Mikko Vilkastuksen mietteitä maailman menosta
Emile Zola
Minulle on alkanut aivan uusi aikakausi siitä asti kuin tulin Mikko Vilkastuksen tuttavaksi. Hän ei nimittäin tullut luokseni viikon päästä, vaan heti seuraavana päivänä. Nykyään olemme me joka päivä yksissä.
Hänen lempeä, anteeksiantavainen maailmankatsomuksensa tuottaa minulle mitä moninaisimpia nautinnoita. Suurimmatkin surut pyyhkäisee hän pois pienellä leikinlaskulla. Hän ei hämmästy mistään, ei suutu mistään, käy välistä vain hiukan surumieliseksi. Se tapahtuu silloin kuin ihmisien ilkeys ja tuhmuus käy aivan yli kaikkien rajojen taikka kun ei maailman menossa hänen mielestään näy mitään tarkoitusta. Muuten leikkii hänen kasvoiltaan alituinen suopea hymy.
Tässä tuonaisena päivänä — taisi olla tiistai — oli Mikko sangen surumielinen.
— Mikä sinua vaivaa? kysyin häneltä huolestuneena. Eikö pääkaupungin elämä sinua miellytäkään?
Pelkäsin jo ehkä kadottavani uuden ystäväni. Voi pistää pillit pussiin minä päivänä tahansa ja lähteä takaisin maalaisille kisatanterilleen. Mitä minusta sitten tulee?
Niin kalliiksi oli hän jo minulle ehtinyt käydä.
— Ei siitä pelkoa, vastasi hän hiljaiseen tapaansa. Minä viihdyn kaikkialla, — parhaiten siellä, missä on ihmisiä ja elämää. Mutta välistä tuntuu siltä kuin elämä aivan loppuisi. Eikö sinustakin?
Myönsin, vaikka en vielä tiennytkään, mihinkä hän tähtäili. Epäilemättä loppuu elämä joskus. Se on silloin kuin kuolema tulee. Lausuinkin hänelle tämän järkkymättömän totuuden, jääden odottamaan, mikä nyt äkkiä näin oli hänen hilpeän mielensä pimentänyt.
— Olet oikeassa, sanoi hän. Mutta kuolema tulee välistä vain niin kovin sopimattomasti. Eikä se sitäpaitsi aina tarpeellisia, säädyllisiä muotoja vaarinottamalla. Kuolla kahden koiran väliin, — se on minusta sentään tuiki siivotonta.
Nyt oivalsin minä. Hän tarkoitti nähtävästi Emile Zolan surullista kuolemaa. Siltä kannalta en minä tosiaankaan ollut tullut asiata katsoneeksi.
— Niin, sanoi hän, olen lukenut aamulehdet. Kauhea tapaus! Mitenkä sellaista vielä voi kahdennellakymmenellä vuosisadalla sattua? Näyttää siltä kuin pitäisi minun ikämiehenä sittenkin ruveta uskomaan, että traagillinen maailmankatsomus on ainoa mahdollinen.
Tapaus oli nähtävästi kovin koskenut häneen. Hänen kasvonsa olivat aivan vakavat ja hänen äänessään oli kaukainen, murtunut kaiku. Koetin häntä lohduttaa.
— Ehti hän kuitenkin ”Totuuden” maailmalle julistaa. Kaikki eivät ole sitäkään ehtineet.
Hänen kasvonsa vilkastuivat. — Kaikkien ei sitä tarvitsekaan ehtiä, sanoi hän. Mutta hänen olisi vielä pitänyt ehtiä kirjoittaa ainakin neljäs evankeliuminsa. Olisi ollut hyvin hauskaa ja samalla opettavaista tietää, mitä hän siksi oli ajatellut?
Hän vaikeni ja hänen katseensa häipyi hämärään etäisyyteen. Hänen ajatuksiansa näytti tuo neljäs kirjoittamaton evankeliumi kovin rasittavan. Minä en hänen mietteitään häirinnyt.
Hän oli vaiti kotvasen. Vihdoin kirkastui hänen katseensa jälleen ja hän jatkoi:
— Minä luulen, että sen nimi olisi ollut ”Ilo”. Sen olisi täytynyt olla ilo. Nuo molemmat edelliset — ”Hedelmällisyys” ja ”Työ” — olivat rakennetut hyödyn periaatteelle eikä se yksistään voi maailmaa vapahtaa. ”Totuus”, se on epäilemättä jotakin, joka jo voi paljon vapahtaa. Se voi muodostaa lujia luonteita ja oikeudenmukaisia yhteiskuntia, mutta on lopuksi jotakin, johon tuo kaikki tähtää. Ihmisten pitää olla hedelmällisiä — se on hyvä. Ihmisten pitää tehdä työtä — sekin on hyvä. Että heidän myös tulee seurata totuutta — se on erinomaisen hyvä. Mutta heidän tulee olla myös iloisia. Kaiken tuon edellisen pohjalla iloisia. Vahinko, että se evankeliumi jäi kirjoittamatta.
— Toiset taitavatkin olla enemmän niin sanoakseni lakia, uskalsin minä huomauttaa.
— Kyllä, kyllä, myönnytteli hän, ei lakikaan haitaksi ole. Näetkös, ystäväni, — —
Minä ehätin kääntämään puheen uusille urille.
— Mitä arvelet muuten Zolan vaikutuksesta meillä? Voidaanko häntä pitää meidän realistisen liikkeemme suojeluspyhänä?
— Tuskinpa, arveli hän. En ole tuota asiata erityisemmin tuuminut, mutta luulen kuitenkin, että realismi meillä lähti monestakin eri lähteestä. Olihan meillä jo olemassa kansankirjallisuus ja Aleksis Kivi, ennenkuin pohjoismainen vaikutus tuli, — selvimpänä esiintyy se ehkä Minna Canthin ”Työmiehen vaimossa” ja Juhani Ahon ”Papin tyttäressä”. Ranskalaisuus tuli myöhemmin, oikeastaan vasta ”Yksin” -kirjan ja ”Ristiaallokon” mukana. Niiden tekijöihin oli epäilemättä Zolakin osaltaan vaikuttanut.
Mikko puhui kuin ainakin kirjallinen mies. Tuo oli minulle pieni hämmästys, sillä olin häntä tähän saakka katsellut enemmän niin sanoakseni valistaneen kansanmiehen kannalta. Lausuinkin tästä hänelle syvimmän kunnioitukseni.
— Loruja, virkkoi hän päätään kahtakäteen heilahuttaen ja tehden samalla oikealla kädellään erään merkillisen luonteenomaisen liikkeen, joka tapahtuu siten, että kämmen kääntyy ylöspäin ja peukalo tekee ilmassa suuren kaaren. Minä olen vain valistunut kansanmies, mutta minä olen lukenut yhtä ja toista ja kuunnellut sitä, mitä muut ovat lukeneet. Ei sinun silti tarvitse mielipiteilleni minkään ehdottoman totuuden arvoa antaa.
Sitä minä en suinkaan antanutkaan. Mutta minun täytyi myöntää, että hänellä oli näkökohtia.
Tuo ei nähtävästi Mikkoa miellyttänyt.
— Katso, ystäväni, sanoi hän näkökohtia on jokaisella. Kysymys on, kenellä on sellaisia näkökohtia, jotka voivat kiinnittää mieliä ja synnyttää keskustelua. Siinä suhteessa olivat Zolan näkökohdat aivan erinomaisia. Niiden suhteen ei kukaan voinut ollut muodostamalla mielipidettään ja se on jo paljon se, sillä ihmiset eivät aseinkaan ole niin aivan taipuvaisia muodostamaan mielipidettään. Se vaatii vissiä sielun ponnistusta, jotkut mielipiteet aika paljonkin, eikä sellaiseen monikaan mielellään antaudu. Pakottaa heidät siihen, siinä miestä kysytään. Zola oli sellainen mies. Sitäpaitsi —
Nyt oli hän jo kuitenkin mielestään tällä kertaa liian paljon ja pitkään puhunut. Hän vaikeni äkkiä, koukisti käsivartensa, kohautti lasinsa ja joi. Sen jälkeen pyyhkäisi hän huuliaan. Tämä keskustelu tapahtui nimittäin eräässä kaupunkimme keskikahvilassa, jonne me hiljaisina iltapäivänä olimme paenneet.
Mutta minun teki vielä mieleni kuulla lisää hänen jutteluaan.
— Sitäpaitsi oli hän sotahuuto, sanoin virikkeeksi.
Hän nyykäytti päätään ja katseli hetkisen väen vilinää yhä enemmän hämärtyvällä puistokadulla. Tulet olivat jo kahvilassa sytytetyt, siellä täällä tuikahti jo joku katulyhty ja selkeän syysillan kuulas kajastus levisi ylikaupungin. Se oli oikein kaunista katsoa ja näytti tuo näkö ystäväni maalaisen mieleenkin vaikuttavan. Hänen päänsä vaipui hetkeksi kätten varaan.
Kun hän sen jälleen kohotti, oli hän taas täydelleen entinen Mikko. Hänen silmänsä kiilsivät veitikkamaisesti ja kiinteillä huulilla leikki suopea hymy. Näin katsoi hän minuun hetkisen.
— No? sanoin minä. Mitäs mietit?
— Sitä, virkkoi hän, miten aika kuitenkin kaikki tasottaa. Kymmenen vuotta sitten oli Zolan nimi useille noista tuolla ulkona anateema ja maranaata, — ainakin oli se sitä sieltä maaseudulla. Nyt ovat kaikki vain hänen ystäviään ja ihailijoitaan. Monet oikein suuttuisivat, jos heille menneestä muistuttaisi.
— Siitä ei saakaan koskaan muistuttaa, huomautin minä.
— Eipä suinkaan enkä minäkään sitä koskaan tee muuten kun näin kahden kesken. Mutta kun muistaa, miten meidän vanhoillisemme aikoinaan realistista suuntaa soimasivat, miten sitä kuvattiin nuorison turmelukseksi, synniksi ja onnettomuudeksi, miten meidän kirjallinen akatemiamme — Suomalaisen Kirjallisuuden Seura — aikoinaan antoi ”Papin rouvalle” pienen palkinnon, senkin ainoastaan sen ”muodollisen etevyyden” takia, — niin tuntuupa kummalta tosiaankin, että nykyään voidaan jo Suomen ylioppilaskunnassa nostaa kysymys kunnianosotuksesta Zolan kuoleman johdosta. Vai miten sinusta?
Visusti varoin minä vastaamasta ja kiirehdin jälleen johtamaan puheen maille, vähemmän arkaluonteisille aloille. Me rupesimme puhumaan maailman edistymisestä ylimalkaan ja erityisesti raamiin poltosta.
Ja näin oli Zola meidän puolestamme haudattu.
Eino Leino.
Päivälehti n:o 229 3.10.1902.
