Lipunkantaja.
Alphonse Daudet
Suomennos.
I
Rykmentti hääri tulisimmassa taistelussa rautatiepaltolla, missä se oli ampumatauluna koko preussilaiselle sotalaumalle, jonka ryhmät seisoivat järjestettyinä vastaisella metsänrinteellä. Tässä tuhottiin toisiaan 80 meetrin matkalta. Päälliköt huusivat miehistölle: »Maata, — maata pojat!» Mutta kukaan ei tahtonut totella, ja kokoontuneena lippunsa ympärille jäi tuo uljas rykmentti kun jäikin seisomaan. Laskevan auringon valaisemana, peltojen ja niittyjen ympäröimänä sekä häilyväin savupilvien verhoamana seisoi tuo kiihtynyt ihmisryhmä, ikäänkuin lauma, jota raivoisan myrskyn ensimmäinen puuskaus on aivan odottamatta kohdannut.
Mutta satoikin — satoi rautaa — tällä tienvierteellä!... Ei kuulunut muuta, kuin kiväärinpauke ja paltolta sortuvain sotalaukkioiden kumina sekä kuulain viuhkina, kun ne sinkoilivat tappelukentin vinkahdellen, ikäänkuin kovaäänisen surukantelon pinkoitetut kielet.
Tämän tästäkin huomattiin lippu, joka kohosi taisteliain päiden ylitse, ja joka värisi ohitse viuhkavain kuulain viimasta, horjuvan savusta. Kiväripaukkeen, kuolon korsausten ja haavoitettujen kirousten yli kuului silloin aina jalo ja vakava ääni huutaen: »Lipulle, pojat, lipulle!»
Heti tunkeutui joku upseeri, ikäänkuin varjo, tuon punertavan savupilven läpitse ja ylevä sotamerkki liehui taisteliain yli taas uudella elämällä. Kaksikolmatta kertaa kaatui lippu, kaksikolmatta kertaa otettiin sen varsi, — vielä lämminnä, kuolevan kantajan kädestä ja nostettiin taas, — ja kun päivän laskiessa rykmentin jäännös, joka enään oli vain pivo miehiä, hitaasti peräytyi, kantoi tuota melkein mäsäksi murtunutta lippua eräs kersantti Hornus, joka siis oli päivän kolmaskolmatta lipunkantaja.
Tämä kersantti Hornus oli vanha sivistymätön raakalainen, joka tuskin osasi nimeänsä kirjoittaa ja joka oli palvellut kaksikymmentä vuotta saadaksensa alaupseerin arvonsa. Kaikki löytölapsen vaivat, kaikki kasarmielämän kovuudet kuvastuivat tuossa matalassa mykerö-otsassa, tuossa repun ryriistämässä selässä, ja tuossa tenhottomassa ryhdissä, joka rivisotamiehellä on niin tavallinen. Sitäpaitsi änkyttikin hän vähän; mutta lipun kantamiseen onnellista kyllä, ei tarvitakaan mitään kaunopuheliaisuuden lahjaa. Saman tappelupäivän iltana lausui överstinsä hänelle: »Vai niin: sinullako nyt on lippu, poikani! No hyvä, pidä se!» Ja sateesta ja ruudinsavusta viertyneeseen sotakauhtanaansa neulotti Hornus leiriravintolan emännöitsijällä heti vänrikin nauhat.
Tämä oli ainoa ylpeyden vivahus hänen nöyrässä elämässään. Mutta tästäpä hetkestä suorenikin vanhan sotilaan vartalo. Mies raukka, joka oli tottunut käymään kumarruksessa ja silmät maahan luotuina, otti tästä silmänräpäyksestä ylevän katsannon ja kävi aina pystyssä päin nähdäkseen tuon mäsäksi ammutun silkkiriepaleen liehuvan päänsä päällä sekä kantaakseen sitä oikein suorana ja korkealla — korkealla yli petoksen ja tappion.
Ei voinut kuvailla onnellisempaa ihmistä, kuin Hornus tulisessa kahakassa, kuin hän molemmin käsin piti lippunsa varren päätä nahkatupessaan. Hän ei puhunut, hän ei vilkunut oikealle eikä vasemmalle. Vakavana kuin pappi kantoi hän pyhyyttä. Hän pani kaiken voimansa ja kaiken elämänsä sormiinsa, jotka kopristivat tuota kaunista, kuulain alituisesti suhistamaa lipunvartta, sekä katsantoonsa, joka uhkaavaisesti tuijotti preussilaisiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: »Koettakaapas riistää se minulta!»
Eikä kukaan koettanutkaan ei itse kuolemakaan. Vielä Borny'n ja Gravelotte'n murhaveristen tappeluiden jälkeen, vaikka lippu oli jo kokonaan revitty ja läpiammuttu, oli ukko Hornus aina vaan sen kantajana.
II
Tuli sitten syyskuu, armeija Metz’in muurien juurellepa piiritys, tuo loppumaton seisominen rapakossa, jossa kanuunat ruostuivat ja maailman parhaimmat sotajoukot toimettomuudesta sekä elatusvarain puutteesta ja kansansa kohtalon tuntemattomuudesta turmeltuneina kuolivat kuumeessa ja tyytymättömyydessä joutilaiden kiväärikekojensa juurelle. Päälliköt — sotilaat — kaikki olivat kadottaneet toivonsa, ainoastaan Hornus oli enää raikkaalla mielellä. Tuo kolmivärinen silkkirepale oli hänelle kaikki kaikessa ja niinkauvan kun se vaan oli jälellä, ei hän katsonut mitään menetetyksi. Mutta sitten kun onnettomasti kyllä, ei enään tapeltu, oli lippukin överstin luona eräässä Metzin etukaupungissa, ja Hornus parka oli mieleltään melkein kuin äiti, jonka lapsi on lähetetty imettäjälle. Hän ajatteli aina vaan lippuaan, ja kun kaipauksen ikävä koski häneen liian kovin, menihän suoraa päätä Metziin: ja aina kun hän vaan sai nähdä sen paikallaan vakaana liehamassa, palasi hän rohkeana ja kärsivällisenä takaisin likomärkään telttiinsä, uneksien tulevia taisteluita, edespäin marssimisia ja lipun liehumista täydessä juhlallisuudessaan tuolla alhaalla preussilaisten juoksuhautain yli.
Mutta marski Bazainen muuan päiväkäsky teki kaikista näistä suloisista unelmista lopun, eräänä aamuna, kun Hornus heräsi, oli koko leiri liikkeessä. Raivon karjunalla toisiaan kiihoittaen telmivät sotilaat riehuvissa ryhmissä ja kohottivat puristetut nyrkkinsä kaikki samaa kaupunginosaa kohden, ikäänkuin heidän vihansa tarkoittaisi jotakin rikollista. »Ottakaamme hän kiinni! Ampukaamme hän!» huusivat he. Eivätkä upseeritkaan suhdittaneet heitä... He poistuivat alla päin, ikäänkuin olisivat hävenneet miehistönsä edessä. Ja syytä olikin hävetä. Vastikään oli sadalle-viidelle-kymmenelle-tuhannelle kunnolliselle ja hyvinvarustetulle sotilaalle luettu marskin käsky, joka määräsi heidän antautumaan viholliselle ilman tappelua.
»Ja liput?» huusi Hornus vaaleten ... ja liputko jättää viholliselle samassa, kun kaikki muutkin — kiväärit — kuormasto — kaikki ...
»Ju ... Ju... Jumala varjelkoon!» änkytti miesparka. »Minun lippuani eivät he kuitenkaan saa... » Näin sanottua läksi hän juoksemaan kaupunkiin päin.
III
Täälläkin vallitsi suuri levottomuus. Kansalliskaartit, porvariskaartit ja nostoväkijoukot olivat kaikki liikkeessä. Lähetyskuntia riensi kaduilla vapisten innosta ja halusta ennättää marskin luokse. Mutta Hornus ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään. Tunkiessaan etukaupungin läpitse mutisi hän vaan itsekseen:
«Ottaa minunkin lippuni!... Oih!...Mahdotonta!...Kuka oikeuttaa hänen siihen? Antakoon hän preussilaisille mikä on hänen omaansa, nuo kullatut vaununsa sekä somat Mexikkolaiset hopeakatunsa ja pöytäastiastonsa! Mutta lippu se on minun ...se on minun kunniani; minä tahtoisin nähdä sen, joka uskaltaa kajota siihen!»
Kaikki nämä kauheat lauseet ahmi hän katkonaisesti ja änkyttäin; mutta sisällisesti oli vanhus ajatuksissaan aivan selvästi päättänyt ottaa lipun, viedä sen takaisin rykmenttiin ja tämän kanssa päistikkaa murtautua läpi preussilaisten niin monen kanssa, kuin häntä tahtoisi seurata.
Mutta kun hän ehti paikalle ei päässyt hän edes sisään. Översti, hänkin raivoissaan, ei ottanut ketään vastaan. Mutta Hornus ei hevillä hellittänyt.
Hän kirosi, huusi ja mellasti: «Minun lippuni, minä tahdon lippuni!» — Viimein aukeni eräs ikkuna:
«Sinäkö siellä oletkin, Hornus!»
«Minä, Jumala varjelkoon överstiä!»
«Kaikki liput ovat asehuoneessa ... sinun tarvitsee mennä vaan sinne ottamaan kuittisi.«
«Kuittini? ...Mitä minä sillä teen ...»
«Se on marskin käsky »
«Mutta, herra översti ...»
«Mene heti ...ja anna minun olla!»
Ja ikkuna sulkeutui.
«Kuitti ... kuitti...» kertoi Hornus koneellisesti. Viimein läksi hän kuitenkin liikkeelle jutellen ainoastaan sitä että lippu oli asehuoneella, ja että hän ottaa sen sieltä, maksakoon mitä tahansa.
IIII
Asehuoneuston portit olivat selkosen selällään; sillä vastikään olivat vedetyt sisään nuo preussilaiset muonavaunut, jotka nyt kojottivat järestyksessään pihalla. Sisään astuessaan tunsi Hornus kylmänväristyksen. Kaikki muutkin lipunkantajat olivat siellä: viisikymmentä tai kuusikymmentä upseeria äänettömässä, tuskallisessa odotuksessa; nuo mustat, sateen valamat, raskaat vaunut; ja miehet niiden takana joukoissa paljain päin — kaikki tämä teki samallaisen vaikutuksen, kuin hautajaiset.
Eräässä kulmassa olivat kaikki Bazainen armeijan liput kasassa tuossa likaisessa kivipihassa. Ei voi ajatella surullisempaa näkyä, kuin nuo kirjavat silkin repaleet, nuo kultahesujen kappaleet, ja nuo taidetekoiset lipunvarret — kaikki tämä kunniarikas pulskeus tahrattuna loassa. Muuan toimitusupseeri nosti niitä yksitellen maasta ja huudettaissa sitä rykmenttiä, johon se kuului, astui kukin lipunkantaja vuorostaan esiin ja vastaanotti kuittinsa. Kaksi preussilaista upseeria seisoi vieressä jörönäja välinpitämättömänä valvomassa jättöä.
Ja niin erkanitte Te siis meistä, Te pyhät kunniamerkit; samassa paljastitte Te haavanne ja ryömeitte maassa surullisina kuin linnut murretuilla siivillä. Te erkanitte meistä häpeällä samoin, kuin moni muukin pyhä, joka on saastutettu — ja teistä jokaisen kanssa riistettiin pieni liuskale Ranskaa meiltä.
Päiväpaiste noilta pitkiltä marssimatkoilta lymysi vielä teidän ryysyisissä rypyissänne, ja luotien jättämissä merkeissä säilytitte Te niiden tuntemattomien kuolleiden muiston, jotka olivat sortuneet sen lipun luona, joka oli ollut heidän silmäteränään.
«Hornus, nyt on sinun vuorosi... Sinua huudetaan ... Mene ja ota kuittisi!»
Kas nyt mar kannatti puhua kuitista!
Lippu makasi hänen edessään. Se oli hänen omansa, sekä kaunein, ja kaikista pahimmin raasittu. Kun hän taas näki sen, tunsi hän ikäänkuin seisovansa tuolla tienrinteellä. Hän kuuli kuulain suhinan, sotalaukkioiden musertamisen ja kaikessa tässä överstin äänen kehoittavan: «Lipulle, pojat, lipulle!» Hän näki ne kaksikolmatta toveriaan kaatuvan ja itsensä ryntäävän vuorostaan esiin kannattaakseen lippuraukkaa, joka taas horjui. — Ja voi! sinä päivänä oli hän vannonut puollustavansa ja suojelevansa sitä vielä kuolemassakin. Ja nyt! ...
Tätä ajatellessaan kuohahti veri hänen sydämmestaan päähänsä. Houreen gimmassa syöksyi hän preussilaisen upsierin kimppuun, tempasi häneltä lipun kahden käden sekä koetti kohottaa sitä suoraan ja korkealle päänsä päälle huutaen: «Lipulle ...» Mutta ääni takertui kurkkuunsa. Lipunvarsi vapisi ja lipsahti hänen käsistään. Tuollaisessa raskaassa ilmassa, joka painaa niin kovasti viholliselle annettua kaupunkia — tuollaisessa kuolonilmassa ei voi mikään lippu liehua ei mikään uljuus elää. — Ja vanha Hornus vaipui kuolleena maahan.
Joutohetki 19 ja 20-21 /1910.
