ... »
»Niin ... kaikessa sai häntä ihailla ... Mutta, hyvät herrat, en hänen kauneutensa vuoksi häntä rakastanut. Nämä molemmat ominaisuudet löytymät suuremmassa tai vähemmässä määrässä jokaisessa naisessa, ja emme kohtaa niitä niinkään harmoin auringon alla. Minä rakastin häntä erään toisen sielullisen ominaisuuden vuoksi. Niinpä niin: minä rakastin poismennyttä, jumala olkoon hänelle armollinen, siksi, että hän, huolimatta iloisesta elämänhaluisesta luonteestaan, oli minulle uskollinen, vaikka, hän täytti vasta kaksikymmentä vuotta, samalla kun minä olin jo kuudennellakymmenellä! Hän oli minulle vanhalle miehelle uskollinen!»
Vjakon, joka istui kanssamme pöydässä, ilmoitti paljon sanovalla yskinällä ja rykimisellä epäillyksensä.
»Te ette usko?» virkkoi leski kääntyen häneen.
»Ei etten uskoisi ... » sopersi Vjakon hämillään. »Mutta ... Minä ajattelin noin vaan ylipäänsä, nuoret vaimot ovat meidän päivinämme jotain . . . Rendeuz-vous, Chambres separess ... »
»Te epäilette kuitenkin, ja minä tahdon todistaa teille puheeni. Minä saavutin vakaumukseni hänen uskollisuudestaan erilaisilla koetuksilla, niin sanoakseni strategisella taidolla. Asetin kaikki niin ovelasti, ettei vaimoni voinut minua pettää. Heitin varmuudeksi aviovuoteenikin huutoon viekkauteni varmentamiseksi. Tunnen niin muutamia sanoja, oikeammin juorujuttuja ... Minun tarvitsi ainooastaan käyttää niitä ja minä voin turvallisesti luottaa hänen uskollisuuteensa.»
»Mitä ne sitten ovat ne sellaiset sanat?»
»Kaikkein yksinkertaisimmat ... Minä levitin kaupungille ilkeän huhun. Te tunnette sen vallan hyvin. Kerroin jollekin: Vaimoni Aljona elää salassa poliisimestari Ivan Alexjevitsch Salichvaiskijn kanssa. Nämä sanat riittivät. Ei yksikään mies uskaltanut mielistellä tai lähestyä vaimoani, sillä jokainen pelkäsi poliisimestarin vihaa. Niin ... Heti kun hän, vaimoni, näyttäytyi, kaarsivat ihmiset etäämmiten, etteivät herättäisi Sulichvaiskijn mustasukkaisuutta. He-he-he …»
»Tarvitsi vain joutua vihoihin tämän pitkäviiksisen perkeleen kanssa, tehdäkseen elämänsä mahdollisimman ilottomaksi. Tunnette hänet hyvin. Näki hän vaikka kissani kadulla, ja heti sain katsoa, että paukahti, ikäänkuin se olisi luvattomasti vapaana juoksenteleva eläin ... »
»Teidän vaimonne ei siis lainkaan ollut suhteissa Ivan Alexjevitschin kanssa?» päästimme ihmetyksemme jokseenkin pitkäksi venyneillä naamoilla.
»Ei ... Se oli ainoastaan minun viekkauttani ... He-he-he ... No, enkö ole vetänyt teitä kelpolailla nokasta, te nuoret herrat! Siinä se oli juuri ... »
Hän vaipui pariksi minuutiksi ajatuksiinsa. Me istuimme saamatta sanaakaan suustamme. Olimme loukatuita ja häpesimme, että tuo paksu, punanaamainen ukon kämpyrä oli viekkaudellaan johtanut meidät harhaan.
»Sama se», murahti Vjakon, »kautta Jumalan, naisipa hän vielä kerta!»
Sosialisti no 72 29.3.1907. Julkaistu myös Hämeen Voima n:o 3 8.1.1907.
* lisätietoja novellista tsehov.infossa.
